Mulla on ollut pahaa ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja masennusta.. Nyt mulla on lääkitys ollut puolisen vuotta, pari kk sitten vaihdettiin toiseen kun ensimmäinen ei tuntunut auttavan. Tää venlafaxin on ollut kyllä mun elämän pelastus. Kaikki ahdistus oireet on kadonnut ja pystyn nyt elämään normaalia elämää. Myös pahimmat masennusoireet on helpottanut... En olis ikinä uskonut että voin ns. parantua tästä sosiaalisesta fobiasta. Miten erilaista mun elämä oliskaan jos tän lääkkeen olisin aloittanut jo aikoja sitten kun kaikki tämä alkoi.
Masennustestin tulos oli silloin ennen lääkityksen aloitusta keskivaikea masennus, mutta psyykiatrini sanoi ettei usko minun kärsivän kuitenkaan oikeasti masennuksesta sairautena, koska mm. en kärsinyt minkäänlaisesta uniongelmista eikä ollut muitakaan ongelmia jotka ovat masennuksessa perusjuttuja. Hän sanoi että uskoo "masennukseni" johtuvan vain todella heikosta itsetunnosta jota minun pitäisi saada nostettua onnistumisen kokemusten kautta. Jolloin myös elämänlaatuni parantuisi, enkä olisi enää "masentunut".
Kaiken kaikkiaan mulla siis menee nyt pitkästä aikaa erittäin hyvin, elämä on mallillaan ja opiskelut taas edistyvät. Ja nyt kun ahdistus on poissa, olen todella saanut niitä onnistumisen kokemuksiakin.. Mutta... Silti mikään ei olekaan hyvin. En tiedä mistä tämä johtuu. En pääse millään eroon tästä sisällä jäytävästä pahasta olosta. En edelleenkään kykene näkemään tulevaisuuttani valoisana. Olen edelleenkin alakuloinen. Kuolema ja itsemurha liikkuu päässäni vieläkin tosi voimakkaasti. Se tunne vain on muuttunut, enää en koe sitä pakenemisena ja ulospääsynä hirveästä tilanteestani. Koska nyt kaikki on periaatteessa hyvin. Elämänhaluni vain tuntuu olevan täysin kuollut ja mielummin olisin itsekin kuollut. En vaan koe enää onnea enkä usko että pystyn koskaan olemaan onnellinen.Minusta vaan tuntuu ettei elämälläni ole mitään merkitystä ja olen täysin merkityksetön.
Ei tähän auta lääkkeet eikä mikään muukaan, onko minut vain tuomittu olemaan surullinen aina?
Masennustestin tulos oli silloin ennen lääkityksen aloitusta keskivaikea masennus, mutta psyykiatrini sanoi ettei usko minun kärsivän kuitenkaan oikeasti masennuksesta sairautena, koska mm. en kärsinyt minkäänlaisesta uniongelmista eikä ollut muitakaan ongelmia jotka ovat masennuksessa perusjuttuja. Hän sanoi että uskoo "masennukseni" johtuvan vain todella heikosta itsetunnosta jota minun pitäisi saada nostettua onnistumisen kokemusten kautta. Jolloin myös elämänlaatuni parantuisi, enkä olisi enää "masentunut".
Kaiken kaikkiaan mulla siis menee nyt pitkästä aikaa erittäin hyvin, elämä on mallillaan ja opiskelut taas edistyvät. Ja nyt kun ahdistus on poissa, olen todella saanut niitä onnistumisen kokemuksiakin.. Mutta... Silti mikään ei olekaan hyvin. En tiedä mistä tämä johtuu. En pääse millään eroon tästä sisällä jäytävästä pahasta olosta. En edelleenkään kykene näkemään tulevaisuuttani valoisana. Olen edelleenkin alakuloinen. Kuolema ja itsemurha liikkuu päässäni vieläkin tosi voimakkaasti. Se tunne vain on muuttunut, enää en koe sitä pakenemisena ja ulospääsynä hirveästä tilanteestani. Koska nyt kaikki on periaatteessa hyvin. Elämänhaluni vain tuntuu olevan täysin kuollut ja mielummin olisin itsekin kuollut. En vaan koe enää onnea enkä usko että pystyn koskaan olemaan onnellinen.Minusta vaan tuntuu ettei elämälläni ole mitään merkitystä ja olen täysin merkityksetön.
