Anteeksi, tällaisia keskusteluita on varmasti aloitettu tuhansittain, mutta haluaisin kysyä mielipiteitä anonyymina enkä tiedä muutakaan paikkaa. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja kertoa mielipiteensä, kuulostaako kertomani normaalilta teinin käyttäytymiseltä vai sairaalta?
Kaikki alkoi viime talvena, joulun aikoihin. Olin yhdeksännellä luokalla ja vietin ihan normaalia viisitoistavuotiaan elämää. En ollut kiinnittänyt painooni minkäänlaista huomiota enkä harrastanut ollenkaan liikuntaa, vaikka söin paljon ja kaikkea hyvää. Yhtäkkiä tuntui, kuin joku olisi napsauttanut valot päälle pääkopassani: minä olin pyöreä. En ylipainoinen, ainoastaan pyöreä. 168 cm ja 63 kiloa ei kuulosta paljolta, mutta kun ottaa huomioon, että paino koostui pelkästä läskistä, ei siis lihaksista, en ollut hoikkaa nähnytkään.
Salaman lailla tietoisuuteeni pamahtanut tieto siitä, että olin pulskempi kuin kaverini, aiheutti valtavaa ahdistusta. Halusin laihtua, mutta elintapojen muutos ei ollutkaan helppoa. Luulin, että lihaskuntoharjoittelu on hyvä tapa laihduttaa, joten saatoin lukkiutua huoneeseeni kahdeksi tunniksi tekemään vatsalihaksia, selkälihaksia jne. jne. Siitä ei tietenkään ollut apua, koska en pystynyt enkä osannut keventämään ruokavaliotakaa. Pysyin pulleana, ja painon pysyminen samoissa lukemissa ahdisti ja itketti.
Aloin etsiä tietoa oikeaoppisesta laihdutuksesta ja pian kävinkin kävelylenkillä muutaman kerran viikossa ja kevensin ruokavaliotani. Paino alkoi pudota mukavasti ja pian painoin vain 55 kg! Oli huhtikuu ja olin kuin uusi ihminen elintavoiltani. Innostuin, kun huomasin kilojen todella tippuvan ja leikittelin ajatuksella, kuinka laihaksi voisinkaan päästä. Toukokuun loppuun mennessä olin saanut painoni tippumaan 51 kiloon käymällä joka päivä kävelylenkillä ja pyöräilemällä veren maku suussa. En syönyt aamupalaa, koulussa söin jonkin verran, kotiin tullessani en mitään. Vasta illalla, kun vanhemmat laittoivat ruokaa, söin, koska en halunnut aiheuttaa heille epäilystä mistään. Tosin usein sanoin syöneeni kaverilla, vaikka en ollut. Keksin muitakin jippoja, joilla välttää illallinen tai ainakin syödä mahdollisimman vähän. Mielessäni kimmelsi luku "49", se oli seuraava kilotavoitteeni.
Yhtenä iltana äitini tuli huoneeseeni vaaka kainalossa ja pakotti minut siihen. Farkut jalassa ja muutenkin pukeutuneena painoin 52. Valehtelin, että "en mä oo laihtunu kun jotain viis kiloo talvesta..", vaikka siis olin laihtunut yli kymmenen kg muutamassa kuukaudessa. Ihmettelin, kun äiti ja kaveritkin sanoivat, että olen laihtunut mielettömästi, kun omasta mielestäni näytin yhä samalta pullukalta. Ikään kuin päässäni olisi kokoajan ollut ääni, joka käski lähtemään lenkille, vaikka en olisi halunnut. Käski olla syömättä jogurttia, vaikka vatsa huusi ruokaa. Ja minä tottelin.
Koulujen loputtua repsahdin totaalisesti, kun päivän rutiinit ja aikataulut muuttuivat pelkäksi lomaksi. Saatoin syödä päivässä puoli litraa jäätelöä, pinon suklaakeksejä, järjettömän kasan pastaa jne. jne. Ahmiminen tapahtui yksin ollessani, lyhyen ajan sisällä ja loppui vatsakipuun mahan ollessa liian täynnä, VALTAVAAN ahdistukseen, itsesyytöksiin ja itkuun. Yritin oksentaa, mutta tuloksena oli vain kakomista. En ole koskaan vihannut itseäni niin paljon kuin niinä hetkinä.
Nyt en tiedä, missä mennään. Painoni on noin 54 kg ja inhoan itseäni. Viimeksi sain ahmimiskohtauksen toissapäivänä ja ajatuksiini ai mahdu mitään muuta kuin "se on loppu nyt, ensi viikolla en syö mitään ja urheilen tuntikaupakka päivittäin".
Kiitos, jos joku tänne asti pääsi. Voitte pitää minua huominkipeänä, liioittelijana, minä tahansa, mutta johonkin tämä oli purettava.
