Johtuuko kenenkään täällä olevan yksinäisyys sairaudesta nimeltä sosiaalisten tilanteiden pelko:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalisten_tilanteiden_pelko
Vakavissa muodoissaan tuo lienee paha yksinäisyyden aiheuttaja, ja se kulkee usein masennussairauden kanssa.
Jos sinulla on se, kertoisitko koemuksista sen kanssa. Milloin alkoi, kuinka pahana jne.
Oletko mies vai nainen ja kuinka vanha olet?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalisten_tilanteiden_pelko
Vakavissa muodoissaan tuo lienee paha yksinäisyyden aiheuttaja, ja se kulkee usein masennussairauden kanssa.
Jos sinulla on se, kertoisitko koemuksista sen kanssa. Milloin alkoi, kuinka pahana jne.
Oletko mies vai nainen ja kuinka vanha olet?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Kyllä johtuu..
Olen mies. Olin jouluna käymässä sukulaisen tykönä ja siel oli tietty joulu ruuat pöydässä. Sit kun piti alkaa syömään niin mun kädet vaan tärisi siihen malliin et ruoka ei pysynyt haarukassa ja juomaan en pystynyt lasista lainkaan , kun kädet tärisi niin paljon. Se kun ei ole ihmisten kaa tekemisissä lainkaan niin käy tolleen kun mulla et alkaa jännittää. se oli noloakin ja keksin sit pistää krapulan piikkiin kaikki.
Propral auttaa tähän :)
selkeästi ja usein oireileva tapaus. Olen päälle parikymppinen nainen, enkä muista tarkkaa ajankohtaa, koska olisin alkanut muuttua sosiaalisesti, se on tapahtunut varmasti asteittain ja erittäin varhaisesta asti. Opin tiedostamaan ongelmani oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun pääsin pois pieneltä paikkakunnalta, jossa minulla ei liiemmin ollut mitään sosiaalisia kontakteja (mm. koulukiusaaminen vuoksi).
Sitten pääsin opiskelemaan isommalle paikkakunnalle ja olen aktiivisesti hakeutunut ihmisten pariin, löytänyt paljon kavereitakin. Ajattelin alkuun, että ahdistus sos. tilanteissa johtuu vain harjaantumattomuudesta kontakteihin ja hälvenee ajan myötä itsekseen. Mutta edelleen minulle tuottavat vaikeuksia kohtaamiset sellaistenkin kavereiden kanssa, joita näen monta kertaa viikossa, olen nähnyt jo monta vuotta. Tilanne tosin elää päivästä ja mielentilasta toiseen, joten ahdistus ei ole aina yhtä suurta, onneksi.
mulla on ihan täsmälleen sama tilanne. pakotan itseni sosiaalisiin juttuihin mutta se ei poista pelkoa..
Kyllä mulla jotain ton kaltaista on. Jännittää hitosti aina kun joutuu tapaamaan muita ihmisiä. Olen 20-v mies ja olen kärsinyt tuosta noin 7 vuoden ajan. Joskus on helpompaa ja uskallan tutustuakin uusiin ihmisiin, mutta joskus on niin vaikeaa, että jo kotoa lähteminen tuntuu ylivoimaiselta. Tuntuu kuin olisin tämän pelkoni vankina. Joskus on kausia milloin en tapaa ketään ihmisiä, istun vain yksin kotona ja käyn ulkona vain jos on jokin pakko.
mulla on, oon jäänyt pois töistä ja koulusta ammattikorkeassa sen takia. olen "ajanut" kaikki ystäväni joita oli 3, pois koska en vastaa puhelimeen enkä ole tullut tapaamisiin. Nyt olen ollut vuoden jo ihan yksin, ei yhtään ystävää. Olen 25-vuotias nainen ja alkanut joskus 18v. Syön masennuslääkkeitä. Haluaisin elää niinkuin muutkin, haluaisin, että minut hyväksyttäisiin ja saisin ystäviä eikä tarviisi pelätä.
tutustutaako? :>
Muutama sata alotusta vaan aiheesta.
Missä niitä alotuksia sitten on???
Eipä niitä ole kuin muutama ja ovat niin vanhoja ketjuja, että parempi tehdä uus.
Sitähän minäkin.
Ei tuollaisia ketjuja täältä ainakaan heti löydy.
Kyllä tästä on hyvä puhua.
Tämä on joillekin paha vaiva.
kyllä ujoutta itsetunnon heikkoutta
Paha tuo vaiva todella on. Omaa elämääni tuo on varjostanut kaksikymmentä vuotta. Aina kun olen tuntenut olevani ulkopuolinen tilanteissa joissa on muita ihmisiä ja sulkeutunut yhteisön ulkopuolelle niin opiskeluaikana kuin työelämässä.
