Olen alkanut vihdoinkin ymmärtää, että masennus on voitettavissa niinkin yksinkertaisesyi, kuin valitsemalla onnellisuuden itsesäälin sijaan.
Olin ennen iloinen ja puhelias poika. Murrosiän alkuvaiheessa aloin niin sanotusti tiedostamaan itseäni, analysoimaan olemistani ja miettimään, miltä näytän muiden silmissä. Aloin kokea ulkonäköpaineita. Ulkonäköpaineet johtivat pikkuhiljaa ujouteen, ja ujous sulkeutuneisuuteen. Sulkeutuneisuus ruokki itse itseään muovaten persoonaani hiljaiseksi pojaksi, ja lopulta jäin porukan ulkopuoliseksi. Tietokoneet ja pelit täydensivät yhä enemmän elämääni. Koin vierautuneeni kavereideni silmissä, enkä kehdannut aloittaa keskustelua heidän kanssaan enää edes messengerissä. Menetin sosiaalisen kanssakäymisen taidon: koin puhumisen ahdistavaksi ja luonnottomaksi. Aloin luomaan kaikenlaisia harhakuvitelmia itsestäni. En pitänyt itseäni enää inhimmillisenä, ja ajattelin olevani sairas. En pystynyt katsomaan läheisimpiäkään ihmisiä silmiin enkä jaksanut edes yrittää. Puhuin hiljaa ja vähän. Se alkoi tuntumaan luonnolliselta. Siitä tuli minulle erränlainen pakkomielle: valitsin sulkeutuneisuuden. Valitsin välinpitämättömän asenteen. Valitsin kurjuuden. Olisin halunnut muuttua entiseksi minäksi, ja minulla olisi ollut siihen mahdollisuus, mutta en tehnyt sitä, koska pelkäsin. Pelkäsin muutosta. Olisin voinut vain eräänä aamuna herätä, päästää irti sulkeutuneisuuden pakkomielteestä ja hymyillä, jutella ihmisten kanssa, mutta ei. Aloin kai kierolla tavalla rakentamaan syrjäytyneisyydestä omaa imagoani. En yrittänyt tavoitella onnellisuutta, vaikka mikään ei sitä estänyt. Keksin vain jatkuvasti tekosyitä. Elämä tarjosi onnellisuutta tai epätoivoa: valitsin epätoivon.
Elin yli kaksi vuotta tässä itsesäälin täyteisessä helvetissä oman jääräpäisyyteni johdosta. En voinut syyttää tilanteestani ketään muuta kuin itseäni. Lopulta uskalsin ottaa itseäni niskasta kiinni, olla se iloinen pikkupoika joka todella halusin olla, päästää itsesääli menemään. Eihän elämässä ole mitään menetettävää, paitsi onnellisuus. elämä on VALINTA. Unohdin ulkonäköpaineet ja muut "esteet". Aloin katsomaan ihmisiä silmiin vaikka ahdisti, aloin puhumaan heille, aloin nauramaan heidän kanssaan. Aloin juomaan alkoholia. Aloin flirttailemaan tytöille. Aloin sivistämään itseäni. Aloin nauttimaan ihmisten katseista. Aloin nauttia jokaisesta päivästä. Aloin nauttimaan asemastani.
Aloin pitämään elämää elämisen arvoisena.
Olin ennen iloinen ja puhelias poika. Murrosiän alkuvaiheessa aloin niin sanotusti tiedostamaan itseäni, analysoimaan olemistani ja miettimään, miltä näytän muiden silmissä. Aloin kokea ulkonäköpaineita. Ulkonäköpaineet johtivat pikkuhiljaa ujouteen, ja ujous sulkeutuneisuuteen. Sulkeutuneisuus ruokki itse itseään muovaten persoonaani hiljaiseksi pojaksi, ja lopulta jäin porukan ulkopuoliseksi. Tietokoneet ja pelit täydensivät yhä enemmän elämääni. Koin vierautuneeni kavereideni silmissä, enkä kehdannut aloittaa keskustelua heidän kanssaan enää edes messengerissä. Menetin sosiaalisen kanssakäymisen taidon: koin puhumisen ahdistavaksi ja luonnottomaksi. Aloin luomaan kaikenlaisia harhakuvitelmia itsestäni. En pitänyt itseäni enää inhimmillisenä, ja ajattelin olevani sairas. En pystynyt katsomaan läheisimpiäkään ihmisiä silmiin enkä jaksanut edes yrittää. Puhuin hiljaa ja vähän. Se alkoi tuntumaan luonnolliselta. Siitä tuli minulle erränlainen pakkomielle: valitsin sulkeutuneisuuden. Valitsin välinpitämättömän asenteen. Valitsin kurjuuden. Olisin halunnut muuttua entiseksi minäksi, ja minulla olisi ollut siihen mahdollisuus, mutta en tehnyt sitä, koska pelkäsin. Pelkäsin muutosta. Olisin voinut vain eräänä aamuna herätä, päästää irti sulkeutuneisuuden pakkomielteestä ja hymyillä, jutella ihmisten kanssa, mutta ei. Aloin kai kierolla tavalla rakentamaan syrjäytyneisyydestä omaa imagoani. En yrittänyt tavoitella onnellisuutta, vaikka mikään ei sitä estänyt. Keksin vain jatkuvasti tekosyitä. Elämä tarjosi onnellisuutta tai epätoivoa: valitsin epätoivon.
Elin yli kaksi vuotta tässä itsesäälin täyteisessä helvetissä oman jääräpäisyyteni johdosta. En voinut syyttää tilanteestani ketään muuta kuin itseäni. Lopulta uskalsin ottaa itseäni niskasta kiinni, olla se iloinen pikkupoika joka todella halusin olla, päästää itsesääli menemään. Eihän elämässä ole mitään menetettävää, paitsi onnellisuus. elämä on VALINTA. Unohdin ulkonäköpaineet ja muut "esteet". Aloin katsomaan ihmisiä silmiin vaikka ahdisti, aloin puhumaan heille, aloin nauramaan heidän kanssaan. Aloin juomaan alkoholia. Aloin flirttailemaan tytöille. Aloin sivistämään itseäni. Aloin nauttimaan ihmisten katseista. Aloin nauttia jokaisesta päivästä. Aloin nauttimaan asemastani.
Aloin pitämään elämää elämisen arvoisena.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Löysit oikean tien. Ihminen on luotu nauttimaan elämästä, nauttimaan siitä. Hyvä elämä on antamista ja saamista. Miksikö tuntuu hyvältä ystävän auttaminen ? Siksi, että se on elämän tarkoitus. Yhtä lailla ystävä joka voi auttaa sinua, tuntee tuon saman ylivertaisen rakkauden tunteen. Kuuntele sisintäsi, niinkuin olet jo tehnyt, ja elä aina niinkuin itse oikeaksi näet, niin tulet menestymään elämässä. Maailma on paha, muttei niin paha, ettei hyvä lopulta voittaisi. Tämä pätee niin ihmissuhteisiin, yhteiskuntaan kuin myös koko ihmiskunnan tulevaisuuteen. Sinä nuorena olet tulevaisuuden vatuunkantaja ja siinä roolissa muista, että oikeiden asioiden tekeminen elämässä ei koskaan tule olemaan osallesi taakka vaan siunaus. Elä rajusti ja aidosti. Pääasia on, että pyrit aina toimimaan niinkuin itse oikeaksi näet. Ja se vielä, että anna itsellesi myös lupa erehtyä, sillä kukaan ei ole täydellinen.