laituriin kiinnittyminen

herranen aika!! Jos ahteri kiinnitetään esim. poijuun, niin kai nyt vaimosi keulilla voi ottaa vastaan sinun käyttäessä moottoria (eteen/peruutus). Köysi kädessä sitten hyppää laiturille. Ei sen nyt niin hiton monimutkaista pitäisi olla - sanoisin akkana, että helppo nakki yksinkin tehden!

sulkapalloharrastusta.

Mulla on samanlaisessa venessä samanlainen miehistä..Ei se helppoa ole uudelle venelijälle ohjastaa pitkää keskimoottoripaattia.

Kun tuutte laituriin vaimon täytyisi yrittää lassota ainakin toinen peräköysi,sitten vaan vaimo laiturille ja keulaköysiin ja jäljelläoleva peräköysi jo kiinniolevista köysistä auttaen.

Niin aina. Vaimoa taas pompotetaan. Rantautuminen on perheveneilyn vaativimpia suorituksia, ja olen pahoillani noista kommenteista, joita ajattelemattomat ovat tänne jättäneet. Tässä oma näkemykseni rantautumisen saloista:

1) Voimaa vaativat temput tulee tehdä sen, jolla sitä veneessä on. Ei. Se ei ole mies tai vaimo, se on moottori.

2) Kaikkinaista juoksentelua on vältettävä. Kansi on liukas ja sillä pakkaa lojumaan yhtä ja toista, mihin kompastua.

3) Naapurin Sea Ray säästyy kun kiinnittää lepuuttajat kylkiin jo ennen kuin alkaa sompailla laituriin. Kiireen välttämiseksi myös kiinnitysköydet otetaan esiin, selvitetään ja kiinnitetään toisesta päästään ennen kuin ollaan aivan poijun kupeessa. On myös katsottava, että köysi kulkee pollarista/knaapista ja klyyssistä ulos, eikä kiertele kaiteita tms.

Ja sitten itse asiaan


4) Vaimo ohjaamaan paatin rantaan. Tämä siksi, että jos jokin menee vikaan, saattaa lihasvoimasta ja pitkistä raajoista olla iloa.
Peräköyden kiinnittäminen annetaan vanhimman lapsen (jos 6-vuotias tai vanhempi) tehtäväksi ja peräköyden kiinnityksen jälkeen mennään itse keulaan ja ollaan valmiina astumaan (ei hyppäämään) laiturille. Keulaköysi siis varataan käteen ja varmistetaan, että se kulkee kaiteiden alta, eikä kierrä mitään vantteja tai haruksia tms.

3) Vaimo ajaa - asian opeteltuaan - rauhallista vauhtia peräpoijun tai paalun ohi. Venettä ei ainakaan tuulella auta siis pysäyttää, koska ohjattavuus katoaa. Jos on mistä valita, peräköysi kiinnitetään laituripaikan kohdalla tai hiukan sen tuulen puolella olevaan poijuun. Paalupaikoilla kiinnitetään ensin tuulenpuoleinen peräköysi. Jos alahangan puoleinen köysi jää nyt kiinnittämättä, ei ole aihetta surra. Sen ehtii kyllä hoitaa. Poijukiinnitystä varten on hankittu poijuhaka, joka on helppo kiinnittää. Paalusolmujen tekeminen liikkuvasta veneestä kannattaa jättää meripartiolaisille - hekään eivät siinä aina onnistu. Haan kiinnittämisen pitäisi onnistua helposti, jos venettä ohjataan taiten, eikä köysi ja haka paina kymmeniä kiloja. Paalukiinnitystä varten peräköyteen tehdään paalusolmu valmiiksi päähän, ellei tolppa ole mahdottoman korkea. Jos lapset ovat vallan pieniä, vaimo hoitaa haan tai lenkin kiinnityksen ja palaa sitten välittömästi ruoriin. Lasten tehtäväksi annetaan peräköyden juoksun valvominen kahdesta syystä: se pitää valvoa joka tapauksessa ja pikku tehtävä ehkä pitää muksut aloillaan hetken. Uhkailua, lahjontaa ja kiristystä voi käyttää pikku motivoijana tässä tehtävässä.