Itse asiassa tuo ajaa ihmisen tilaan jossa epäilee kaikkien vilpittömyyttä ja lopulta ajaa jopa vilpittömätkin ihmiset pois läheltäni.
Ja liittyy masennukseen varsin läheisesti. Tuo luo itseään ruokkivan kierteen josta poispääsy tuntuu erittäin vaikealta.
Minullakin on jonkinlainen sos.til.pelko. Tosin se taitaa johtua koko elämän jatkuneesta kiusaamisesta ja itseinhosta. Olen aloittanut amiksen 3-4 kertaa ja nyt olen vasta päättämässä koulutustani, olen siis 24-vuotias. Minua on jo pitkään hävettänyt se fakta että "ystävilläni" on jo perheet,lapset ja vaki työ mutta minulla ei.
jos vielä tätä keskustelua lueskelet, niin sanonpa vaan rohkaisuksi, että olet vielä nuori valmistumaan ja hankkimaan töitä & perheen. Eipä itselläkään toki hirmuisen laaja tuttavapiiri ole, mutta nykyisin on todellinen harvinaisuus, jos alle kolmekymppisellä on vakityö tai jopa niitä lapsiakin! (Tämä pätee ihan tilastollisestikin, naimisiin keskiverrot suomalaiset menee siinä lähempänä 30 ikävuotta, ensimmäinen lapsi saadaan keskimäärin siinä kolmenkympin hujakoilla, vuoden alle tai yli.) Ja nuohan olivat keskiarvoja, joten suurella osalla menee vielä yli noista lukemista ja reippaasti.
Minulla alkoi ensimmäisen lapsen myötä, olin jo aiemmin ollut ujo ja tuntenut suurta jännitystä pienistäkin uusista tilanteista ja tapaamisista. kun sain ensimmäisen lapseni ja olin kotona jonkin aikaa, se paheni, nykyään toisen lapsen myötä tilanne on jälleen huonompi ja välttelen ihmisiä ja kaupassakin käyntiä. Olen linnoittautunut kotiin.
En usko ihmisiä, epäilen heidän vilpittömyyttään..
Pelkään kaikkien kauhistelevan/arvostelevan minua ja salaa haukkuvan selän takana.
En pysty keskittymään sosiaalisissa tilanteissa toisiin ihmisiin, kädet tärisevät ja esim, kahvittelu on KAMALAA!
Tuoss nyt muutama esimerkki.
Meitä on monta! Mutta arvatkaas mitä: meilläkin on lupa olla, elää ja nauttia elämästä. Eikä ole mikään tauti, kun jänskättää sostilanteissa. Meille joillekin se on vaan meidän yksilöllinen ominaisuutemme, jota ei tarvitse hävetä eikä se vähennä arvoamme. Itse olen jo hyväksynyt tämän osana itseäni. Turha rimpuilla asian kanssa, jolle ei voi mitään. Ja sinne toisten sekaan vaan! Ongelmansa ne on "vahvoillakin".
Hello, täällä mies yli 50 v. Olen kärsinyt ko. ominaisuudesta koko ikäni. Varsinainen kulminaatiopiste tälle sosiaalisissa tilanteissa jännittämiselle tuli lukiossa kun enkun ope pisti minut lukemaan sellaisen pitkän tekstin. Muistan sen paniikin kuin eilisen päivän. Sen jälkeen koulu menikin päin helvettiä. Sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni ja hain apua koulupsykologilta. Sovittiin mm. opettajien kanssa, että tunneilla minut jätetään ns. rauhaan. Sainkin lukion käytyä loppuun. Työelämässä sama sosiaalisten tilanteiden pelko jatkui. Sain sitten oireisiini lääkettä, kauppanimeltään Propral, jota olen käyttänyt pieninä annoksina kaikki nämä vuodet. Siitä hyvä lääke, ettei siihen jää fyysisesti kiinni ja varsin pienet annokset riittävät. Käsityöammatissa asiakkaiden silmien alla kun työnteosta ei tule mitään jos kädet vispaa ja silmissä sumenee. Ilman lääkitystä minusta olisi varmaan tullut alkoholisti. Tuli näet kokeiltua sitäkin, helpottihan se paukku, mutta ei kännissä työnteosta mitään tullut. Minua aina lohduteltiin, että iän myötä nämä oireet helpottavat. Ehkä niin on käynytkin. Lapsistani pari kärsii myös samoista oireista. Olen yrittänyt kokemuksieni perusteella rohkaista heitä elämästä selviytymiseen. Pahimmillan tämä vaiva invalidisoi todella pahasti. Silti kannattaa aina muistaa, että tämä asia on vain pieni osa elämää. Toisaalta koen itsessäni olevan sellaista myönteistä herkkyyttä ja esim. empatiakykyä, jota ei kaikilla ole. Pääasia ettei tällaisen vaivan edessä anna periksi. Jos ei joku päivä pysty, niin aina voi koettaa uudestaan. Missään nimessä ei kannata erakoitua. Meitä tällaisten vaivojen kanssa painiskelevia on todella monta.