Kaikki alkoi viime talvena, joulun aikoihin. Olin yhdeksännellä luokalla ja vietin ihan normaalia viisitoistavuotiaan elämää. En ollut kiinnittänyt painooni minkäänlaista huomiota enkä harrastanut ollenkaan liikuntaa, vaikka söin paljon ja kaikkea hyvää. Yhtäkkiä tuntui, kuin joku olisi napsauttanut valot päälle pääkopassani: minä olin pyöreä. En ylipainoinen, ainoastaan pyöreä. 168 cm ja 63 kiloa ei kuulosta paljolta, mutta kun ottaa huomioon, että paino koostui pelkästä läskistä, ei siis lihaksista, en ollut hoikkaa nähnytkään.
Salaman lailla tietoisuuteeni pamahtanut tieto siitä, että olin pulskempi kuin kaverini, aiheutti valtavaa ahdistusta. Halusin laihtua, mutta elintapojen muutos ei ollutkaan helppoa. Luulin, että lihaskuntoharjoittelu on hyvä tapa laihduttaa, joten saatoin lukkiutua huoneeseeni kahdeksi tunniksi tekemään vatsalihaksia, selkälihaksia jne. jne. Siitä ei tietenkään ollut apua, koska en pystynyt enkä osannut keventämään ruokavaliotakaa. Pysyin pulleana, ja painon pysyminen samoissa lukemissa ahdisti ja itketti.
Aloin etsiä tietoa oikeaoppisesta laihdutuksesta ja pian kävinkin kävelylenkillä muutaman kerran viikossa ja kevensin ruokavaliotani. Paino alkoi pudota mukavasti ja pian painoin vain 55 kg! Oli huhtikuu ja olin kuin uusi ihminen elintavoiltani. Innostuin, kun huomasin kilojen todella tippuvan ja leikittelin ajatuksella, kuinka laihaksi voisinkaan päästä. Toukokuun loppuun mennessä olin saanut painoni tippumaan 51 kiloon käymällä joka päivä kävelylenkillä ja pyöräilemällä veren maku suussa. En syönyt aamupalaa, koulussa söin jonkin verran, kotiin tullessani en mitään. Vasta illalla, kun vanhemmat laittoivat ruokaa, söin, koska en halunnut aiheuttaa heille epäilystä mistään. Tosin usein sanoin syöneeni kaverilla, vaikka en ollut. Keksin muitakin jippoja, joilla välttää illallinen tai ainakin syödä mahdollisimman vähän. Mielessäni kimmelsi luku "49", se oli seuraava kilotavoitteeni.
Yhtenä iltana äitini tuli huoneeseeni vaaka kainalossa ja pakotti minut siihen. Farkut jalassa ja muutenkin pukeutuneena painoin 52. Valehtelin, että "en mä oo laihtunu kun jotain viis kiloo talvesta..", vaikka siis olin laihtunut yli kymmenen kg muutamassa kuukaudessa. Ihmettelin, kun äiti ja kaveritkin sanoivat, että olen laihtunut mielettömästi, kun omasta mielestäni näytin yhä samalta pullukalta. Ikään kuin päässäni olisi kokoajan ollut ääni, joka käski lähtemään lenkille, vaikka en olisi halunnut. Käski olla syömättä jogurttia, vaikka vatsa huusi ruokaa. Ja minä tottelin.
Koulujen loputtua repsahdin totaalisesti, kun päivän rutiinit ja aikataulut muuttuivat pelkäksi lomaksi. Saatoin syödä päivässä puoli litraa jäätelöä, pinon suklaakeksejä, järjettömän kasan pastaa jne. jne. Ahmiminen tapahtui yksin ollessani, lyhyen ajan sisällä ja loppui vatsakipuun mahan ollessa liian täynnä, VALTAVAAN ahdistukseen, itsesyytöksiin ja itkuun. Yritin oksentaa, mutta tuloksena oli vain kakomista. En ole koskaan vihannut itseäni niin paljon kuin niinä hetkinä.
Nyt en tiedä, missä mennään. Painoni on noin 54 kg ja inhoan itseäni. Viimeksi sain ahmimiskohtauksen toissapäivänä ja ajatuksiini ai mahdu mitään muuta kuin "se on loppu nyt, ensi viikolla en syö mitään ja urheilen tuntikaupakka päivittäin".
Kiitos, jos joku tänne asti pääsi. Voitte pitää minua huominkipeänä, liioittelijana, minä tahansa, mutta johonkin tämä oli purettava.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En nyt oikeen osaa sanoo mitää järkevää tähän, mutta mulla on ainaki sille et jos sanon itelleni "Ens viikolla en syö mitää ylimäärästä! Urheilen ja käyn ahkerasti harkoissa" Nii silloin mä retkahdan täysin. Mä retkahdan aina ku oon liian ankara itelleni! Mut mun on pakko! Mua ahdistaa ja on paha olla! Mä oon urheillu aina, mut viikonloppusin ku tulee syötyy ihan väkisinki kaikkee, koska äiti kattoo virestä joka suupalan ja ostaa kokoajan sitä paskaa lisää ja lisää..Mä lihoon aina viikonloppusin ainaki kolme kiloo ja sitte viikolla tiputan ja taas lihoon tiputa lihoon....ihan tyhmä juttu..äh en mä tiiä antaa olla...
