Monella normaalilla ihmisellä tuntuu olevan pää liian syvällä omassa peräsuolessaan huomatakseen sitä, ettei ihminen taio henkisiä voimavaroja ja työkaluja tyhjästä. Väittäisin, että kaikilla näillä ihmisillä, jotka kertovat laittaneensa elämän kuntoon pelkästään muuttamalla omaa asennettaan, on ollut jokin ulkoinen kiintopiste, jonka ansiosta heillä on ollut muutokseen tarvittavia voimavaroja ja työkaluja. Vaikka he kuvittelevat itse olleensa vastuussa omasta muutoksestaan, on loppupeleissä ollut kyse jostain ulkoisesta tekijästä, jota he eivät välttämättä edes pysty itse tiedostamaan. Ihmisellä kun on tapana sokeautua normaaleiksi kokemilleen asioille.
Moni asennemuutoksen tehnyt ihminen, jolla on esimerkiksi hyvät vanhammat, ei osaa yhdistää näitä kahta asiaa toisiinsa. Heille hyvät vanhemmat on vain yksi normaali, elämään kuuluva asia, jota ei täydy sen kummemmin alkaa miettimään. Heidän on mahdoton asettua sellaisen ihmisen asemaan, jolla ei ole normaaleja vanhempia, eikä siten muutamia elintärkeitä työkaluja elämässä pärjäämiseen.
Aina on kyse jostain ulkoisestä tekijästä, jonka ansioista ihmisellä on mahdollisuus muuttaa itseään. Aina. Pahinta mitä nämä "oman elämänsä sankarit" voivat tehdä, on että he alkavat syyllistämään sellaisia ihmisiä, joilla ei ole mitään kiintopistettä elämässään, eikä siksi työkaluja muuttaa itseään.
Valitettavasti tämä syyllistäminen tuntuu olevan joillekin ihmisille masturbaatioon verrattava harrastus. Tässä poiminta eräästä tämän palstan ketjusta:
"Itse koen elämään kyllästyneet ikuiset ruikuttajat vain laiskoina ja itsekeskeisinä ihmisinä, jotka eivät edes jaksa vaivautua tekemään mitään OMAN elämänlaatunsa parantamiseksi vaan odottavat että joku muu tekee sen heidän puolestaan, ja sillä aikaa käyttävät senkin energiansa (jonka voisi kohdistaa hyödyllisempäänkin) valittamiseen ja muiden syyttämiseen."
Voisin lyödä vetoa isosta rahasta, että tämän kommentin kirjoittajalta löytyy monia kiintopisteitä ja iso pakillinen henkisiä työkaluja. Hän luultavasti kuvittelee, että samat työkalut löytyvät kaikkien elämästä, ja jokainen, joka on jäänyt tuleen makaamaan, on pelkkä vätys, joka ei suuressa laiskuudessaan viitsi ottaa näitä työkaluja käteensä. Monen normaalin ihmisen on vaikea uskoa, ettei jollakulla ole mitään kiintopistettä elämässään: "Onhan jokaisella sentään yksi läheinen ystävä, jolle voi purkaa tuntojaan! No jos ei ole läheistä ystävää niin kaikilla on sentään perhe! Jokaisen lähipiiristä löytyy läheinen perheenjäsen, jolle purkaa tuntojaan! No jos ei ole läheisiä ystäviä tai perheenjäseniä, niin onhan kaikilla sentään katto pään päällä ja ruokaa pöydässä!"
Moni asennemuutoksen tehnyt ihminen, jolla on esimerkiksi hyvät vanhammat, ei osaa yhdistää näitä kahta asiaa toisiinsa. Heille hyvät vanhemmat on vain yksi normaali, elämään kuuluva asia, jota ei täydy sen kummemmin alkaa miettimään. Heidän on mahdoton asettua sellaisen ihmisen asemaan, jolla ei ole normaaleja vanhempia, eikä siten muutamia elintärkeitä työkaluja elämässä pärjäämiseen.
Aina on kyse jostain ulkoisestä tekijästä, jonka ansioista ihmisellä on mahdollisuus muuttaa itseään. Aina. Pahinta mitä nämä "oman elämänsä sankarit" voivat tehdä, on että he alkavat syyllistämään sellaisia ihmisiä, joilla ei ole mitään kiintopistettä elämässään, eikä siksi työkaluja muuttaa itseään.
