Moi!
Olen nelikymppinen mies ja kärsinyt vuosia oudosta mielenterveysongelmasta, jolle ei oikein ole löytynyt selitystä. Ongelma on mielenkiintojen vaihtelu laidasta laitaan, hieman kuin kaksisuuntaisessa mielialojen vaihtelu. Minussa elää ikään kuin monta ihmistä ja se kuka orkesteria johtaa vaihtelee. En voi paljoakaan vaikuttaa tuohon mikä kulloinkin kiinostaa, vaikka tiedostan koko ajan omat ajatukseni ja muistan ne hyvin. Asiaa on tutkinut parikin psykiatria, ilman tulosta.
Tämä em. oireyhtymä (mikä sitten lieneekään) on käytännössä pilannut minulta akatemmisen työuran, uudet opiskelut, ihmissuhteet ja osin jopa talouden, kun en pysty keskittymään tai sitoutumaan mihinkään pitkäksi aikaa. Noin kaksi-kolme kuukautta lienee yleinen vaihteluväli, jonka jälkeen aloitettu innostus muuttuu liki täydelliseksi inhoksi. (Esimerkiksi: Pyrin yksi vuosi keväällä uuteen kouluun ja sain paikan. Luin alaa omatoimisesti koko kesän ja syyskuussa lopetin koulun, un en jaksanut enää avata edes kirjoja saati mennä tunneille. ) Sisulla pysytyn hieman asiaa korjaamaan mutta en kauaa. En ole noiden välillä yleensä kovin masentunut, vaan innostun hieman lennosta aina uudesta jutuista, johon paneudun sitten täysillä.
Tätä on jatkunut yli kymmenen vuotta, ja viime syksyinen eroni sai minut lopullisesti kyllästymään asiaan. Päätin muuttaa tilanteen, vaikka sitten väkisin. Olen pitänyt kirjaa siitä, mikä minua kiinostaa milloinkin (aiheet toistuvat) ja yrittänyt tehdä tietoisen päätöksen seurata niistä todennäköisesti onnistuvinta polkua. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että noin 1/3 ajasta pystyn motivoimaan itseni esim. työn tekoon, mutta 2/3 osaa ajasta mielenkiinto on negatiivisella (tai jossain muualla) ja palaa taas sopivan ajan kuluttua. En ole siis keksinyt parempaakaan tapaa saada elämässä edes jotain pysyvää itselleni kuin ylittää sisulla nuo 2/3 ajasta ja tietoisesti välttää innostumista "vääristä" tai uusista asioista. Inspiraation voima on vaan aika huumaava, ja siitä on vaikea kieltäytyä ja jäädä "apatiaan".
Lopetin vuoden vaihteessa myös "lääkitykseni" asiaan, eli jätin alkoholin kokonaan pois kuvioista. Se on ollut yksi tie kiertää ongelmaa, mutta on tullut päätökseensä ja onneksi siitä olen päässyt hyvin eroon. alkoholi pahesi asiaa huomattavasti, koska inspiraation vaihtumiseen liittyyi usein pienoinen putki.
Nyt mieli on hyvä, mutta tiedän että tulossa on taas aika, kun se mitä nyt teen muuttuu liki painajaiseksi ja erittäin vaikeaksi toteuttaa. Olen onneksi löytänyt projektityön, joka ei kestä enää kauaa, että sen saanen kunialla suoritettua. Tämmöinen tuuliajoelämä on aika raskasta, kun mihinkään ei osaa sitoutua ja ihmisetkin kaikkoavat kun en jaksa yht'äkkiä enää pitääkään mitään yhteyttä.
Mistä löytäisin voimaa pysyä päätöksessäni ja seurata vain yhtä polkua, jotta saisin tähän elämääni jotain ryhtiä? Onko kellään vastaavia kokemuksia?
Olen nelikymppinen mies ja kärsinyt vuosia oudosta mielenterveysongelmasta, jolle ei oikein ole löytynyt selitystä. Ongelma on mielenkiintojen vaihtelu laidasta laitaan, hieman kuin kaksisuuntaisessa mielialojen vaihtelu. Minussa elää ikään kuin monta ihmistä ja se kuka orkesteria johtaa vaihtelee. En voi paljoakaan vaikuttaa tuohon mikä kulloinkin kiinostaa, vaikka tiedostan koko ajan omat ajatukseni ja muistan ne hyvin. Asiaa on tutkinut parikin psykiatria, ilman tulosta.
