Rakastuin vuosia sitten varattuun mieheen. Teimme töitä yhdessä ja olimme hyvin samankaltaisia, sielunkumppaneita. Se vain tapahtui. En kuitenkaan halunnut edetä, koska en kokenut sen olevan oikein. Olisin halunnut aloittaa puhtaalta pöydältä ja olin tarpeeksi naiivi ajatellakseni, että hän kyllä kyseenalaistaisi liittonsa, jos tuntisi myös minua kohtaan. Ottaisi ensimmäisen selkeän askeleen. Mutta monikaan ei hyppää tyhjän päälle. Ei vaikka ajatus kaihertaisi mielen pohjalla. Olin niin nuori ja kokematon.
Meni vuosi ettemme nähneet toisiamme. Tunne säilyi, mutta hän ei koskaan sanonut kaipaavansa minua ja palasi takaisin työpaikallemme kuin ei olisi koskaan edes ollut poissa, ajatteli jatkavansa siihen mihin kaiken jätti, mutta yhä varattuna. Minä, loukattuna tietysti, en ottanut häntä enää tosissani. Ajattelin kaiken olevan hänelle vain leikkiä, pakopaikka, ja se yhteys, jonka tunsin, oli vain kuvitelmaa. Minun kuvitelmaani ja silti joka kerta kun katsoin häntä silmiin oli kuin olisin katsonut peiliin ja nähnyt jotain niin samanlaista, niin kaunista ja ainutlaatuista, että elämä kaikkine tekoineen ja eleineen oli vain harhaa sen rinnalla.
Oman elämäni tragediat saivat minut kuitenkin vain vetäytymään entistä enemmän kuoreeni ja tuo rakkaus, vaikea, tavoittamaton rakkaus lisäsi siihen oman painonsa. Tuntui niin raskaalta rakastaa jotakuta sellaista, jota en voisi saada, että tuo status quo pysyisi aina.
Lopulta hän löysi uuden rakkauden, mutta se en ollut minä. Ja sillä hetkellä kun ymmärsin mitä olen menettämässä, rientämässä hänen luokseen, kertomassa miten paljon olen välittänyt kaikki nämä vuodet, oli hän mennyt rakastumaan toiseen. Nielin sanani. Näyttelin yli vuoden ajan ihmistä, joka en ollut. Hymyilin muiden kanssa hänen uudelle elämälleen ja sisimmässäni huusin joka kerta hänet nähdessäni.
Emme ole enää samalla työpaikalla. Tunne on yhä silti sisälläni. Se sama vanha rakkaus, joka syttyi jo vuosia sitten ja joka hiertää minua yhä, tekee onnettomaksi, vaikka muuten asiat olisivatkin melko hyvin. Milloin se loppuu - en tiedä. Kirjoitin tämän tähän, jotta se olisi ensimmäinen askel eteenpäin, miten pieni tai turha tahansa. Tiedän silti että sisälläni tulee aina olemaan pieni sirpale kuin vanha sotavamma, joka vihoittelee ja muistuttaa siitä mitä olisi voinut olla, mitä me molemmat menetimme. Sitä ei paranna kuin uusi mahdollisuus, mutta todennäköisempää on opetella elämään sen kanssa.
Kiitos ja näkemiin.
http://youtu.be/rYEDA3JcQqw
Meni vuosi ettemme nähneet toisiamme. Tunne säilyi, mutta hän ei koskaan sanonut kaipaavansa minua ja palasi takaisin työpaikallemme kuin ei olisi koskaan edes ollut poissa, ajatteli jatkavansa siihen mihin kaiken jätti, mutta yhä varattuna. Minä, loukattuna tietysti, en ottanut häntä enää tosissani. Ajattelin kaiken olevan hänelle vain leikkiä, pakopaikka, ja se yhteys, jonka tunsin, oli vain kuvitelmaa. Minun kuvitelmaani ja silti joka kerta kun katsoin häntä silmiin oli kuin olisin katsonut peiliin ja nähnyt jotain niin samanlaista, niin kaunista ja ainutlaatuista, että elämä kaikkine tekoineen ja eleineen oli vain harhaa sen rinnalla.
Oman elämäni tragediat saivat minut kuitenkin vain vetäytymään entistä enemmän kuoreeni ja tuo rakkaus, vaikea, tavoittamaton rakkaus lisäsi siihen oman painonsa. Tuntui niin raskaalta rakastaa jotakuta sellaista, jota en voisi saada, että tuo status quo pysyisi aina.
Lopulta hän löysi uuden rakkauden, mutta se en ollut minä. Ja sillä hetkellä kun ymmärsin mitä olen menettämässä, rientämässä hänen luokseen, kertomassa miten paljon olen välittänyt kaikki nämä vuodet, oli hän mennyt rakastumaan toiseen. Nielin sanani. Näyttelin yli vuoden ajan ihmistä, joka en ollut. Hymyilin muiden kanssa hänen uudelle elämälleen ja sisimmässäni huusin joka kerta hänet nähdessäni.
Emme ole enää samalla työpaikalla. Tunne on yhä silti sisälläni. Se sama vanha rakkaus, joka syttyi jo vuosia sitten ja joka hiertää minua yhä, tekee onnettomaksi, vaikka muuten asiat olisivatkin melko hyvin. Milloin se loppuu - en tiedä. Kirjoitin tämän tähän, jotta se olisi ensimmäinen askel eteenpäin, miten pieni tai turha tahansa. Tiedän silti että sisälläni tulee aina olemaan pieni sirpale kuin vanha sotavamma, joka vihoittelee ja muistuttaa siitä mitä olisi voinut olla, mitä me molemmat menetimme. Sitä ei paranna kuin uusi mahdollisuus, mutta todennäköisempää on opetella elämään sen kanssa.
Kiitos ja näkemiin.
http://youtu.be/rYEDA3JcQqw
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.