Kaikki arkipäivän toiminnot tuntuvat erittäin vaikeilta ja en selviä niistä enää ilman viiltelyä, mutta nyt sekään ei tunnu auttavan.
Varsinaiset ongelmat alkoivat viime lauantai aamulla kun askartelin ja puukko vahingossa lipsahti ja viilsin oikean käden peukalon. Viiltelijänä osan hoitaa hyvin tuon tyyppisiä haavoja hyvin. Parin tunnin päästä tuli nälkä ja huomasin että jääkaapista ei ollut mitään syötävää. Kaupassa käynti ahdistaa minua, joten ennen kauppaan lähtöä yritin viiltellä, mutta en saanut toivottua tulost aikaiseksi. Peukalossa olevan haavan takia en saanut kunnolla otetta parranajoterään ja käsi muutenkin tärisi. Sen jälkeen yritin viiltellä puukolla ja polttelin levittämällä käsidesiä ja sytyttämällä sitä. Puukolla en saanut mitään aikaiseksi, eikä palohaavakaan ollut mitään hyötyä, joten en lähtenyt kauppaan.
Illalla alkoi jo tuntua todella pahalla ja soitin mielenterveysseuran auttavaan puhelimeen, mutta en saanut sanottua kuin muutaman sanan ja loput ajasta itkin. 5-10 minuutin itkun jälkeen painoin luurin kiinni.
Sunnuntaina peukaloni oli jo viiltelykunnossa ja pääsin kauppaan. Kuitenkin eräs viilto ranteessa, eli juuri kämmenselän alapuolella, oli yllättävän syvä, säikähdin, enkä uskaltanut viiltää enää samana päivänä, vaikka illan myötä ahdistus kasvoi. Kuitenkin hyvänä puolena oli se, että ymmärsin tarvitsevani apua.
Tänään aamulla soitin YTHS:n kiirelliseen hoitoon, mutta heillä on joku ihmeen automaattiviritelmä ja takaisinsoittopalvelu, selvisin siitä, paitsi lopuksi piti sanoa nauhalle mitä asiaini, mutta itkin vain ja sain puristettu vain sanan "ahdistaa". Lounaan jälkeen he yrittivät soittaa takaisin kolme kertaa, mutten uskaltanut vastata. Kolmannen kerran jälkeen sain jo viilletty itseeni rohkeuden vastata, mutta eivät he enää soittaneet. Muutenkin tänään viiltely ei näytä tehoavan kunnolla, vaan vaikutus kestää vain 10 minuuttia.
En vaan uskalla kertoa ongelmistani puhelimetse, enkä ole varma, että pystyn lainkaan puhumaan niistä. Pitää kai kerätä ahdistusta ja masennusta muutaman päivän ja viiltää kerran kunnolla, niin että tuska loppuu kokonaan tai ainakin lääkäri näkisi tuskani, vaikka en sanoisi mitään.
Varsinaiset ongelmat alkoivat viime lauantai aamulla kun askartelin ja puukko vahingossa lipsahti ja viilsin oikean käden peukalon. Viiltelijänä osan hoitaa hyvin tuon tyyppisiä haavoja hyvin. Parin tunnin päästä tuli nälkä ja huomasin että jääkaapista ei ollut mitään syötävää. Kaupassa käynti ahdistaa minua, joten ennen kauppaan lähtöä yritin viiltellä, mutta en saanut toivottua tulost aikaiseksi. Peukalossa olevan haavan takia en saanut kunnolla otetta parranajoterään ja käsi muutenkin tärisi. Sen jälkeen yritin viiltellä puukolla ja polttelin levittämällä käsidesiä ja sytyttämällä sitä. Puukolla en saanut mitään aikaiseksi, eikä palohaavakaan ollut mitään hyötyä, joten en lähtenyt kauppaan.
Illalla alkoi jo tuntua todella pahalla ja soitin mielenterveysseuran auttavaan puhelimeen, mutta en saanut sanottua kuin muutaman sanan ja loput ajasta itkin. 5-10 minuutin itkun jälkeen painoin luurin kiinni.