Valitettavasti tämä syyllistäminen tuntuu olevan joillekin ihmisille masturbaatioon verrattava harrastus. Tässä poiminta eräästä tämän palstan ketjusta:
"Itse koen elämään kyllästyneet ikuiset ruikuttajat vain laiskoina ja itsekeskeisinä ihmisinä, jotka eivät edes jaksa vaivautua tekemään mitään OMAN elämänlaatunsa parantamiseksi vaan odottavat että joku muu tekee sen heidän puolestaan, ja sillä aikaa käyttävät senkin energiansa (jonka voisi kohdistaa hyödyllisempäänkin) valittamiseen ja muiden syyttämiseen."
Voisin lyödä vetoa isosta rahasta, että tämän kommentin kirjoittajalta löytyy monia kiintopisteitä ja iso pakillinen henkisiä työkaluja. Hän luultavasti kuvittelee, että samat työkalut löytyvät kaikkien elämästä, ja jokainen, joka on jäänyt tuleen makaamaan, on pelkkä vätys, joka ei suuressa laiskuudessaan viitsi ottaa näitä työkaluja käteensä. Monen normaalin ihmisen on vaikea uskoa, ettei jollakulla ole mitään kiintopistettä elämässään: "Onhan jokaisella sentään yksi läheinen ystävä, jolle voi purkaa tuntojaan! No jos ei ole läheistä ystävää niin kaikilla on sentään perhe! Jokaisen lähipiiristä löytyy läheinen perheenjäsen, jolle purkaa tuntojaan! No jos ei ole läheisiä ystäviä tai perheenjäseniä, niin onhan kaikilla sentään katto pään päällä ja ruokaa pöydässä!"
Vastaukset 13
Vanhimmat
On niin tyypillistä normaaleille ihmisille alkaa selittämään länsimaisen hyvinvoinnin ihmeitä tekevästä voimasta. Kyseessähän on massiivinen illuusio, johon uskoo vain ne ihmiset, joilla siihen on varaa; siis ne ihmiset, joilla on liikaa henkistä ja sosiaalista pääomaa huomatakseen kuinka vähän elämän perusehtojen tyydyttäminen loppujen lopuksi merkitsee. Siinä vaiheessa on ihmisen elämä todella hyvällä mallillaan kun hän voi tosissaan tuudittautua siihen uskoon, että länsimainen hyvinvointi pelastaa sattuipa mitä tahansa.
On järjetöntä ajatella, että ruoka, suoja tai hygienia voisi olla elämän henkinen kiintopiste. Ei ihminen voi oppia tervettä itsetuntoa paahtoleivältä, tai stressinsietokykyä vesihanalta. Seinä on huono keskustelija eikä lämpöpatterilta irtoa parisuhdeneuvoja. Se että tietyt elämisen perustarpeet täyttyvät ei missään nimessä tarkoita, että ihmisellä olisi kiintopisteitä tai työkaluja elämässä selviämiseen. Kyseessä on kaksi täysin eri kategoriaa. Koyhyydessä elävillä kehitysmaan ihmisillä saattaa olla vankka henkinen ja sosiaalinen tukiverkko vaikka päivälliseksi olisi rottia ja likavettä. Vastaavasti länsimaalaisen elämästä saattaa henkiset ja sosiaaliset kiintopisteet puuttua kokonaan vaikka yhteiskunta pitäisikin huolta, että suoli toimii ja veri virtaa suonissa. Ei ruumiintoimintojen ylläptäminen voi estää henkistä kuolemaa.
