alan itkeä. Tilanne on yleensä ihan mikä tahansa ahdistava tilanne, mutta kaikista pahinta kuristustunne on, kun kohteena olen minä. Siis kun joku simppelisti kysyy "mikä on?" jos näytän alakuloiselta. Jos opettaja vaatii vastausta, enkä osaisi vastata, alkaa kurkkua kuristaa, siis etenkin jos opettaja tivaa että "yritä edes". Silloin, kun minulta tolleen tivataan vastausta, ei mielessäni pyöri _yhtään_mitään_ aiheeseen liittyvää. Iskee paniikki ja se on inhottavaa, eikä kukaan opettaja tunnu tajuavan. Ehkä se ei näy ulkopuolisen silmiin. Mutta yleensä silmät kostuu ja kurkkua kuristaa ihan kamalasti ja silloin tiedän, että jos avaan suuni, alan itkeä ihan holtittomasti.
Tämä on kamalaa, sillä tätä on tapahtunut koulussa useaan otteeseen. Ala-asteella, yläasteella, lukiossa. En myöskään pysty puhumaan omista ajatuksistani, minkä takia saatan hyvinkin olla masentunut. En jaksa nyt tähän topiciin tilittää omaa masennustarinaani kuitenkaan. Oli ihan kamalaa muun muassa kerran keskustella opon kanssa lukion jälkeisistä suunnitelmista. Olin jo suunnitellut kyseleväni häneltä vaikka mitä, mutta sitten kun tilaisuus tuli, meninkin ihan lukkoon ja alkoi tulla tätä samaa ahdistus-silmät-kostuu-jospuhunalanikteä!!. Eli se keskustelu opon kanssa ei ollut kovinkaan antoisa. Saattaa johtua omasta epävarmuudestani että kykenisinkö opiskelemaan sitä, mitä haluaisin.
Mutta siis, myös kaikki kavereidenkin kesken olevat pienetkin tunteenilmaisut aiheuttavat tätä ikävää vaivaa. Vaikka se ei edes liittyisi minuun, tai vaikka se ei liittyisi mihinkään kovinkaan surulliseen/ vakavaan. En vaan tajua tätä. En koskaan riitele kenenkään ihmisen kanssa. Ei siitäkään tulisi mitään. Sen takia pysyn hiljaa, ja sekös myös on tehnyt minusta masentuneen.
Tämä on kamalaa, sillä tätä on tapahtunut koulussa useaan otteeseen. Ala-asteella, yläasteella, lukiossa. En myöskään pysty puhumaan omista ajatuksistani, minkä takia saatan hyvinkin olla masentunut. En jaksa nyt tähän topiciin tilittää omaa masennustarinaani kuitenkaan. Oli ihan kamalaa muun muassa kerran keskustella opon kanssa lukion jälkeisistä suunnitelmista. Olin jo suunnitellut kyseleväni häneltä vaikka mitä, mutta sitten kun tilaisuus tuli, meninkin ihan lukkoon ja alkoi tulla tätä samaa ahdistus-silmät-kostuu-jospuhunalanikteä!!. Eli se keskustelu opon kanssa ei ollut kovinkaan antoisa. Saattaa johtua omasta epävarmuudestani että kykenisinkö opiskelemaan sitä, mitä haluaisin.
Mutta siis, myös kaikki kavereidenkin kesken olevat pienetkin tunteenilmaisut aiheuttavat tätä ikävää vaivaa. Vaikka se ei edes liittyisi minuun, tai vaikka se ei liittyisi mihinkään kovinkaan surulliseen/ vakavaan. En vaan tajua tätä. En koskaan riitele kenenkään ihmisen kanssa. Ei siitäkään tulisi mitään. Sen takia pysyn hiljaa, ja sekös myös on tehnyt minusta masentuneen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinulle on tullut nyt jokin turha pelko noista muutamista ikävistä kokemuksista joissa ei sinua ole ymmärrety. Yritä saada puheesi solumaan nyt ensin vaikk tutussa porukassa ja opettele sitten pikkuhiljaa puhumaan vaativammassa seurassa.
Kannattaa mennä puhumaan vaikka koulukuraattorin kanssa.
Niin, no ei ole jäänyt mihinkään muutamiin kertoihin, tapauksia on niin paljon etten muista. Vaikka se tuskin vaikuttaa asiaan, saatan olla oikeassa. Mutta aina se ei edes liity minuun, vaan vaikka olisi kyse jostakin toisesta ihmisestä niin menen lukkoon. Mutta kokeilen kavereitten seurassa salavihkaisesti puhua asioista (omista asioista). Vaikka mulla on siihenki tyhmiä estoja. Pitää vaan päästä yli jotta voin alkaa elää oikeeta elämää. Kiitos vastauksesta.
Kenellekään ammattilaiselle en ole koskaan avautunut mistään, ja menen kyllä varmaan jossakin vaiheessa elämää jollekin henkilölle puhumaan kun sen verran pelottaa tää touhu ja elämä muutenkin.