Vielä on syytä muistaa, että peräköyden kiinnittäminen on parasta tehdä paatin kyljeltä tai keulasta, koska jos jotain menee vikaan ja ollaan veneen perässä, uusi yritys edellyttää uutta lähestymistä. Jos paatissa on kapeat sivukannet, viedään keulaköyden pää etukäteen keulakannelle.

4) Matkaa jatketaan kohti laituria. Venettä ohjaava vaimo kohdistaa katseensa kohti valittua kiinnittymiskohtaa ja ohjaa sivutuulella hiukan sen yläpuolelle. Kokemus opettaa sivutuulen aiheuttaman sorron kullakin tuulenvoimakkuudella. Vaimo ohjaa venettä ruoria ja moottoria käyttäen niin, että määräkohtaa lähestytään osapuilleen hidasta kävelyvauhtia. Solmu, pari riippuen veneen tyypistä, on oikea nopeus. Kova tuuli vaatii suuremman nopeuden ja rivakammat otteet. Kun matkaa laituriin on jäljellä viitisen metriä, eli keula on viereisen ison veneen puolessa välissä, aletaan vauhtia hidastaa. Otetaan kaasu pois ja vaihdetaan vapaalle, jos vaihteistoa ei hallita samalla kahvalla kuin kaasua.

5) Isäntä, Herra ja Hidalgo itse seisoo keulapakalla niin, ettei estä emännän näkyvyyttä. Hänen tehtävänsä on seurata lähestymistä ja opastaa ruorissa olevaa vaimoa, tytärtä tai kumminkaimaa kertomalla laituriin jäljellä olevasta matkasta. Usein matka arviodaan lyhyemmäksi kuin se oikeastaan on, ja siitä seuraa miespuolisten tunnettu huuto rantaa lähestyttäessä: "Hyppää, ***kele!* Todellisuudessa matkaa laituriin on jäljellä metrin verran silloin kun kipparin itsensä alkaa tehdä mieli astahtaa keulasta kaijalle. Kun ei tee mieli vielä edes hypätä, on matkaa jäljellä kaksi metriä. Kahden metrin kohdalla etäisyys hihkaistaan tai osoitetaan vaimo-kullalle, jotta hän tietää varautua pysäyttämiseen. Jos kovan sivutuulen vuoksi joudutaan pitämään tavallista kovempaa vauhtia rantautuessa, saattaa hidastaminen vaatia jonkinlaista kaasun käyttöä.

6) Kun matkaa on jäljellä yksi metri, hihkaistaan vaimokullalle 'yksi', tai nostetaan yksi sormi pystyyn. Sormen saa valita itse.... Se on merkkinä emännälle, että vene pitää pysäyttää. Sopivalla/riittävällä kaasunkäytöllä vene pysähtyy noin puolen metrin päähän laiturista, eikä mitään vaarallista loikkimista tarvita. Jos vene on kevyt ja moottori voimakas, vaimo varokoon tuiskauttamasta miestään turvalleen. Tarkoitus ei siis ole, että kippari - tai varsinkaan kipparin vaimo - pystäyttää paatin työntämällä jalkansa keulan ja laiturin väliin. Veneen pysäyttämiseen tarvitaan voimaa, ja sitä varten oli siis moottori. Moottorilla annetaan siis 'potku taakse', eli sitä käytetään noin puolella kaasulla hyvin lyhyesti, ja sen jälkeen vaihdetaan taas vapaalle. Emäntä tietää viereistä venettä tai muuta suoraan sivulla ja mielellään lähellä olevaa kohdetta katsomalla, milloin paatti tosiaan on pysähtynyt.

