Haluaisin keskustella masentuneiden läheisten jaksamisesta. Itellä erittäin läheisellä ihmisellä on todettu vakava masennus ja saanut lääkkeet ja kaikki. Koko ajan hirvee huoli sen puolesta, pelkään että tekee itselleen jotain. Pelkään että se ei parannu koskaan, koska mitään edistystä ei näytä tapahtuvan, ja vuosi on nyt mennyt.
En tiedä miten itse pitäisi käyttäytyä. Olen sanonut hänelle että rakastan häntä ja että en jätä häntä yksin. Nään häntä lähes joka päivä ja pyrin tekemään mahdollisimman arkisia juttuja ja olemaan paapomatta liikaa, mutta en kohta jaksa enää. Oon alkanu pelätä oman jaksamiseni puolesta. Yritän keskittyä omaankin elämääni mutta kaikki ajatukset pyörivät rakkaani voinnin ympärillä ja alan itekkin ajatella negatiivisesti. En enää pysty lähtemään viettää hauskaa iltaa kavereiden kanssa, kun tunnen syyllisyyttä menemisestäni, koska rakkaani ei pysty pitämään hauskaa.
Haluisin vaan kuulla miten teillä muilla menee, joiden läheinen on sairastunut masennukseen? Miten itse jaksatte? Miten rohkaisette läheistänne ja itseänne? Toivottavasti tulee vastauksia:)
En tiedä miten itse pitäisi käyttäytyä. Olen sanonut hänelle että rakastan häntä ja että en jätä häntä yksin. Nään häntä lähes joka päivä ja pyrin tekemään mahdollisimman arkisia juttuja ja olemaan paapomatta liikaa, mutta en kohta jaksa enää. Oon alkanu pelätä oman jaksamiseni puolesta. Yritän keskittyä omaankin elämääni mutta kaikki ajatukset pyörivät rakkaani voinnin ympärillä ja alan itekkin ajatella negatiivisesti. En enää pysty lähtemään viettää hauskaa iltaa kavereiden kanssa, kun tunnen syyllisyyttä menemisestäni, koska rakkaani ei pysty pitämään hauskaa.
Haluisin vaan kuulla miten teillä muilla menee, joiden läheinen on sairastunut masennukseen? Miten itse jaksatte? Miten rohkaisette läheistänne ja itseänne? Toivottavasti tulee vastauksia:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Koita elää omaa elämääsi. Olet itsekin loppuunpalamis- ja masennusriskissä jos kannat liikaa toisen murheita. Harrasta ja käy ulkona.
Jokainen on viime kädessä vastuussa itsestään.
Onko läheisesi psykoterapiassa? Saako hän ylipäätään mitään muuta hoitoa kuin lääkkeitä? Entä kuntoutusta? Onko hänellä työpaikka, jonne voisi palata? Ammatillinen kuntoutus voisi olla hyvä asia joka tapauksessa. Onko hänen elämässään jotain ikävää tapahtunut?
Lisäksi kaupungeissa on mielenterveysyhdistyksiä jonne hän voisi mennä. Tärkeää olisi saada hänelle jotain ohjelmaa päivään.
Myös pariterapiaa tai avioliittoneuvontaa voi kokeilla. Seurakunnan perheneuvonnassa voi käydä jos on seurakunnan jäsen. Ei yleensä kysytä onko avioliitossa eikä mikä on kumppanin sukupuoli.
Kiitos erittäin paljon vastauksestasi! Olen itse 19vuotias ja läheiseni 21, masennuksen taustalla vakava auto-onnettomuus pari vuotta sitten, jossa kuoli hänelle tärkeitä henkilöitä. Masennus todettiin kuitenkin vasta vuosi sitten.
Lääkärissä lykkäsivät ensimmäiseksi lääkkeitä ja reseptejä käteen ja lähettivät kotiin. Sen jälkeen on käynyt pari kertaa juttelemassa ammattiauttajalla mutta jotenkin kokee että ne ei pysty auttamaan eikä ymmärrä häntä.