Sunnuntaina peukaloni oli jo viiltelykunnossa ja pääsin kauppaan. Kuitenkin eräs viilto ranteessa, eli juuri kämmenselän alapuolella, oli yllättävän syvä, säikähdin, enkä uskaltanut viiltää enää samana päivänä, vaikka illan myötä ahdistus kasvoi. Kuitenkin hyvänä puolena oli se, että ymmärsin tarvitsevani apua.
Tänään aamulla soitin YTHS:n kiirelliseen hoitoon, mutta heillä on joku ihmeen automaattiviritelmä ja takaisinsoittopalvelu, selvisin siitä, paitsi lopuksi piti sanoa nauhalle mitä asiaini, mutta itkin vain ja sain puristettu vain sanan "ahdistaa". Lounaan jälkeen he yrittivät soittaa takaisin kolme kertaa, mutten uskaltanut vastata. Kolmannen kerran jälkeen sain jo viilletty itseeni rohkeuden vastata, mutta eivät he enää soittaneet. Muutenkin tänään viiltely ei näytä tehoavan kunnolla, vaan vaikutus kestää vain 10 minuuttia.
En vaan uskalla kertoa ongelmistani puhelimetse, enkä ole varma, että pystyn lainkaan puhumaan niistä. Pitää kai kerätä ahdistusta ja masennusta muutaman päivän ja viiltää kerran kunnolla, niin että tuska loppuu kokonaan tai ainakin lääkäri näkisi tuskani, vaikka en sanoisi mitään.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tiedän, että tämä on tosi tyhmä kysymys. Mutta mitä helpotusta te saatte viiltelyllä...? Eikö lääkkeet auta vai mikä se viiltelyn "juttu" on?
Viiltely vie mielen hetkeksi mualle jo ihan sen kivun takia. Sitten ainakin viideksi minuutiksi, kun joutuu hoitamaan viillot. Jos satuttaa itseään tarpeeksi, niin elimistö luovuttaa endorfiineja "natural high" vereen mikä aiheuttaa euforiaa. Lisäksi monelle, kuten minulle alkaa tulla huimausta kun näen vertaa vähänkin suurimpina pisaroina.
Lääkkeillä ja huumeilla pääse kai melko samaan lopputulokseen, mutta kun huumeisiin en vaan koske edes pitkällä tikulla ja vastaavan vaikutuksen lääkkeet ovat reseptilääkkeet.
Ok, selvensi hiukan. Huomenna soitat YTHS:ään ja vastaat puheluun. Tarvitset ehdottomasti hoitoa. Jos sulla on varaa, mene yksityiselle psykiatrille. Olen aivan varma, että saat oikeilla lääkkeillä helpotusta oloosi. VOIMIA.
tunnut olevan niin selvillä tosta että ettet vaan oo pelkkä huomion kipee.. vähän liiankin selkee vastaus nimittäin ..
Ei sinua ikinä kiinostanut, miksi teet jotain vähänkin oudompia asioita ja miksi jokin asia tuntuu auttavan? Olen vaan lukenut hyvin paljon netistä löytyvää materiaalia viiltelystä ja miettinyt, miksi itse viiltelen. Ja kirjotin tähän hyvin yksinkertaistetun version.
Ja kyllä, olen huomionkipeä, mutta samalla myös pelkään huomiota, varsinkin ihmisten tuijotuksia. Haluisin että ihmiset puhuisivat minulle, avaisivat keskustelun, kun en itse uskalla. Haluisin sitä aitoa huomiota, jonka ihmiset, jotka välittävät antavat.
Mutta EN viiltele huomiota varten, vaikka oikeasti haluisin, että joku ymmärtävä huomaisi arpejani. Mutta kuitenkin tiedän ettei kukaan ymmärrä, joten piilotan huolellisesti viiltelyjäljet. Arvet tuovat aivan väärän huomion, ei sitä aitoa huomiota, vaan tuijotusta, eli saman tasoista huomiota kuin eksoottiset eläimet saavat eläintarhan asiakkailta.