Minä voin henkilökohtaisesti todeta ajautuneeni elämässäni sellaiseen pisteeseen, ettei minulla ole mitään ulkoista kiintopistettä, jonka avulla voisin alkaa muuttamaan itseäni. Minulla ei ole mitään työkaluja elämässä pärjäämiseen. Olen lähtökohtieni takia menettänyt kaikki läheiset ystäväni. Sain huonoimman mahdollisen kasvatuksen, mitä lain puitteissa ihminen voi saada. Laki kyllä kieltää fyysisen väkivallan ja hyväksikäytön, mutta henkistä raiskaamista se ei huomioi ollenkaan. Sekopäät saavat rauhassa hankkia lapsia eikä kukaan tule väliin. Henkisen väkivallan jälkiä ei voi näyttää kenellekään kuin arpea tai mustelmaa. Ne joutuu kantamaan yksin päänsä sisällä kenenkään koskaan ymmärtämättä tai huomaamatta. Pahinta on se kun joutuu kokoajan kohtaamaan ihmisiä, jotka kyseenalaistavat henkisten vammojen olemassaolon: "Hei kaikkihan me ollaan hei omalla tavalla erilaisii hei!"
Niinä hetkinä sitä todella ymmärtää kuinka täydellisen ja totaalisen yksin oikeasti on.
Oloni on jatkuvasti kuin jollain ulkoavaruuden muukalaisella. En ymmärrä ihmisiä ympärilläni eivätkä he ymmärrä minua. Voisin toki yrittää saada aikaan ymmärrystä kertomalla itsestäni, mutta en usko, että se tulisi koskaan onnistumaan. Ihmisten kyky ymmärtää on rajallinen. Voisin kertoa ummet ja lammet elämästäni, mutta mikään ei muuttaisi sitä tosiasiaa, että ihmiset tarkastelevat minua omasta todellisuudestaan käsin. Mitä enemmän todellisuudet poikkeavat toisistaan, sitä enemmän viesti vääristyy matkatessaan ilman halki ääniaaltoina tai fotoneina. Siinä vaiheessa kun viesti saavuttaa toisen tajunnan, on se jo niin kaukana alkuperäisestä, ettei minkäänlaista ymmärrystä pääse syntymään. Ihmiset kyllästyy. Ihmiset kummastuu. Sitä luultavasti saisi vain kuulla olevansa uhria leikkivä itsekeskeinen ruikuttaja, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni.
Kun olin pieni, joku ampui naapurissa aivonsa pellolle. En kyennyt ymmärtämään miksi joku tekisi sellaista. Nykyään ymmärrän.
Et ehkä usko, mutta mä ymmärrän sua. Ainakin luulen vahvasti niin noiden kirjoitusten perusteella. Ne olis voinut olla ajatuksia suoraan mun omasta päästä. Itselläni ei KETÄÄN. Ei perhettä,sukulaisia,ystäviä,ei siis ketään. Lähtökohdat myös lievästi sanottuna järkyttävät.
Ymmärrän kyllä turhautumistanne näihin ihmisiin, jotka ovat teitä kohtaan huonosti käyttäytyneet. Toki mielipiteitä mahtuu maailmaan ja ehkä sekin tulisi nähdä eräänlaisena rikkautena, erilaisuutena, josta tässä kaikessa on kyse kun itseään yrittää löytää.
Todellisuudessa ihminen ei tarvitse mitään pääomaa ollakseen onnellinen. Omasta mielestäni kaikki kyllä lähtee itsestä. Ja minua on turha syyttää mistään imelästä positiivisuudesta tai siitä, että omistan kavereita. En nyt ala näistä asioista sen kummemmin spekuloimaan, mutta sen voin kertoa, että masentunut olen itsekin mutta olen oppinut huomaamaan sen, että näitä negatiivisia ääniä pään sisällä ei kannata kuunnella. Liika ajatteleminen ei johda mihinkään, paitsi omaan pahoinvointiin. Asioita ei kannata lähteä pohtimaan sen syvemmältä pohjalta, sillä ihmisen mieli tekee kaikkensa, jotta näihin olisi uskomista.
Kiintopisteenä siis voidaankin pitää halua ja mielenkiintoa päästä yli näistä ongelmista oman elämänsä kohentamiseksi. Tästä syystä varmaan johtuneekin yleinen syyttäminen masentuneita kohtaan, etteivät jaksa tehdä asioille mitään. Minä itse en ketään halua tuomita, pahoitteluni kuitenkin jos niin vahingossa tein. Nämä olivat vain arvuuttelujani.