Hyvät jatkot sulle!
Olisi voinut olla vaikka oma tekstini, ihan samanlaista itellä. Samoin hyviä jatkoja, yritä pärjäillä.
joo tuttua on mä painan melkein 60kg ja viime vuonna painoin vaan 50 kg ja siis lihoin vuoden aikana 10 kiloa tosi paha
Sulla on aivan samanlainen ongelma kuin mullakin.
Ainoastaan se eroaa sillä,että mä yleensä ahmimisen jälkeen oksennan.En myönnä sairastavani bulimiaa.Olen vähentänyt oksentelua,eikä sitä nykyisin tapahdu kuin todella harvoin.Mutta sekinn on liikaa.Sen jälkeen mulla on olo,että olen taas kerran pettänyt kaikki.Valehdellut kaikille.Olen luvannut poikaystävälleni etten enää tee sitä koskaan.Mutta joskus on pakko,koska saan niin pahoja ahmimiskohtauksia,ettei niistä selviä muulla tavalla.Mä vaan haluan sanoa sulle,että älä koskaan oksenna.Jos et vielä ole sitä tehnyt,älä aloita!Koska todennäköisesti se ei jää yhteen kertaan vaan jäät siihen koukkuun.Niinkuin monelle on käynyt.Nyt kesällä mun urheiluni on jäänyt aika vähäiselle,joten mun itseinhoni on kasvanut taas suunnattomasti,en uskalla käydä vaa`alla,koska se saattaisi laukaista taas sairaalloisen laihdutusviettini.Yritän tosissaan läheisteni takia lopettaa tämän niin typerän tavan.Yritän etsiä elämästä taas muitakin asioita kuin laihduttamisen ja painontarkkailun.Katsele säkin ympärilles ja iloitse asioista joita sulla on.Laihat ihmiset eivät ole kauniita.Se on totuus jos mikä.Me kaikki ollaan kauniita sellaisina kuin meidät on tarkoitettu.
Mun mielestä sulla on ainakin aluillaan jokin syömishäiriön tapainen juttu.Syöminen ja sen ajattelu ei sais ola elämän tärkeimpiä asioita.Mutta lopeta ajoissa,vielä ei ole myöhäistä.Muista kun kerran teet sen virheen ja oksennat...olet luultavimmin sen orja pidempäänkin.Voimia ja hyvää kesän jatkoa :)
Kiitos paljon vastauksesta sinullekin. Vaikka tietysti ihmisiä, joilla tällaisia ongelmia on, ei saisi olla, lohduttaa huomata ettei ole ainoa. Vaikeasti sanottu, mutta kuitenkin.. Nyt viime päivinä olen taas ahminut ja yrittänyt oksentaa, tuloksetta. Loppujen lopuksi olen vain itkenyt, kun muuhunkaan en ole pystynyt. Ehkä tosiaan parempi, etten "opi" oksentamaan, itseni tuntien jäisin koukkuun. Hyviä jatkoja sinullekin, koita nauttia kesästä.
mulla ihan samanlaista elämää kuin teillä,mutta sairastan pahasti myös bulimiaa ja välillä paastoan.Hae apua ja yritä selvitä,niin mäkin!Älä ala oksenteleman,jos et halua vakavia ongelmia!
pakko kirjottaa kun sulla oli ihan samat lähtömitat ku mulla nyt ja on niin läski olo että yäk!tuo sun alkuhan kuulosti lupaavalta...minkäpitusia lenkkejä teit että sait tiputettua painon 55:n?ja mitä söit?ja missä ajas?mäkin kerran pystyin saman verran tiputtamaan mutta silloin elinkin melkein pelkällä kahvilla!
sorry et ehkä ihan tälläisiä vastauksia odottele saavasi mutta kyselempä ny kummiskin jos vaikka jaksaisit vastata..!
miten sulla nyt menee?ja hey sä et todellakaan vieläkään paina paljoo!!
tulipas tästä ny sekava juttu..!no mutta koitahan pärjäillä ja mukavaa kesän jatkoa!
Kieltämättä on käynyt mielessä hakea apua, mutta nää omat ongelmat tuntuu niin pieniltä kun lueskelee muiden(?) syömishäiriöisten kertomuksia.. Enpä tuota tiedä niin..
girl, en todellakaan haluaisi kannustaa tai neuvoa ketään niin, että se joutuisi samaan tilaanteeseen missä itse olen. Niinpä jätän nyt kysymyksiisi vastaamatta, en töykeyttäni, vain juuri siksi etten toivo kenellekään samanlaista oravanpyörää.. Toivottavasti ymmärrät. Kiitos kysymästä, tällä hetkellä olen saanut pidettyä ahmimisen kurissa, mutta en suinkaan syömällä terveellisesti, vaan välttelemällä syömistä kaikin tavoin.. Hölmöä, tiedän, mutta en uskalla alkaa taas syödä edes "normaalisti", sillä paino on taas tippumaan päin. Hyvää jatkoa sinullekin, ole kiltti äläkä ala laihduttelemaan.