Täällä myös yksi kappale sosiaalisesta pelosta kärsivä henkilö.. Olen kamppaillut tuon ongelman kanssa jo ala-asteelta lähtien, nyt olen jo 38-vuotias. Ehkä jonkin verran hellittänyt tuo pelko menemällä vain epämiellyttäviin tilanteisiin, mutta muutoin, olen melko eristäytyvä, viihdyn eniten yksin tai sitten hyvien tuttavien läheisyydessä, uusiin ihmisiin ei edes kiinnosta luoda suhteita. Ehkä tuo johtuu myös osittain siitä että kärsin myös masennuksesta, useinhan nuo kulkevat käsikädessä masentaa kun pelottaa ihmisten parissa ja sit masentuu kun ei ole muiden ihmisten parissa, koska kokee nuo tilanteet niin epämiellyttäviksi. Mulla ei ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä sairauteni ja elää sen puitteissa elämäni loppuun saakka, jokaisella on oikeus omaan elämään oli se sitten miten rajoittunutta tahansa.
viitikkö heittää vähän osviittaa miten toi propral vaikutti suhun, millasia määriä, miten usein ja mitä voimakkuutta käytät.
Paljonko Propralia pitää ottaa riippuu ihan tapauksesta. Sopiva annos löytyy ihan kokeilemalla. Silloin nuorena minulle tuupattiin 40 mg tabletti. Minulle se oli aivan liian tuhti annos. Aloin sitten pienentämään annosta ja muistaakseni jonkun aikaa sellainen puolikas tabletti (20 mg) oli sopiva määrä, jolla selvisi hyvin koko työpäivän. Nykyisellään käytän tarvittaessa vain Propral 10 mg ja siitäkin riittää puolikas ihan hyvin. Jos ottaa liikaa lääkettä, niin alkaa nähdä yöllä painajaisia. Lisäksi tulee jonkinlaista lihasheikkoutta. Ne onkin tämän lääkkeen ainoat haittapuolet. Senkin takia annos kannattaa viilata mahdollisimman alas. Ja saahan sitä ihminen jännittää. ''Meikäläisillä'' tämä jännittäminen on vain ihan jotain muuta. En enää tarvitse lääkettä joka päivä. Olen iän myötä oppinut ennakoimaan ja otan lääkettä etukäteen kun tiedän joutuvani ''hankaliin'' tilanteisiin. Esim. murunen Propralia kun olen menossa asiakastapaamiseen yms. Taskussa on aina valmiiksi lääkemurusia, joten voi napata suuhunsa lääkettä tilanteen niin vaatiessa. Lääkkeen ''psykologinen'' vaikutus alkaa minuuteissa. Tietoisuus siitä, että on joku ''kävelykeppi'' taskussa joka auttaa, vähentää etukäteispelon määrää radikaalisti. Näillä mennään, tsemppiä kaikille.
mors,
Muistelisin että olin jotain 21v tai sinnepäin kun alkoi jostain syystä tekeen hemmetin tiukkaa mennä aamulla kouluun ja suljettuun luokkaan istumaan. Muistan vaan ku jäin tenttipäivänä kattoon luokan ovea ulkoapäin ja kauhea hiki ja pahoinvointi alkoi ja hyvä etten pyörtyny siihen paikkaan.
Mitään apua en tietenkään hakenu ja oireet alkoi paheneen sen verran että liikennevaloihin teki pahaa pysähtyä ja kauppaan piti mennä vähän ennen sulkemisaikaa.
Olin kait parhaimmillaan kolme kuukautta menemättä kouluun mutta sit meinas opintotuki loppua ja oli pakko tenttiä niin perkeleesti kursseja kiinni. Viimeinen kurssi AMK:ssa olikin sitten Esiintymistaidot ja siihen mun koulu sitten jäikin kun opettaja ei hyväksyny lääkärin kirjoittamaa vapautusta kurssista. Samainen lääkäri muuten suositteli lääkkeeksi ryhmäterapiaa, eeeeei oikein napannu :)
Seuraavan kerran menin lääkäriin joskus 24vuotiaana kun oli kirjaimellisesti aivan pakko. Sieltä sai jo mainitun propralin, ei siitä tainnut kummempaa iloa ollut, reseptiä en ainakaan uusinut enkä muita lääkkeitä ole kysellyt.
Oon nyt 27 ja töissä menee itseasiassa ihan suht mukavasti ja oireet on hieman alkaneet laantua, ihan vaan hieman mutta on sekin kotiinpäin. Siel on kans toinen henkilö jolla on sos.til.pelko.
