Miksiköhän en ole tappanut itseäni?

Otsikko kertoo kaiken. En aio tappaa itseäni, sillä en halua aiheuttaa sitä surua perheelleni. Muita läheisiä ei sitten olekaan.

Toivon vain joka päivä, etten enää heräisi aamulla. Joka aamu makaan hetken sängyssäni ja mietin surullisena miten pitää tehdä taas päivän rutiinit niinkuin joku vitun kone.

Jos voittaisin nyt 10miljoonaa euroa lotosta,
ostaisin todennäköisesti 10miljoonaa juustohampurilaista ihan vaan vittuillakseni koko maailmankaikkeudelle. Ehkä ottaisin vielä kuvan niistä hampurilaisista ja lähettäisin kyseisen kuvan jonnekkin nälkäisille Aasian lapsille.

Miten tähän on tultu? En tiedä, etenkään kun ajattelen muutama vuosi takaperin, olin erittäin empatiakykyinen, iloinen, puhelias, sosiaalinen persoona.
Olen aina kuitenkin tajunnut, etten ole ihan normaali lapsi. Koulu ja kaikenlaiset
velvollisuudet ovat itselleni aivan hirveitä ja ahdistavia.
Tämä on polttanut minut aivan loppuun jo tämän ikäisenä.

En sovi tässä maailmassa mihinkään, mitä tarvitsee tehdä elääkseen. Rakastan vanhempiani, mutta en ole koko elämässäni saanut mitään henkistä tukea.
En yritä vierittää kaikkea syytä heille, mutta he ovat ainakin osasyyllisiä tähän tilanteeseen.
Aina ne löytää ja on löytänyt syyt valittaa.

Minä olen yrittänyt kunnioittaa vanhempiani koko elämän, mutta nyt olen oikeasti haukkunut vanhempia päin näköä. Koko elämäni olen kuullut vähättelyä ja piilovittuilua, ei sitä kukaan kestä!

Olen yrittänyt puhua vanhemmilleni, että minulla on todennäköisesti keskittymishäiriöitä ja masennusta. Vastaus on että "harmi, sille pitää varmaan tehdä jotakin"
Sitten mutsi ja faija kysyy, että mistäs se voisi johtua, ja kerron etten tunne tätä maailmaa oikeaksi paikaksi itselleni jne.
Kaikki hyvin siihen asti, kunnes erehdyn huomattamaan jotakin siitä etten ole saanut ehkä kaipaamaani tukea.

Silloin alkaa minun itseni vähättely, vittuilu ja kaikki muu paska. Saan kuulla, että kaikki on omaa syytäni, sillä olen tälläinen "Laiska paska".
Ne luulee, että lapsen tukeminen tarkoittaa sitä, että annetaan lapselle katto pään päälle ja ostetaan vaatteita ja ruokaa.

Voi kuinka vaihtaisinkaan elämäni. Jos minulla olisi rakastavat vanhemmat, voisin käyttää samoja vaatteita päivästä toiseen ja syödä omenan päivässä.

Kaikki perhetutut ja sukulaiset luulee,että olen vain vaikea tapaus omasta syystäni ja etten arvosta tarpeeksi, sitä minkä vanhempani ovat antaneet.
Eiväthän he toki voi nähdä kulissien taakse.

Olen vasta 16vuotias. Ei vaikuta kovin valoisalta tulevaisuus.