7) Nyt vene on paikoillaan, isäntä itse seisoo laiturilla ja pitää joko pulpitista, tuulenpuoleisesta keulaköydestä tai suoraan keulasta kiinnni. Vanhin lapsista vetää peräköydestä löysät pois ja kiinnittää sen. Mitään tarvetta mihinkään repimiseen ei vielä ole, vaan tässä vaiheessa pelkkä löysien pois kerääminen riittää. Jos perheen esikoinen on kovin pieni, löysien kerääminen jää vaimokullalle. Kun perä on edes jotenkin kiinni, isäntä itse kiinnittää keulaköyden PÄÄN laiturin lenkkiin tai pollariin ja astuu veneeseen kiristääkseen köyden. Puolen köyden pujottaminen laiturinlenkistä kestää iän kaiken ja kaiken lisäksi puolet kalliista köydestä jää laiturille sillä yleisellä kiinnitystavalla kulkijoiden potkittavaksi.

Jos on kovin tuulista, ja vene ei ole kovin suuri (=alle 10 metriä), isäntä jää laiturille odottamaan, että vaimo tai lapsi saa perän alustavasti kiinni. Kun peräköysi on alustavasti kiinni, vaimo tai lapsi tulee keulaan ja astuu laiturille tuulenpuoleisen keulaköyden kanssa, kiinnittää sen pään paalusolmulla tai ulkosorkalla lenkkiin tai pollariin ja kiipeää sitten takaisin veneeseen ja kiristää köyden.

Isolla veneellä tekniikka on toinen, jos on yksin keulakannella ja kova sivutuuli painaa. Tällöin astutaan laiturille, viedään köysi tuulenpuolisen kiinnityspisteen läpi tai ympäri ja palataan köyden kanssa veneeseen. Köyden molemmat päät ovat siis veneessä, ja etäisyyttä voidaan säädellä veneestä käsin. Tässä liikkeessä ei ole syytä aikailla, mutta jos tekee mieli juoksennella liukkaalla laiturilla, on hyvä muistaa, että pieni naarmu paatissa on huomattavasti pienempi paha kuin kipparin loukkaantuminen.

8) Nyt vene on paikallaan, keula laiturin kupeessa ja perä todennäköisesti hiukan tuulen painamana. Se ei kuitenkaan ole kunnolla kiinnitetty. Ensi tarvitaan toinen keulaköysi, joka siis kulkee tuulen alapuoleiseen kiinnityspisteeseen laiturilla. Jos keula on sopivalla etäisyydellä laiturista, kaikki kolme tai neljä köyttä yksinkertaisesti kiristetään. Tarpeen vaatiessa keulaa voidaan päästää ulos, mikä on hyväksi jos vene jää yksin, tai se voidaan vetää lähemmäs, jotta lyhytjalkaisetkin pääsevät aluksesta pois ja vielä takaisinkin. Yhtäkään köyttä ei jätetä kaksinkerroin eli niin, että se kulkee laiturin lenkistä läpi ja molemmat päät ovat veneessä. Kun vene hiljalleen keinuu ja liikkuu, kaksinkertainen köysi nirhautuu poikki.

9) Lopuksi köydenpäät vyyhditään, lepuuttimien korkeus tarkistetaan ja kaikki turha tavara kannelta kiikutetaan paikoilleen.

En tiedä miksi perheveneissä se isäntä aina juoksuttaa perhettään, mutta kuvaamani kaltaista toimintatapaa olen käyttänyt meripartiopaateissa. Kippari ja kaksi teini-ikäistä saavat näin eväin hyvinkin suuren veneen sovinnolla laituriin. Perheveneen kokoisen paatin saa kahden osaavan ihmisen voimin laituriin säässä kuin säässä ilman kiroilua.