Mutta otan selvää noista mielenterveysyhdistyksistä yms, jotain on pakko tehdä! En voi jatkaa hänen "terapeuttinaan". Tiedä sitten miten sen sanoisi ilman että hän ajattelee minun hylänneen hänet.. : ( Kuitenkin pitäisi itse hoitaa omat opiskeluni yms. :/
Hei! Täällä myös yksi masentuneen puoliso. Tuntuu kamalalta kun ei voi itse oikein auttaa mitenkään, kaikki sanominenkin tuntuu turhalta, kun ei reagoi asioihin oikein mitenkään... Lääkitys on ja säännöllisiä lääkärikäyntejä, mutta koko ajan tuntuu että oma avuttomuus saattaa vaikka pahentaa masentuneen tilaa. Vapaapäivät tuntuvat raskailta itselle, inhottaa ajatella omaa pahaa oloaan kun ei sitä puolison tilaan voi varmasti verrata mitenkää.
Töissä oleminen helpottaa arkea. Ja koska meilllä on lapsikin, täytyy tsempata viimeiseen asti. En varsinaisesti halua puolisoani hoitolaitokseen, mutta hänen vertaistensa kanssaolo voisi auttaa enemmän kuin oma, niin riittämätön tukeni... En tiedä tarkkaan edes puolisoni viime lääkärikäynnistä, että ovatko puhuneet sellaisesta mahdollisuudestakaan. Kotona olo ei vain näytä olevan hänelle juurikaan terapeuttista. Vaikea seurata toista niin apaattisena, joka ennen on ollut se meistä vilkkaampi osapuoli.
Masentuneen puolisona ei tule ottaa lääkärin roolia, ei siitä mitään tule. Ammattiauttajia on oltava, useampia, sillä muuten ei oma pää kestä. Haluan itsekin vain auttaa, mutta voimavarat ei riitä paljon arkiaskareita pidemmälle. Kotia on pidettävä pystyssä, sekä työt ja lapsen hoitoon kuljettaminen hoidettava. Puoliso välillä tekee kyllä jotain kotihommia, mutta yleinen läsnäolottomuus ei käy järkeen ollenkaan. Se se pelottaa, ja on surullista koska on jatkuvaa... En tiedä voiko häntä piristää mitenkään. Eilenki toin kaupasta jotain, koska etsin lohduttaville sanoille korviketta... Enkä tiedä ilahtuiko hän vai ei.
Sen vain sanon, että masentuneelle puolisolle on turha olla vihainen, vaikka sairaus saa raivon partaalle. Meillä on aika hiljaista nykyään, lukuunottamatta lastamme, joka osaltaan pitää minua kasassakin... Voidaan jutella vaikka jostain lelujutuista, tasapainoa näille aikusten vaikeille asioille. Puolisolle on taas vaikea sanoa mitään, hänkään kun ei avaudu oikein mistään. Hän ei aiemminkaa ole tykännyt kun kysyn häneltä jotain, enkä osaa tässäkään elämäntilanteessa häntä "vaivata", vaikka kai pitäsi?!!
Voisin kirjoittaa tässä vaikka tuntikausia, mutta tässä päällimmäisiä tuntemuksia... Haluaa niin auttaa, kysyä vointia, mutta olen aivan lukossa ja touhotan muita arjen askareita. Mutta koitamme jaksaa.
Joskus on vain niin että masentuneen ystävä on liikaa taipuvainen vahvuuteen ja toisen pelastajaksi. On ns. läheisriippuvuuteen taipuvainen. Itse ole huomannut joskus sellaista.
Nyt sinun pitää tehä jotakin oman itsei eteen: ota ikaa itsellesi. Jos jotakin tapahtuu, sinä et ole mitenkään vastuussa. Hyvä et itse tunnistat tilanteesi. Voi olla että ratkaisusi auttaa tuota läheistäsikin paremmin: hän alkaa hakeutua ja tukeutumaan muunlaisiin selviytymismalleihin ja otttaa itse parantumisestaan vastuun. Kun rentoutudut ja elät omaa elämääsi, sitten sinulla on enemmän voimia olla aidosti läsnä, ei vain pelosta ja syyllisyydestä.
Sano vain rehellisesti tälle ystävälle, että sinulla on myös omia menoja mutta et silti halua unohtaa hylätä ystävyyttä.
Asia on myös niin, että me emme voi ketään parantaa: voimme olla rinnallakulkijoita ja tukea. Ihminen itse prosessoi oman psyykeen terapian, lääkkeiden ajan ja Jumalansa kanssa.
Olen nähnyt että joskus menee kymmen vuotta, ja ihminen paranee. Sekin pitää vain hyväksyä, jos jonkun kohdalla niin ei tapahdu.