Ei tähän auta lääkkeet eikä mikään muukaan, onko minut vain tuomittu olemaan surullinen aina?
Vastaukset 6
Vanhimmat
et oo ainoo. : ) kyl se yleensä helpottaa kestääpä se sit pari kuukautta tai pari vuotta. päätät itse uskotko :P
Oletko koettanut etsiä totuutta?? truthseaker..
Et halua tutputtaa uskoa, utta olisiko ongelmasi sittenkin hengellinen. Elämälläsi ei ole tarkoitusta ja uskoa tulevaisuuteen.
tai sitten jokin on mennyt pieleen lapuudessasi.et ole saanut kokea onnea ja iloa.
Vositko hieman kertoa menneisyydestäsi: mllainen lapuus oli ja milloin tämä paha olo on alkanut vaivaamaan? Onko sinulla jokin menetys, sydänsuru ym.
Ei halua udella, mutta jos tämä auttais hieman ymmärtämään, mistä tuo paha olosi johtuu.
Paha olo on jollain tavalla ollut aina läsnä...
Ei ollut onnellinen lapsuus, koulukiusaamista ja perheväkivaltaa.. Mutta miksi en voi olla onnellinen nyt kun kaikki on viimein hyvin ja vaikea lapsuus ja nuoruus jo takana? :(
En myöskään uskolla antaa itseni kokea onnea koska pelkään koko ajan jotain pahaa käyvän. Ikäänkuin koko ajan varautuisin kaikkein pahimpaan..
Siinpä se, tuo lapsuus heijastaa nykyiseen elämääsi: et ole saanut kokea turvallisuutta. olet oppinut olemaan kuin aina varuillaa. Hyvä että sinulla on nyt edellytykset onnelliseen olemiseen. Sinun pitää työstää ja käsitellä tuon menneet painolastit. Terapiassa on mahollista, rakentaa ja opetella tuntemaan uudelleen. Mysö kirjallisuus, puhumminen ja kirjoittleminen auttaa.
tutulta aloittajan tilanne. Minkä ikäinen olet nyt, ovatko tapahtumat lähellä vai kaukana? Ei ole mitenkään ihmeellistä, että tuollaisista kokemuksista toipuminen vie aikansa. Ihmiset kotona ovat kuitenkin ne ensimmäinen kontakti ulkomaailmaan, joten heiltä saatujen kokemusten merkitys on pienelle lapselle koko maailma. Jos se maailmasta saatu kuva on kovin turvaton, on vaikea rakentaa muita ihmissuhteita tai sisäistä varmuuden, tasapainon tunnetta.
Mahdotonta se ei kuitenkaan ole, mutta anna itsellesi joissain asioissa aikaa ja armoa juuri siksi, että ponnistat hankalista lähtökohdista. Jos olet nyt saanut apua ahdistukseesi ja saanut sitä kautta myös onnistumisen kokemuksia mm. opiskelusta, olet pitkällä :) Vähitellen se elämänhalukin sieltä tulee, kun löytää itselleen merkityksellisiä kiinnostuksenkohteita, olivatpa ne sitten mitä hyvänsä.
Välillä on myös ihan normaalia ja sallittua, ettei mikään kiinnosta. Itselläni on samanlainen tausta ja välillä tuntuu hyvinäkin aikoina ja päivinä siltä, että olisi parempi kuolla, ei tarvitsisi nähdä sitä päivää, kun "kaikki taas romahtaa", joten tiedän tunteen. Sellaisina päivinä olen vain opetellut hyväksymään, että nyt on tätä, ei kannata tänään vaatia itseltään mitään kovin suuria. Itse koitan karata noita tuntemuksia esimerkiksi hyvän elokuvan tai musiikin pariin. Joskus sekään ei tietty onnistu ja sitten vain vellomaan tuntemukset läpi, tuntemukset eivät itsessään tapa kunhan niistä ei seuraa tekoja ja sietäminen paranee ajan myötä.
Tsemppiä ja valoa elämääsi!