En ole koskaan nähnyt perheveneilijöiden harjoittelevan rantautumista. Käyttämällä muutaman kerran kesässä tunti harjoitteluun säästettäisiin koko kesä hermoja ja todennäköisesti myös aikaa. Kun jokainen tietää mitä tehdään ja miksi, homma käy luonnikkaasti. Harjoitteluun kuuluu siis toimiminen köysien kanssa ja veneen ohjailu ruorilla ja moottorilla. Tuntuman saamiseksi ja veneen ulottuvuuksien hahmottamiseksi sitä on hyvä ensin käännellä käännellä sopivassa kohdassa parin poijun ympärillä. Siinä tarvittavat ruorinliikkeet ja moottorin käyttö iskostuu mieleen kokemuksen myötä. Potkurin pyörimisen ja tuulen vaikutus on myös syytä selvittää itselleen. Tuntuman saa, kun iloisessa tuulessa pysäyttää veneen sivutuuleen, keskittää peräsimen ja kerran toisensa jälkeen vedättää eteen tai taakse. Myös peruuttaen ohjailu on syytä opetella selvillä vesillä. On tiedettävä, totteleeko vene peruuttaen ohjausta, vai pitääkö sitä kääntää vedättämällä reippaasti eteen ja kääntämällä peräsin toisin kuin vapaasti peruuttavassa veneessä. Kun on aikansa pyöritellyt venettä selvillä vesillä, kokeillaan varsinaista rantautumista jossain hiljaisessa rannassa, jossa on tilaa myös epäonnistua. Ja kun homma alkaa luonnistua, jätetään turha touhuileminen ja toimitaan kuten on harjoiteltu.

Toinen tärkeä seikka on varasuunnitelman tekeminen. Rantautuminen pitää voida keskeyttää, jos jokin menee vikaan. Perheveneessä on vanhempien hyvä sopia, mitä tehdään, jos esimerkiksi yllättävä tuulenpuuska sotkee suunnitelmat. Tavallisin ratkaisu on peruuttaa takaisin poijulle. Koska seisova vene on tuulen armoilla, on parasta irrottaa köysi poijusta ja tehdä uusi lähestyminen. Jossain tilanteessa voitanee myös harkita keulan kääntämistä tuuleen.

Täydellisyyttähipovan tyylikäs rantautuminen, joka sivullisista vaikuttaa lähinnä siltä, että vene ajetaan eleettömästi paikalleen ja köydet kiinnitetään, onnistuu harvoin. Sen verran lähelle moista suoritusta pitäisi kuitenkin päästä, ettei rantautumisesta tule ihmissuhdefarssia koko sataman väelle. Yllätyksiä sattuu ja niitä on hyvä hiukan analysoida. Oppiahan siitä vain kertyy.

...tulikin jo paljon, erityisesti. Ei minulla niihin ole suuremmin lisättävää, tärkeimpänä vain suosittaisin sitä, että jos vain löydät jostain sopivan poijun (vaikkapa jonkin erilliskiinnitykseen tarkoitetun), niin sen ympärillä on hyvä harjoitella veneen käsittelyä. Menee sitten helpommin se poijulle ja edelleen sopivaan laiturinkohtaan osuminen. Ja toinen hyvä neuvo oli se, että tehdään mieluummin moottorilla kuin käsivoimin ne voimaa vaativat osat, se on sekä mukavampaa että ennenkaikkea turvallisempaa.

Muutamille kirjoittajille, niin tässä kuin muutamassa muussakin threadissa, vain lausuisin syvän ihmetykseni siitä, miksi asiallisia ja opinhaluisia neuvojenkyselijöitä pitää aina ruveta pilkkaamaan tyyliin "älä veneile jos et osaa". Ikään kuin ainoa sallittu tapa aloittaa merellä liikkuminen olisi lapsesta saakka harjoittelu... Jostain syystä on myös muodikasta haukkua isolla veneellä aloittavia. Kaipa heissäkin pässejä on, vaikka useimmiten kyllä näyttäisi olevan niin, että tosi tohelot ajaa bustereilla ja muilla pienillä avoveneillä. Taitaa olla niin, että se tuntuu "jokamiehentaidolta", jota kaikki muka osaavat, kun taas isolla veneellä aloittava helpommin oivaltaa itse olevansa taitojensa rajoilla tai peräti ulkopuolella.

