puhutko yksinään.

Todellisia juttu kavereita mulla ei ole ollut kohtapuoliin 15 vuoteen, ikää on kertynyt himpun verran yli 30. No oli mulla pari vuotta jokunen opiskelu-toveri kauan sitten, mutta nekin suhteet oli aika pinnallisia luonteeltaan.

Ja kyllä, puhun välillä itsekseen. En kovaäänisesti, en pitkäjaksoisesti enkä mitenkään "hullun" omaisesti. Oikeestaan se on sellasta väittelyä itsensä kanssa, missä argumentoin jotain "tosi tärkeetä ja viisasta", lähinnä yritän selventää ajatuksiani, ikäänkuin selittämällä asiaa jollekulle kolmannelle osapuolelle. Pahinta on tietty, että tajuaa miten yksipuolista tällainen "väittely" on, turpiin tulisi melko varmasti oikeessa tilanteessa oikeen ihmisen kanssa :)

Kaikkein eniten tulee kuitenkin kiroiltua itsekseen :) Viime aikoina olen huomannu että tulee spontaanisti 'V....!', ihan vaan kun tajuu ja tiedostaa kuinka vaikee ja toivottomalta tuntuva tehtävä on yrittää päästä pois yksinäisyydestä :(

Mä käyn toisinaan 2-3 hengen keskusteluja oman pääni sisällä. Kai se enempi on sellasta ulkopuolisen näkökulman hakemista johonkin asiaan, kun ei ole ketään "oikeeta" ihmistä jonka kanssa jutella.

Kyllä

Minä en käy mitään keskusteluja itseni kanssa mutta esimerkiksi totean asioita ääneen itselleni.

Puhun. Lähinnä vaan lyhyitä toteamisia tai kysymyksiä mutta kuitenkin puhun yksikseni. Pidemmät keskustelut puhun kuurolle koiralleni kun ei läheisiä ihmisiä ole.
Ääneen sanominen tuntuu ainakin minulla melko hyvin auttamaan selkeyttämään ajatuksia.

Puhun, totean, kysyn, kiroilen jne. Saatan pyykkiä pestessä jupista yksin, miettiä pitäiskö ampua itseni tai kiroilla kun on vaan alakuloinen tai ärsyyntynyt/ahdistunut olo. Peilin edessä tulee haukuttua itseäni ääneen ja kaikkee tälläistä.

Että tällainen tarina, haluaisin päästä pois yksinäisyydestä tavalla tai toisella.

Puhun yksinäni. Joskus esim. kaupungilla sanon jonkin ajattelemani asian ääneen, ja kun ihmiset katsovat minua vähän kummissaan, niin oikeastaan vasta sitten tajuan että oho, taisin tässä höpistä jotain. Itsekseen siihen ei tulisi sillä lailla kiinnittäneeksi huomiota.

Pahassa ahdistuksessa rukoilen hiljaa ääneen apua vaikka olisin julkisella paikalla. Tuollainen hiljainen avun pyytäminen on joskus aikoinaan auttanut, kun tuntuu että ahdistaa yli kaiken ja hajoaa siihen paikkaan. Se tapa on jotenkin jäänyt vaikka olisi paljon ihmisiäkin ympärillä. Joskus mietin, mitä ihmiset siitä ajattelevat, kun tämä on aika pieni paikkakuntakin, mutta sitten mietin sen niin päin, että jos itsekseen puhuminen auttaa edes vähän ja kun en vahingoita ketään niin ei kai siinä mitään pahaa silloin ole.

Minä puhun jonkun verran ittekseni vaik ois ollu juttu seuraakin just vähän aikaa sitten(tulee myös kiroiltua).Ei mun mielestä siinä mitään omituista ole.Jos ei sitä tee 24/7 :)

Hyvin satunnaisesti. Murrosiässä ja siinä parinkympin kieppeillä puhuin todella paljon itsekseni. Sen jälkeen kun on tullut enemmän ihmiskontakteja, (parisuhde) on toi yksinään puhuminen lieventynyt 90 prosenttia. Mulla se liittyi siihen että olisin halunnut keskustella ihmisten kanssa, mutta olin hyvin estynyt, ja puheenaiheita ei vain tullut mieleen muitten seurassa.

No eivätköhän kaikki ihmiset käy äänettömiä keskusteluja mielessään. Se on ihan omanlaistaan mietiskelyä. Esim. ostoskeskuksessa kulkiessa ei ole aikaa pukea ajatuksiaan sanoiksi mielessään mutta yksin istuskellessa voi ajatella asioita ihan keskustelun rytmissä, ajatella jotain asiaa eri kanteilta. Se on yhden mielen synnyttämää äänetöntä puhetta joka paperille siirrettynä voisi näyttää kahden tai useamman ihmisen keskustelulta. Se on kiireetöntä ja perusteellista ajattelua. Mutta. Saattaisi kyllä olla hyvä pitää nämä sisäiset keskustelut äänettöminä. Itse luennoin itselleni mielessäni jos jonkinlaisista asioista mutta jos alkaisin pitää näitä esitelmiäni ääneen kadulla kävellessäni, se... ei tekisi ihmisiin hyvää vaikutusta, niin sanoakseni. Itsensä kanssa keskustelu kyllä kannattaa, siitä olen varma, mutta ääntä siihen ei tarvita.

Enemmänkin naureskelen, kun tulee joku hassu asia mieleen. Kävelylläkin aina saattaa rueta hirveesti naurattaa, ei mua haittaa mitä muut aattelee... :)

Ei ole mitenkään tavatonta puhua itsekseen jos on paljon yksin. Ulkopuolisesta kuulijasta se voi kuulostaa hieman hölmöltä, mutta ei siitä ole mitään haittaakaan. Itse kutsun omaa ääneen puhumistani "ääneen ajattelemisena". Tuo piirre korostuu monilla jotka ovat paljon yksin. Etenkin puheliailla ihmisillä on tarve olla äänessä. On normaalia jos kysymyksessä ei ole ihminen joka kuulee ääniä joille hän puhuu.

Puhun itsekseni. Itselle ja Jumalalle ääneen.
Itselleen puhelu auttaa järjestämään asiat mielessä.
Jumalaa lähinnä rukoilen ääneen avuksi erilasissa vaikeissa tilanteissa.
Saatan porista ulkonakin itsekseni. En enää välitä mitä ihmiset ajattelee, pitäkööt vaikka höperönä. Eihän heidän mielipiteensä käytännössä vaikuta mitenkään.

Minä ajoittain puhun itsekseni, ikäänkuin harjoitellakseni jotakin keskustelua, koska olen enimmän aikaa yksin ja vailla juttuseuraa. En puhu, vastaa, kommentoi tai intä millekään "äänille" vaan ihan selkeästi juttelen itsekseni, ääneen.Teen sen tietoisesti ja muilta salaa ja joskus hiukan itseäni se harmittaa, pelkään etten sitten ihmisten ilmoilla osaa olla jupisematta.

Koska puhun hyvin vähän, huomasin ääneni alkavan ihan kuihtua, kurkku jotenkin väsyy kun juttelee enempi ja ääni on ohut. Siksi aloin lukea ääneen, usein sanomalehteä tai vaikkapa vieraan kielen oppikirjaa, samalla opin jotakin. Ääni on kyllä vahvistunut. Koetan myös laulaa, koska sekin tuntuu auttavan ääntä. Koska olen ujo, en saa itsestäni ollenkaan ääntä jos pitää laulaa yhdessä muiden kanssa.

Olen ihan tyytyväinen itseeni ja ihmisten kanssa tulen hyvin toimeen.