Onko täällä muita jotka ovat pitkän sairaushistorian jälkeen hakeutuneet vihdoin hoitoon ja saaneetkin sitä yllättävän helposti? Itselläni tapahtui niin, että sain lähetteen psykoterapiaan parin psykologikäynnin jälkeen ja tietysti tästä on tyytyväinen. Toisaalta, huomaan nyt potevani samaan aikaan huonoa omaatuntoa siitä, että olen mennyt ehkä "liioittelemaan" asioideni vakavuudesta ja sitten paljastuukin siellä terapeutilla, että eihän minua mikään vaivaa, miksi olen sinne edes päätynyt.
Tuntemukset johtuvat siitäkin, että ottaessani yhteyttä terveydenhoitoon jonot psykologille olivat pitkät, useita kuukausia. Itselläni oli aikaa varatessani todella huono aika vuodesta meneillään, mutta nyt olen taas hieman paremmassa kunnossa. Olen esimerkiksi kykenevä opiskelemaan, mitä en ollut silloin syksymmällä lainkaan. Huonoa omaatuntoa lisää sekin, että kukaan läheisistäni ei huomaa minun olevan mitenkään kyvytön yksilö, mitä nyt kömpelö sosiaalisesti. Olen vain hoitanut aina jostain kummasta aivan pakolliset velvollisuudet kunnialla, vaikka olisin hautonut samaan aikaan itsemurhaa, käyttäytynyt itsetuhoisesti tms. Miehenikin on aina välillä sanonut, että olen vain hemmetin laiska, enkä mikään masentunut, jos en jaksa nousta sängystä. Sitten väkisin pystyn repimään itseni ylös kuitenkin, jos joku pakottaa. Vakavasti masentuneen ei kai pitäisi pystyä sitäkään...
Tuntemukset johtuvat siitäkin, että ottaessani yhteyttä terveydenhoitoon jonot psykologille olivat pitkät, useita kuukausia. Itselläni oli aikaa varatessani todella huono aika vuodesta meneillään, mutta nyt olen taas hieman paremmassa kunnossa. Olen esimerkiksi kykenevä opiskelemaan, mitä en ollut silloin syksymmällä lainkaan. Huonoa omaatuntoa lisää sekin, että kukaan läheisistäni ei huomaa minun olevan mitenkään kyvytön yksilö, mitä nyt kömpelö sosiaalisesti. Olen vain hoitanut aina jostain kummasta aivan pakolliset velvollisuudet kunnialla, vaikka olisin hautonut samaan aikaan itsemurhaa, käyttäytynyt itsetuhoisesti tms. Miehenikin on aina välillä sanonut, että olen vain hemmetin laiska, enkä mikään masentunut, jos en jaksa nousta sängystä. Sitten väkisin pystyn repimään itseni ylös kuitenkin, jos joku pakottaa. Vakavasti masentuneen ei kai pitäisi pystyä sitäkään...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Selvästi tarvitsit avun, muista sen, äläkä unohda sitä. Jos sängystä et jaksanut nousta muuten kuin pakon edessä, niin olit selvästi masentunut. Ihmisten on vaan joskus vaikeaa nähdä läheisten hautomat ongelmat. Itsekkin joskus hämmästyn kuinka väärin läheiseni arvioivat asioita, joista en puhu ja vieläpä väittävät, että olen niin läpinäkyvä.
Tuosta pohdinnasta voit psykoterapian aloittaa. Siinä vaiheessa, kun molemmat olette aivan varmoja, että selviät ilman psykoterapiaa, voit lopettaa. Ei siinä mitään ongelmaa ole. Voinnin vaihtelut ovat luonnollisia ja psykoterapiassa saa käydä myös hyvän jakson aikan. Silloin asioita jaksaakin paremmin käydä läpi ja hakea pysyvästi tasaisempaa oloa.
Miehesi on asiaton, kun pitää laiskana, ilmankos koet syyllisyyttä.
Myös unipolaari eli yksisuuntainen tavallinen masennus voi olla aaltoilevaa, että on parempia viikkoja ja parempia päiviä ja sitten taas huonompia.
Kun peität ongelmiasi, niin muut eivät ymmärrä, mutta ne ongelmat eivät peittelyllä katoa.
Sinne vaan rohkeasti ja muista ettei se terapiakaan ole aina herkkua vaan ikävää ja raskasta.
Ole kiitollinen, että pääsit ajoissa hoitoon. Ei kannata jätää siihen viimetippaa, kunnes kamelinselkä katkeaa. Kivessä on kipeä kuon toisessa: helppo on läheisen sanoa, että eihän sinua mikään vaivaa. Joka ei ole ollut koskaan masentunut, ei osaa mitenkään samaistua ja ymmärtää tilannetta. Kerro tuolle terapeutille, että sinua vaivaa huono omatunto, että olet mielestäsi muka liioitellut. Jos hautoo jopa itsaria, niin ei ole turhaan terapiasaa. Hyvä että olet viisas ja tajuat hakea jopa sinnikkäästi apua. Monesti nykyään sitä ei muuen kyllä ajoissa saa!
Iso kiitos rohkaisuviesteistä, tuli parempi mieli ja varmempi siitä, että tein oikean ratkaisun :) Voimia muillekin saman kanssa kamppaileville!