Moi!
Olen tovin seuraillut taustalla tätä palstaa ja lueskellut muiden kirjoituksia. Kiitos niistä, paljon on elämää riveillä ja niiden väleissä.
Sellaista olen tässä jäänyt ihmettelemään, että diagnooseihin suhtaudutaan mieleistäni liian sinisilmäisellä asenteella. Olen itse käynyt tutkituttamassa itseäni mahdollisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia. Prosessin aikana (josta ei tosin diagnoosia tullut, kun lopetin kesken) ihmettelin paljon sitä, miten epämääräiset ovat toisaalta oirekuvaukset ja toisaalta lääkärien tulkinnat niistä. En ole ennen käynyt psykiatrilla, joten tämä maailma on minulle uusi.
Ja vielä suurempi ihmetys tuli, kun heti ensimmäisellä käynnillä (jo terveyskeskuksessa) omalääkäri halusi määrätä minulle (SSRI) masennuslääkkeitä. Sanoin haluavani psykiatrille, mutta koska sinne pääsy kesti useamman kuukauden, niin sitä ennen voisin kokeilla näitä masennuslääkkeitä. Ja sama toistui, kun vihdoin pääsin psykiatrille. Ennen kuin mitään oli varsinaisesti tutkittu, oli resepti jo kirjoitettu - ihan varmuuden vuoksi.
Kun minua sitten tutkittiin, niin mitään selkeää ei löytynyt, nippu erilaisia oireita vain, joiden taso riippui täysin siitä millä päällä olin, kun niistä psykiatrille kerroin. Jäin siihen vaikutelmaan, että esim. tuo kaksisuuntainen (etenkin lievä) on hyvin vaikeasti diagnosoitavissa ja oireet vaihtelevat suuresti yksilöstä toiseen. Silti tätä palstaa lukiessa tulee usein sellainen olo, että ihmiset usein ikään kuin hyväksyvät saamansa diagnoosin faktana, johon alistutaan ja josta tulee elämää hallitseva nimittäjä.
Itse en tuota diagnoosia halunnut, koska oivalsin ettei se tapauksessani olisi auttanut mitään. En halunnut (lähtökohtaisesti) lääkkeitä, vaan selvyyttä ja tietoa siitä mikä minua vaivaa, ja toki apua elämäni raiteilleen saattamisessa. Lääkkeitäkin kokeilin, mutta laihoin tuloksin.
Tästä on useampi vuosi aikaa ja olen yhä tyytyväinen päätökseeni. Olen löytänyt paljon enemmän apua kulkiessani avoimin mielin niin tieteen kuin muunkinlaisen ihmistietämyksen viidakoissa lukkiutumatta tiettyyn, melko keinotekoiseen ja epämääräiseen diagnoosiin. Olen oivaltanut, että iso osa "sairauttani" on itse asiassa iso osa persoonaani, jota ei tarvitse hoitaa. Se, mitä tarvitsee hoitaa on oma asenteeni ja pyrkimyksen elää "normaalia" elämää. Kun sallin itselleni oikeuden elää omalla tavallani, minulta katosi puolet masennuksestani ja hypomaanisuudestakin tuli hyväksytty innostuksen tila. Elämäni on tällaista vaihtelevaa, mutta kun sen hyväksyn enkä määrittele itseään sairaaksi, elän paljon terveemmin.
Olen tovin seuraillut taustalla tätä palstaa ja lueskellut muiden kirjoituksia. Kiitos niistä, paljon on elämää riveillä ja niiden väleissä.
Sellaista olen tässä jäänyt ihmettelemään, että diagnooseihin suhtaudutaan mieleistäni liian sinisilmäisellä asenteella. Olen itse käynyt tutkituttamassa itseäni mahdollisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia. Prosessin aikana (josta ei tosin diagnoosia tullut, kun lopetin kesken) ihmettelin paljon sitä, miten epämääräiset ovat toisaalta oirekuvaukset ja toisaalta lääkärien tulkinnat niistä. En ole ennen käynyt psykiatrilla, joten tämä maailma on minulle uusi.
Ja vielä suurempi ihmetys tuli, kun heti ensimmäisellä käynnillä (jo terveyskeskuksessa) omalääkäri halusi määrätä minulle (SSRI) masennuslääkkeitä. Sanoin haluavani psykiatrille, mutta koska sinne pääsy kesti useamman kuukauden, niin sitä ennen voisin kokeilla näitä masennuslääkkeitä. Ja sama toistui, kun vihdoin pääsin psykiatrille. Ennen kuin mitään oli varsinaisesti tutkittu, oli resepti jo kirjoitettu - ihan varmuuden vuoksi.
Kun minua sitten tutkittiin, niin mitään selkeää ei löytynyt, nippu erilaisia oireita vain, joiden taso riippui täysin siitä millä päällä olin, kun niistä psykiatrille kerroin. Jäin siihen vaikutelmaan, että esim. tuo kaksisuuntainen (etenkin lievä) on hyvin vaikeasti diagnosoitavissa ja oireet vaihtelevat suuresti yksilöstä toiseen. Silti tätä palstaa lukiessa tulee usein sellainen olo, että ihmiset usein ikään kuin hyväksyvät saamansa diagnoosin faktana, johon alistutaan ja josta tulee elämää hallitseva nimittäjä.
Itse en tuota diagnoosia halunnut, koska oivalsin ettei se tapauksessani olisi auttanut mitään. En halunnut (lähtökohtaisesti) lääkkeitä, vaan selvyyttä ja tietoa siitä mikä minua vaivaa, ja toki apua elämäni raiteilleen saattamisessa. Lääkkeitäkin kokeilin, mutta laihoin tuloksin.
Tästä on useampi vuosi aikaa ja olen yhä tyytyväinen päätökseeni. Olen löytänyt paljon enemmän apua kulkiessani avoimin mielin niin tieteen kuin muunkinlaisen ihmistietämyksen viidakoissa lukkiutumatta tiettyyn, melko keinotekoiseen ja epämääräiseen diagnoosiin. Olen oivaltanut, että iso osa "sairauttani" on itse asiassa iso osa persoonaani, jota ei tarvitse hoitaa. Se, mitä tarvitsee hoitaa on oma asenteeni ja pyrkimyksen elää "normaalia" elämää. Kun sallin itselleni oikeuden elää omalla tavallani, minulta katosi puolet masennuksestani ja hypomaanisuudestakin tuli hyväksytty innostuksen tila. Elämäni on tällaista vaihtelevaa, mutta kun sen hyväksyn enkä määrittele itseään sairaaksi, elän paljon terveemmin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minun henkilökohtainen mielipiteeni on että ainoastaan skitsofreenikot pitää saada suljettua laitoksiin, muut mielenterveyshäiriöt ovat niin lieviä yhteiskunnallisessa mielessä.
Moi, Minä olen saanut kaksisuuntaisen diagnoosin. Osallistuin depressiokurssille, jossa minun väitettiin häiriköineen niin, ettei muut kyenneet keskittymään opiskeluun. Minulla oli paljon hyviä ideoita miten karkoittaa masennusta ja olin innoissani seurasta, kun sain ihmisiä ympärilleni. Bipoilla on aina jokin hurmoksellinen tavoite toteuttaa jotakin erikoista ja uutta. Tässä mielessä he ovat masentuneita silloin, kun hyvät ideat on menneet metsään ja takki on tyhjä.
olenko edes siten erityinen
onko mulla ongelma esim. lapsenkasvatuksessa tai siten,
joo, jos se haittaa kauheasti
no, joo ei se ole mun vika
kun, joo, se on sairaus ja pakkomielle.