Yksi lisäjuttu, jossa mielipiteeni poikkeaa nähtävästi muiden neuvoista: satamamanöövereissa ne alle kouluikäiset ja vähän vanhemmatkin lapset pitäisi mielestäni komentaa tiukasti kajuuttaan. Nimenomaan tiukasti, eli jos käskyä ei totella, niin sanktiot sen mukaan, että pentua harmittaa vielä viikon oma tottelemattomuutensa. Sitten kun homma sujuu niin hyvin aikuisilta, että tuntuu mahdolliselta ruveta opettamaan lapsille jotain osuutta, niin linjaa voi vähän pehmentää, mutta silloinkin pitää lähteä siitä, että tenavan on ymmärrettävä pysyä poissa jaloista. Meillä tämä on toiminut hyvin, sekä 8- että 12-vuotias pysyvät kajuutassa, kunnes saavat luvan tulla kannelle. Syy on hyvin selkeä: jos jotain häsläystä sattuu, niin kannella pitää olla mahdollisimman vapaat ja turvalliset tílat toimia.

Itse tulen laituriin poijuun nähden tuulen alapuolelta, jos on tyyntä, kannattaa huomioida mihin suuntaan potkuri venettä kääntää kun jarruttaa pakilla, ettei vie perää kauemmas poijusta.

Tuulella ajan laituria kohti suhteellisen nopeasti ja alan jarruttaa kun poiju on noin puolessa välissä venettä, köydet on tietty jo valmiina käsillä. Annan veneen perän lipua hitaati poijun ohi ja laitan haan kiinni poijuun. Narun pituus on valmiiksi säädetty sopivaksi.

Seuraavaksi annan hieman kaasua ja jarrutan vasta hieman ennen kuin keula osuu laituriin, tässä kohden, normaalisti pysäytän veneen ja kävelen keulalle ja hyppään narun kanssa laiturille. Jos tuuli on kova, ajan keulan hitaasti laituria vasten, kytken vedon eteen tyhjäkäynnillä, käännän veneen peräsimellä suoraan ja odotan kunnes se ei enää käänny. Jätän vedon päälle, käyn kiinnittämässä keulaköydet ja siinähän se sitten onkin, veto pois ja kone sammuksiin.

Lasikuituisella tai puisella ei ehkä paras tapa (voi tulla jälkiä paattiin) mutta teräksisellä toimii, kunhan ei työnnä laituria kieroksi.

Ja pieni omakohtainen moka alkuajoilta. Laitoin perän poijuun kiinni, naru jäi lyhyeksi, keulaköydet eivät aivan yltäneet laituriin. No, naapuriveneilijä tuli jeesaamaan ja vedätin koneella, vajaalla puolella kaasulla, poijun paino päättikin lähteä mukaan ja vene lähti iloisesti eteenpäin. Laituri joka oli rannan suuntaisesti, siirtyi sujuvasti kokonaan rantaan ja pienemmät veneet siinä perässä, onneksi mitään sen suurempaa ei käynyt, nykäisin laiturin takaisin. Poijuhan olikin nyt paljon lähempänä ja köysikin ylti hyvin.. Hieman nolotti :-)

Minä opetin vaimon ajamaan venettä..ajaminen kun on yleensä kevyin homma varsinkin kovassa tuulessa rantauduttaessa.
Usein homman vaikeus on ainakin meidän uppoumarunkoisella se,että perää kiinnittäessä kippo lähtee omille teilleen..päättäväisyys ja reipas kaasunkäyttö pelastaa kunhan opettelee ensin on paatti minkälainen hyvänsä.
Meillä on selkeä työnjako..emäntä on kippari ja minä huolehdin pikkusista ja voin siinä sivussa ottaa oluen jos haluan..
Kumma juttu että nainen ruorissa on harvinainen näky.