En enää pärjää yksin

Olen kuntoutustuella oleva mielenterveyskuntoutuja, 35-vuotias nainen. Olen tullut jonkunlaiseen umpikujaan.

Viime kesänä sairastin ensimmäisen psykoosini, enkä sen jälkeen ole oikein päässyt jaloilleni. Diagnoosini on vaihdellut kaksisuuntaisesta epävakaaseen persoonallisuuteen, vakavaan masennukseen sekä viimeisimpänä mahdollisesti skitsoaffektiiviseen. Kärsin myös jonkunlaisesta syömishäiriöstä. Lääkityksestä (kokeiltu vaikka ja mitä) ei ole koskaan ollut mainittavaa hyötyä. KELAn tukeman terapian olen käyttänyt jo kymmenen vuotta sitten loppuun.

Sukulaiseni asuvat parinsadan kilometrin päässä ja omalla paikkakunnallani mulla on kaksi ystävää (joita en määräänsä enempää voi kuormittaa). Olen hoitosuhteessa psykiatrian poliklinikkaan. Käyn myös työkuntoutuksessa.

En enää tiedä mitä tekisin, miten selviytyisin. Arki tuntuu aivan liian raskaalta, en jaksa harrastaa mitään, en innostua mistään. En ole varsinaisesti ahdistunut, mutta täysin elämänhaluton. Nukun paljon, jotta aika kuluisi ja välttyisin "kituuttamiselta". Siltä valveillaoloaika tuntuu, nimittäin.

Koen olevani sosiaalisesti taidoton, eli uusiin ihmisiin tutustuminen on mahdotonta. Viihdyn yksin, mutta viikonloput ovat tuskallisia. Niissä jotenkin kulminoituu avuttomuuteni ja turvattomuuteni. Parisuhteessa olen viimeksi ollut kymmenen vuotta sitten. Tukihenkilöä olen hakenut, mutta vielä ei ole sopivaa löytynyt.

Viime aikoina olen suoraansanottuna toivonut, että olisin jälleen lapsi ja tällä kertaa saisin huolehtivat vanhemmat. En kykene kantamaan aikuisuuden vastuuta tällä hetkellä jostain syystä. Olen aivan voimaton.

Vinkkejä tai neuvoja kaipaisin. Miten saada elämästä taas kiinni? Mistä saisin tarvitsemaani tukea?