Puolitoista kuukautta sitten erehdyin kännissä näyttämään arpejani ainoalle lapsuudesta jäänelle ystävälle ja siitä lähtien hän ei vastaa viesteihini. On kai pakko todeta, että hyvin pitkään jatkunut ystävyytemme on nyt ohi arpieni takia. Ja nyt joudun koko loppu elämäni käyttämään pitkähihaisia kesähelteilläkin, silloinkin, jos/kun lopetan viiltelyn, jottei loput pari kaveria jättäisi minua.
Minä ainakin tartun nykyään herkästi puukkoon. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta ei järkeä ole elämässäni muutenkaan. Hetkeksi tulee hyvä olo ja tuntee edes jotain. Kait se on tapa myös rankaista itseäni, olen tyhmä ruma läski, joka aina vain tekee kaiken väärin, sellaisesta nyt saakin vähän verta vuodattaa.
Eilen viilsin olkavarteen, yli viikon onnistuinkin olemaan, nyt taas ahdistus on kasvamaan päin, en jaksaisi mennä töihin kun en edes kauppaankaan jaksaisi raahautua, tekisi mieli vaan jäädä sänkyyn itkemään, rypemään typerässä itsesäälissä ja suunnitella seuraavaa viiltoa.
Uskallatko kirjoittaa vaikka tänne, mikä sinua tällä hetkellä eniten ahditaa. Onko opiskelusi ylivoimaista, onko yksinäisyyttä, ihmissuhdeongelmia, pelkoa ym.
Yksinäisyys on se ahdistavin asia, tuntuu että minulla on joku kirous tai tuomio, jonka takia joudun kulkemaan ikuisesti yksin. Ja usein tuntuu, että olen ansainnut sen, koska olen patalaiska pelkuri. En uskalla puhua vieraille ihmisille, enkä jaksa tehdä asialle mitään. Kavereitakaan ei ole montaa ja voin sanoa ettei ole yhtään ystävää, kukaan ei ymmärrä minua. Osa kavereista näkee millainen olen ja mitkä asiat minua vaivaa, mutta eivät ymmärrä/usko näkemäänsä, tai sitten eivät välitä, toiset ovat täysin sokeita näille asioille. Yhden kavereistani näen kerran tai kaksi viikossa, koska käydään samoilla luennoilla ja muita todella harvoin, harvemmin kuin kerran kuukaudessa. Mistään seurustelukumppanista en edes unelmoi, koska en saa edes kaverisuhteita luotu.
Kaikki tuntuu vaan niin turhalta, kun tiedän että tätä menoa olen koko elämäni yksin. Kolmen vuoden päästä pitäisi valmistua, mutta mitä sitten? Menen töihin ja ansaitsen rahaa, jolle ei ole käyttöä, nytkin opintotuki riittää ihan hyvin. Ja hyvin suuri osa kaverisuhteista katoaa täysin, kun heillä ei ole mitään syytä nähdä minua, näin on jo käynyt kaksi kertaa, lukion ja intin jälkeen. Tuntuu vaan että tämä elämä ei ole minua varten.
Paljon voimia ja jaksamisia Sinulle. Muista, että apua on tarjolla ja sitä kannattaa hakea. Soita siis YTHS:ään. Tämä maailma on täynnä yllätyksiä, vaikka kaikki juuri nyt tuntuisi turhalta ja merkityksettömältä niin tulee vielä vastaan niitä positiivisiakin asioita.
Päivä päivältä tuntuu vaan pahemmalta, tänään halusin jo lopettaa kaiken. Kirjoitin jo soluhuoneeni oveen "I am sorry" verellä, mutta en uskaltanut lähteä. Mielessäni oli minun vanhemmat hautajaisissani, en pystynyt tehdä sitä heille. Joten lupasin itselleni, että annan elämälleni vielä tämän vuoden parantua. Onneksi/valitettavasti ehtisin pyyhkiä oveni ennen kuin kumpikaan kämppiksistäni huomasi.