En osaa auttaa muuten kuin sanomalla mitä muutkin on sanoneet eli mene pakolla sosiaalisiin tilanteisiin sillä kun niihin tottuu niin ei ne enää ihan niin kauheita ole ja niihin kans tottuu yllättävän nopeasti.
Sitten lisää huonoja uutisia,
erakoituminen pahentaa oreita, selvästi ja aivan jumalattoman nopeasti. Sen jälkeen on vielä vaikeampaa päästä ulos kotoa!
Kirjasto, rannat ja sellaset avoimet, julkiset paikat mistä pääsee vikkelään pois jos siltä tuntuu on aikas jees paikka käydä tuulettumassa. Pitkiä kauppajonoja meistä ei varmaan kaipaa kukaan? :)
itsekkin harkitisn AMK menemistä mutta siellä olevilta tutuilta kuulin kuinka paljon siellä on esiintymistä niin se jäi siihen.
yläasteella sain lintsattua onneksi suurimman osan esitelmistä kun ei niistä vaan tullu mitään kun jännitin niin.
Hei sulle AMK:ta harkitseva. Kuten tuossa ylempänä kerroin, pari lapsistani ''kärsii'' myös tällaisista oireista. Vanhempi on parasta-aikaa AMK:ssa ja ottaa beetasalpaajaa kun pitää esiintyä. Tuntuu pärjäävän. On ilmeisesti perinyt tämän herkkyyden minulta, mutta on varmaan perinyt minulta korkea kolesterolinkin, huonon selän yms.
Älkää hyvät nuoret ihmiset tällaisen takia jättäkö koulujanne käymättä ja syrjäytykö syyttä suotta. Nimittäin ainut asia mitä olen joutunut jälkeenpäin katumaan, on se etten aikoinaan uskaltanut. Haluja olisi ollut opiskella enemmän. Apua saa ja sitä pitää rohkaistua hakemaan. Kouluterveydenhoitajat ja -koulupsykologit ovat näitä asioita varten. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä aloittaa esim. opiskelua ym.
Meillä oli paljon tunteja auditoriossa ja siellä oli ihan rauhallinen olo, samoin it-luokissa. Muut normiluokat oli vähän niin ja näin mutta kyllä niihinkin tottui.
Kai se riippuu mitä aikoo opiskella miten paljon joutuu esiintymään mutta it-sutenöörin opinnoissa ei ollut kuin yksi kurssi pilaamassa päivää.
AMK:ssa ei ollut mitään läsnäolopakkoja, tunneille sai mennä ja tulla milloin itelle sopi joten se ei rajoittava paikka samalla tavalla kuin peruskoulu. Kurssit sai suurimmaksi osaksi netin kautta jos ei kouluun viitsiny mennä.
Eli pistä hakemus meneen ihan rohkeasti seuraavassa yleishaussa!
ei se koulusta selviytyminen ainoa syy ollut miksi jätin hakematta....miksi opiskelisin ammattiin(jos edes sitten saisin koulutusta vastaavaa työtä...) jossa joka aamu joutuisin jännittämään töihin menemistä ja koko työpäivän olisin jännittynyt ja hermostunut ja työpäivä tuntuisi viikon pituiselta kun koko ajan odottaa kotiin pääsyä,ammattikoulun työharjoittelut oli juuri tällaisia.
paljon mieluummin olen huonompi palkkaisessa työssä jota ei tarvitse jännittää ja työpäivät menee nopeasti.
Asiaa tuntemattomat usein vähättelevät tuota sairautta ja ihmettelevät miten tuollaista voi ollakaan.
Monikaan ei kykene tajuamaan,että tuo voi aiheuttaa jopa työkyvyttömyyttä.
Mun fobia puhkeaa näissä paikoissa 1) koulujen ruokalat 2) kylässä jossa paljon puolituttuja 3) treffeillä uuden miehen kans(kaameita kokemuksia) 4) nimen kirjoittaminen muiden katsoessa 5) pienissä kaupoissa jossa pitkä kassajono 6) kahvilat. Ylä-asteella en ´käynyt kertaakaan ruokalassa, mutta siirryin sitten pienempään kouluun jossa ruokailu hoitui jotenkin. Läheisten ihmisten kanssa joita en koe erikoisesti pelottaviksi ei oireita juurikaan tule. Pahiten oireet tulevat esiin itseni ikäisten miesten lähettyvillä.
Kyllä johtuu. Yhtä hel..sinkiä tää. Ikää kohta 22 ja nainen.
"Miksi olla en voi vapaa ihminen
niinkuin tuo joka vierestä kulkee
siihen pysty mä en
olen sellainen joka itsensä näin ulos sulkee"
Noh, Rautiainen on sentäs kirjoittanut meille tunnuslaulun :)