Tämä em. oireyhtymä (mikä sitten lieneekään) on käytännössä pilannut minulta akatemmisen työuran, uudet opiskelut, ihmissuhteet ja osin jopa talouden, kun en pysty keskittymään tai sitoutumaan mihinkään pitkäksi aikaa. Noin kaksi-kolme kuukautta lienee yleinen vaihteluväli, jonka jälkeen aloitettu innostus muuttuu liki täydelliseksi inhoksi. (Esimerkiksi: Pyrin yksi vuosi keväällä uuteen kouluun ja sain paikan. Luin alaa omatoimisesti koko kesän ja syyskuussa lopetin koulun, un en jaksanut enää avata edes kirjoja saati mennä tunneille. ) Sisulla pysytyn hieman asiaa korjaamaan mutta en kauaa. En ole noiden välillä yleensä kovin masentunut, vaan innostun hieman lennosta aina uudesta jutuista, johon paneudun sitten täysillä.
Tätä on jatkunut yli kymmenen vuotta, ja viime syksyinen eroni sai minut lopullisesti kyllästymään asiaan. Päätin muuttaa tilanteen, vaikka sitten väkisin. Olen pitänyt kirjaa siitä, mikä minua kiinostaa milloinkin (aiheet toistuvat) ja yrittänyt tehdä tietoisen päätöksen seurata niistä todennäköisesti onnistuvinta polkua. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että noin 1/3 ajasta pystyn motivoimaan itseni esim. työn tekoon, mutta 2/3 osaa ajasta mielenkiinto on negatiivisella (tai jossain muualla) ja palaa taas sopivan ajan kuluttua. En ole siis keksinyt parempaakaan tapaa saada elämässä edes jotain pysyvää itselleni kuin ylittää sisulla nuo 2/3 ajasta ja tietoisesti välttää innostumista "vääristä" tai uusista asioista. Inspiraation voima on vaan aika huumaava, ja siitä on vaikea kieltäytyä ja jäädä "apatiaan".
Lopetin vuoden vaihteessa myös "lääkitykseni" asiaan, eli jätin alkoholin kokonaan pois kuvioista. Se on ollut yksi tie kiertää ongelmaa, mutta on tullut päätökseensä ja onneksi siitä olen päässyt hyvin eroon. alkoholi pahesi asiaa huomattavasti, koska inspiraation vaihtumiseen liittyyi usein pienoinen putki.
Nyt mieli on hyvä, mutta tiedän että tulossa on taas aika, kun se mitä nyt teen muuttuu liki painajaiseksi ja erittäin vaikeaksi toteuttaa. Olen onneksi löytänyt projektityön, joka ei kestä enää kauaa, että sen saanen kunialla suoritettua. Tämmöinen tuuliajoelämä on aika raskasta, kun mihinkään ei osaa sitoutua ja ihmisetkin kaikkoavat kun en jaksa yht'äkkiä enää pitääkään mitään yhteyttä.
Mistä löytäisin voimaa pysyä päätöksessäni ja seurata vain yhtä polkua, jotta saisin tähän elämääni jotain ryhtiä? Onko kellään vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
voisko taustalla olla jotain ADD/ADHD-juttuu, onko tätä tutkittu?Jotuuko kiinnostuksen lopahtaminen mistä? Oletko miettinyt sitä? Oliko aikoinaan koulussa minkäänlaisia ongelmia, mitä?Mikä oli puolisosi eroamisen syy, voisiko sielläkin piileä syy? Mitkä asiat yleensäkin motivoivat sinua toimimaan?
Asiaa tutkitiin lähinnä tuon kaksisuuntaisen mielialahäiriön kantilta, mutta ei juuri muuten. Oireet ovat sikäli lähellä, että jos (lievässä) kaksisuuntaisessa mennään innostuksen (hypomanian) ja masennuksen välillä, niin minä menen muutaman erityyppisen hypomanian välillä. Toki masennusjaksojakin on, mutta ne lienevät aika lähellä normaalia elämän vaihtelua. Ja tuo innostus on liki ainoa, mikä minua jotenkin motivoi. Toki rahan puutekin hieman, mutta sitä on onneksi vielä riittänyt. Velvollisuudet yms. kunniallisuudet eivät motivoi yhtään.
Koulut suoritin hyvin arvosanoin ilman suurempia ongelmia, paitsi jonkinasteinen motivaation puute. Yliopistokin meni ihan ok, joskin kesti liki 10 vuotta. Olen suhteellisen älykäs (matemaattisesti) ja pohdin asioita hyvin paljon, joten teoreettinen oppiminen on ja on aina ollut hyvin helppoa. Siksi kai koulutkin meni hyvin runsaista poissaoloista huolimatta.