Huomenna soitan YTHS:ään uudestaan. Mistä löytää rohkeuden vastata siihen takaisinsoittoon?
Missähän maailmassa sä nyt oikeen elät? Ei kukaan kirjoittele verellä seiniin tai oviin yhtään mitään, tuota tapahtuu lähinnä joidenkin teiniangstaajien muokkaamissa kuvissa. Oot vaan surffaillu netissä liikaa silloin kun sun ois pitäny opiskella.
Lopeta toi turha pillitys, ota ittees niskasta kii ja kanna vastuus. Vituttaa maksaa näitä älyttömiä veroja, kun näköjään iso osa menee tommosen paskatoiminann tukemiseen. Jos joutusit jotai tekeen elämäs eteen, parantuis toi "masennus"
Vastaat nyt vaan siihen puheluun, äläkä mieti "liikaa". Kerro puhelun aikana, että tarvitset nopeasti apua. Minusta sinun pitäisi mennä hetkeksi sairaalaan toipumaan. Ja lopeta heti se viiltely. saat lääkkeitä tuskaan ja ahdistukseen ja lisäksi pitää selvittää "ongelmiesi" syy.
Tottakai sulla on paha olo, kun "märehdit" yksinäsi ongelmiasi ja ns. seinät kaatuu päälle.
VOIMIA!!!
Kannattaisi olla hiljaa, kun on noin tietämätön vakavista sairauksista.
Kiitos kaikille rohkaisevista vastauksista.
Eilen taas tuntui erityisen pahalta ja tein itsetuhoisia suunitelmia täksi päiväksi, mutta kuitenkin yllätykseksi, heräsin puhelin soittoon ja puhelin ja luurin toisessa päässä oli YTHS:n ajanvaraus (soitin heille joskus joulukuun alussa kiirettömänä tapauksena). Hän sanoi minulle, että huomenna olisi aika klo 12:00 ja otin ajan vastaan, vaikka samaan aikaan on laskuharjoitusryhmä. Kaikki muu saa väistyä, lisäpisteillä ei tee mitään, jos päädyn hautaan ennen valmistumista.
Kiitos teille, myös muihin minun aiheisiin vastanneille, nyt hyväksyn, jos minut lähetetään sairaalaan. Vaikka moni sanoo, että se on kuin vankila, olen muutenkin oman mielen sisäisessä vankilassa. Jos tästä joskus vielä toivun, niin se on hyvin pitkälle teidän ansiosta.
Enää teidän ei tarvitse lukea minun itkuviestejä, kun en uskalla soittaa mihinkään. Muutenkin tuntuu, että vihdoinkin kohtalo antoi osittain anteeksi minulle.
Hyvä että uskalsit! Olet päässyt ehkä hankalimman askeleen yli: nyt sinua autetaan eteenpäin tästä hetkestä lähtien (tai siis siitä saamastasi ajasta).
Kyllä se maailma vielä valostuu, jaksan uskoa siihen vaikka nyt olen itsekin synkkä.
loisimisen vastustaj:lle tiedoksi,
Masennus on vakava sairaus, jonka sairastumiseen ei voi vaikuttaa. Ei usko että sitä voisi ymmärtää ellei ole itse kokenut. Ja muuten, mikä tekee teiniangstaamisesta vähemmän elämää? Murrosikäiset tarvitsevat apua ja oireilevat masennuksestaan omalla tavallaan.
Hienoa, että asiat vihdoinkin etenee! Olen lukenut tätä ja aiempiakin viestiketjuja täällä, joihin olet kirjoitellut, ja ollut aidosti huolissani sinusta. Kuulostaa varmaankin aika huvittavalta, kun en edes tunne, mutta niin täällä varmasti moni on ottanut puheesi vakavasti. Kirjoittelethan jatkossakin, mitä sinulle kuuluu?