Avaudu sh:stasi. Milloin ja miksi sairastuit? Miten vaikuttaa/on muuttanut elämääsi? Mitä toivot tulevalta? Olisi mielenkiintoista kuulla vähän yksityiskohtaisempia tarinoita siitä miten sairastuitte ja miten sh vaikuttaa tapaanne katsoa maailmaa. Itseäni kiinnostaa etenkin se psyykkinen puoli, kuten pelot, pakkomielteet jne, jotka sh toi mukanaan. Varokaa antamasta laihdutusmotivaatiota nuorille wnb-proAna96:lle, niillä on tapana lukea näitä keskusteluja....
Älkää hyvät ihmiset sitten tulko tänne esittämään negatiivisia kommenttejanne! Eli pitäkää nämä typerät "itse oot ton valinnut" ja "hyi, näytät varmaan luurangolta" -jutut väliin.
Älkää hyvät ihmiset sitten tulko tänne esittämään negatiivisia kommenttejanne! Eli pitäkää nämä typerät "itse oot ton valinnut" ja "hyi, näytät varmaan luurangolta" -jutut väliin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Muistan, kuinka jo 11-vuotiaana pidin itseäni todella painavana ja isona, koska painoin enemmän kuin jotkut ystäväni. Olin muita päätä pidempi ja todella hoikka, mutta luulin olevani läski.
12-vuotiaana aloin harjoittelemaan oksentelua, mutta se oli vain nopeasti ohi menevä kausi.
13-vuotiaana jokin päässäni napsahti.. Söin todella vähän ja liikuin enemmän kuin paljon. Laihduin vähän, eikä murrosikä juuri muuttanut vartaloani. Venyin pituutta, mutta näytin edelleen 14-15-vuotiaana siltä kuin murrosikä olisi vasta alkanut...
15-vuotiaana oksentelu ja ahmiminen tulivat kuvioihin. Välillä meni kaksi viikkoa niin, että söin ja oksentelin myöhään yöhön saakka. Sitten viikon yritin parantua ja syödä tavallisesti, ja sitten viikko paastoa. Olin epätoivoinen, mutta en tiennyt mitä halusin. Näin sairauteni on jatkunut siitä tähän päivään saakka, eikä loppua näy.
Tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset, samalla haluan parantua, olla kaunis ja terve, toisaalta uskon pääseväni siihen vain laihduttamalla lisää. Olen sairas. Jos en ole laihtunut haluamaani tahtiin, alan usein itkemään katsoessani läskejäni peilistä.
Olen nyt 17-vuotias ja painan edelleen saman verran kuin ollessani 13, pituutta vain on tullut pari senttiä lisää.
Haluan, että tämä helvetti loppuu.
Anoreksia on kuin rakas ystävä, ymmärtää, auttaa ja vaikeana hetkenä aina paikalla... Olen riippuvainen sairaudestani, jos en laihduttaisi, olisin hukassa ja purkaisin pahan oloni huumeisiin.
En enää itke, koska tämä on osa minua, ja koska olen hyväksynyt kohtaloni. Kuolen tähän, eräänä päivänä kuihtunut ruumiini lojuu arkussa. Hauras ja heikko on yhtä kauniin kanssa. Laihuus on täydellistä, sellainen minustakin tulkoon, täydellinen.
Anoreksia ollut elämässäni kolme vuotta. Alkoi mallihaaveista, päättynee osteoporoosiin. 15-vuotiaana olin perfektionisti, ja vaikea elämäntilanne pahensi sitä. Alkoholisoitunut äitini ja muut paineet kasaantuivat harteilleni. Otin vastuuta, joka ei minulle kuulunut. Kaikki oli minun syytäni ja tarvitsin rangaistuksen, ei enää ruokaa.
BMI vähän päälle 15, ja haluan laihtua vielä vähän. Olen kierteessä, joka ei pääty ennenkuin elämäni loppuu.