Ymmärrän kyllä myös mielipiteesi näistä elämän perusasioista, jotka eivät mielestäsi tuo onnea. Onhan se totta, että aina ei jaksa arvostaa näin yksinkertaisia asioita. Ehkä siksi se pitääkin ajatella haasteena. Siis myös ruoan hankkiminen. Eihän se kuitenkaan niin itsestäänselvää ole se jokapäiväinen leipäkään loppujen lopuksi. Asiat kannattaa järjestää tärkeysjärjestykseen ja miettiä niitä monelta kannalta (huom, ei taaskaan pidä kuunnella niitä negatiivisia ääniä päässänsä). Itseasiassa olisi hyvä tehdä itselleen vaikka selvyydeksi lista asioista mitkä kokee ongelmaksi ja miten niistä sana sanalleen ajattelee. Tämän jälkeen voi yrittää muovata niitä edes jotenkin positiivisempaan muotoon. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni vain pienistä ilon aiheista ja oppimista nauttimaan niistä.
Liikaa tulevaisuuteen katsominen aiheuttaa sen, että mielelle tulee tylsää ja se rakentaa kauhukuvia kaikesta epäonnistumisesta ja siitä miten asiat menisivät mahdollisimman huonosti. Hetkessä elämisen taito kannattaa siis yrittää saavuttaa. Sama tila kuin lapsena ollessa.
Mielelläkin on tavallaan monia eri "ulottuvuuksia" eikä vain sitä oikeaa tapaa ajatella. Spontaanit teot ja monipuolisuus maustavat elämää jos niihin vain on uskallusta, mutta kaikki aikanaan. Pienistä teoista se kaikki lähtee. Emme me mitään suorittajia ole.
Omalta kohdaltani voin sanoo sen, että jos lapsuudessa lytätään täysin lyttyyn ja joudut elämään jatkuvassa pelossa, niin eipä ne kovin hyvät eväät ole elämään. Joskus meinaa harmittaa, kun ajattelee, että olis voinut päästä niin paljon helpommalla. Ne asiat jotka on toisille olleet itsestäänselvyyksiä, ovatolleet minulla kaukaisia haaveita. Ihme, että olen vielä hengissä ja ihme, että en ole kuitenkaan katkera.
Mielestäni se on jo voitto, ettet koe olevasi katkera.
Minä itse ainakin tunnustan katkeruuden, mutta ymmärrän täysin, etten voi muita ihmisiä mistään syyttää. Kaikki asiat ovat vain tapahtuneet ja minun elämän tehtäväni on sitten kai korjata näitä.
Menneisyyteen jumittuminenkaan ei ole hyväksi itsellesi, usko pois. Ajatuksesi seuraavat tätä historiaa ja et pääse siitä koskaan ulos. Ajattele ajatuksen juoksusi viivana, jossa on aina jokin tietty päämäärä. Useimmiten ihminen päätyy siihen negatiiviseen pisteeseen, mutta kannattaa löytää niitä asiahaaroja, jotka avaavat uusia näkökulmia ja ehkä valaistavia kokemuksia. Jossain syvällä mielen sopukoissasi elää kyllä toivo, mutta ehkä olet unohtanut sen, mitä se on.
Hevonpaskaa.
Hevonpaskaa.
Älkää ikinä antako kenenkään kertoa teille, että te ette nimenomaan ole se joka voi teitä auttaa. Älkää sortuko siihen ajatukseen, koska se on huonolla tuurilla viimeinen naula siihen kapiseen arkkuunne.
Minun omat psyykkiset voimavarani olivat pelko ja toivo. Sisältä tuli. Kukaan muu asialle ei mitään voinut. Se lähtee aina itsestä. Ja kyllä minä v***u soikoon tiedän, että ihminen ei voi esim. masentuneena vain ottaa itseään niskasta kiinni, mutta harvempi teistä on oikeasti niin pahasti masentunut, että olisi siihen kykenemätön. Ja se on aina prosessi, ei hetken päätös.
Ja te olette näitä "normaaleita" senkin typerykset.
Lääkärintodistus, eikä riitä ku vakava masennus, persoonallisuushäiriö, tai psykoottisia oireita irrottavat vaivat... joihin syvä masennus myös kuuluu, mutta eipäs viilata pilkkua... Ja sitten saatte puhua jostain normeista ja itsestänne erillisinä ja silloinkin se on kovin kyseenalainen jaottelu.