Eroamisen syy oli tällä kertaa naisessa, mutta yleensä on käynyt niin, että innostun naisesta kovasti, mutta muutaman kuukauden kuluttua en jaksakaan enää niin kiinnostua. Ja ihan sama käy opiskeluiden, työpaikkojen ja harrastusten kanssa. Tämä ei näy ilmeisesti juurikaan (alussa) ulospäin, koska saan alituisesti uusia mahdollisuuksia niin naisten kuin töidenkin suhteen. Olen vain valtavan väsynyt siihen, ettei mikään ole elämässä pysyvää, vaan että kaikki vaihtuu koko ajan.
En osaa sanoa, miksi jokin innostus (joka alussa voi olla liki maanista) yht'äkkiä lopahtaa, joku toinen mielenkiinto tulee vain tilalle ja vanha jää. Esimerkiksi innostuin jokin aikaa sitten soittamisesta. Luin monta kirjaa, tutkin läpi kitaramarkkinat, perehdyin soittamisen teoriaan ja lopulta pitkän harkinnan jälkeen ostin itselleni kitaran. Nyt tuo on seissyt pari vuotta kaapissa pölyyntymässä, kun en jaksa yhtään sitä soittaa. Into loppui muutaman viikon päästä ostoksesta.
Lääkkeitäkin olen syönyt (lähinnä masennuslääkkeitä kokeiltiin), mutta lopettanut ne kaikki hyödyttöminä ja/tai sivuvaikutusten vuoksi. Olen pikkuhiljaa orientoitumassa siihen, että kyse on vain yliailahtelevasta luonteesta, jolle ei juuri voi tehdä muuta kuin opetella elämään sen kanssa.
Itse sain vuosia myöhemmin tietää, että inotohimoni uusiin asioihin oli ollut maniaa, ja sain käytökselleni bipo diagnoosin. Sinulla on asiat hyvin, koska on ammatti ja koulus hankittuna. Kykenet myös itse arvioimaan omaa tilannettasi, mikä on hyvä asia. Usein parisuhteelta tms elämän sisällöltä odotetaan liikoja. Sinun kannattaisi keskittyä arvostamaan kaikkea hyvää, mitä elämässäsi on. Kyse voi olla arvostuksen puuttumisesta esim tyttöystävää kohtaan. Opi arvostamaan kaikkea, mitä sinulla on. Kiinnitä huomiota pieniin asioihin ja arvosta sitä vaivaa millä olet ne itsellesi saavuttanut.
Kiitos mielipiteestä. Uskon että olet oikeassa tuon arvostuksen suhteen, joskaan se tuskin on syy mielenkiintoni ailahteluihin.
Mutta on totta, että arvostamalla ihan tietoisesti asioita, niin saa jonkinlaista otetta, eikä anna niin helposti asioiden mennä ihan hällä väliksi, mita minulla tapahtuu. Tätä täytynee vain opetella ja jotenkin yrittää muistaa silloin kuin mielenkiinto asiaan lakkaa.
Yksi (oma) teoria on, että sairastan lievää bipoa, mutta olen jotenkin oppinut korvaamaan masennusvaiheen toisella manialla. Ts. kun hypomaaniseen vaiheen jälkeen normaalisti iskee masennus, minulla se kestää vain muutaman päivän (jos en ala siihen juomaan) ja korvautuu jollain toisella innostuksella tai manialla. Tavallaan olen siis masennuksen kourissa, mutta alakuloisuuden sijaan kohdistan energiani johonkin täysin ulkopuoliseen ja ikään kuin sivuutan itseni tuossa prosessissa ja näen elämässä vain tuon uuden mielenkiinnon. Muuta elämää ei usein samaan aikaan juurikaan ole.
Olen myös kehittänyt itselleni tiettyjä "vastalääkkeitä" näihin maniavaiheisiin. En esim. osta mitään uusia juttuja (harrastuvälineitä, matkoja tms.) ennen kuin olen innostunut aiheesta vähintään kolme kertaa. Tämä tietoinen päätös on auttanut paljon siinä, että en innostuksissani tuhlaa ensi töikseni rahojani, vaan ostan vasta kun tiedän, että innostus/aihe tulee pysymään elämässäni useammin kuin vain sen kerran.
Se on totta, että olen onnistunut käymään kouluni jo ennen "sairastumistani" joka alkoi työelämän burnoutista. Oma arviointi on varmaan kehittynyt siitä, etten ole saanut oikein mistään vastauksia tähän kysymykseen ja se luonnollisesti kiinnostaa paljon.