Oi sinä viisaustieteiden tohtori, selitätkö myös tuon kuuluisa Harlowin apinakokeen, jossa apinalapset eivät tajunneet kaiken lähtevän itsestä ja asenteesta, vaan tukeutuvait pehmeään keinoemoon ruokaa-antavan kovan keinoemon sijaan? Miksi ne pökiöt ei tajunneet, että kun vaan on ruokaa ja pysyy hengissä ihkulla asenteella, ne saavat fantsun elämän ja aseman muiden lajikumppaneiden joukossa?
Varhaiset vuorovaikutussuhteet on se perusta, jossa/jolle meidän koko ihmisyys rakentuu. Jos jo se on epäonnistunut ja taidot ottaa se paikkansa muiden joukossa on jäänyt kehittymättä, ei siinä paljon asenne auta.
Joten stfu on se asenne, jota sulle riittää...
No mikä teidän ratkaisunne/ehdotuksenne sitten on? Mitä pitäisi tapahtua ja kenen toimesta?
no, en tiedä mikä on toimiva ratkaisu, mutta se ei ole ainakaan tuo toitotettu "oikea asenne käyttöön" (simsala bim!). Se kuulostaa yhtä pöntältä ka ylimieliseltä kuin Marie Antoinetten tokaisu köyhille: "jos ei ole leipää syötäväksi, miksi ette syö leivoksia?". eihän me oltais yksinäisiä yms, jos se ois vaan kiinni tietoisesta asenteesta ja tahdosta. Jos meillä ois niitä resursseja edes mistä luoda se asenne...
Huooooh, taas tätä asennesyyllistämistä. Kun pahoinvointi on syvällä tunnetasolla - EI SIIS AJATUKSEN TASOLLA - voi ihmisen olla vaikea hallita tuntemuksiaan.
Kuinka monen monta lukematonta ja ainaista kertaa olen pahasta olosta ja huonosti nukutusta yöstä huolimatta päättänyt olla kuitenkin reipas, yrittänyt pitää yllä tavallisia arjen askareita, syödä terveellisesti, liikkua, nähdä ystäviä ja nauraa, ottaa rennosti ja ajatella positiivisesti.... Usein nautinkin olostani ja päällisin puolin minulla on kaikki hyvin.
Jostain ihmeen syystä epämääräinen ahdistus tulee kuitenkin aina takaisin eikä päästä otteestaan. Yöllä herään valvomaan, en tiedä miksi. Toki joskus voi huomata jonkin tietyn asian vaivaavan mieltä, mutta usein paha olo vaan tuntuu kumpuavan jostain syvemmältä. Olen niin väsynyt noihin "asenne ratkaisee" -kommentteihin, koska se ei pidä paikkaansa kuin osittain. Tottakai asenteella on merkitystä, mutta ei sekään ihmeitä tee.
Tämä oli aivan äärimmäisen hyvin kirjoitettu, ja jotain sellaista mitä olen itsekin miettinyt. Aika usein olen kuullut ihmisten kehuvan saavutuksillaan ja sillä miten kaikki oli heistä itsestään kiinni. Näitä juttuja kuunnellessa välittyy kuitenkin voimakkaasti vaikutelma ihmisestä, joka on lapsuudessaan oppinut oikeanlaiset vuorovaikutuksen mallit ja uskon itseensä. Ehkäpä tässä onkin juuri koko jutun logiikka - jos ihminen uskoo kaiken olevan itsestä kiinni, hän todennäköisesti luottaa itseensä, jolloin hänellä todennäköisesti on ollut kannustavat vanhemmat, jolloin hänellä oli haasteita alun perinkin vähemmän. (Poikkeuksiahan toki on, ja voi olla paljonkin, mutta puhuin vain siitä miten asiat usein vaikuttavat menevän.)
Et sattumalta haluaisi jonkun jonka kanssa kirjoitella? Luulen että voisin ymmärtää sinua, mutta ymmärrän jos olet eri mieltä. Ihmisillä kun on aina omat tapansa ja lähtökohtansa kokea asiat, kuten itsekin kirjoitat, ja minä tiedän sen.
http://www.youtube.com/watch?v=anhQEotGcUo
katsokaa työpaikkakiusauksetsa selvinneen tarina!