Hei sinä joka satut lukemaan tämän.
Mitään vastauksia en kaipaile, en oikeastaan neuvoja tai tukeakaan. Tahdon vain jakaa yksinäisyyden tunteeni ja kenties joku saa tietää ettei ole tilanteessaan yksin.
Olen tuiki tavallinen suomalainen kolmekymppinen nainen, naimisissa rakastamani miehen kanssa ja minulla on kolmivuotias lapsi. Minulla on neljä ystävää jotka kaikki asuvat muualla.
Olin koulukiusattu. En ole oikeastaan varma edes miksi minua kiusattiin. Ehkä siksi etten vain kulkenut virran mukana kuten muut ja tulin toimeen opettajien kanssa. Aikuiset luulivat minua vuosia vanhemmaksi kuin mitä olinkaan. Olen myös kenties liian taiteellinen luonne. Miellialani menevät laidasta laitaan ja olen tempperamenttinen mutta myös äärimmäisen huolehtiva muita kohtaan. Useat pitävät minua hiljaisena ja rauhallisena jonka seurassa on kiva olla, ja yllättyvät kun lopulta näytän kynteni. Koulukiusattuna loinkin melkoisen suojamuurin ympärilleni ja ihan ketä tahansa en päästä lähelleni. Olen lisäksi todella huono arvioimaan ihmisluontoa oikein ja olen saanut kokea sen karvaasti varsinkin työelämässä. Olen vuosien aikana oppinut kuitenkin olemaan välittämättä liikoja muiden mielipiteistä ja kulkemaan omaa tietäni. Mikä on vain saanut muurin nousemaan korkeammalle.
Pari vuotta sitten muutimme pikkupaikkakunnalle ja luulin että voisin saada uusia ystäviä tai edes puhekaverin joka kävisi meilläkin kahvilla välillä. Tai kävelylenkillä. Mutta...
Mieheni on sosiaalinen ja tulee juttuun ihmisten kanssa, hän osaa varauksetta ottaa yhteyttä ihmisiin ja puhua heidän kanssaan. Hänelle puhutaan. Minä olen päinvastainen tapaus vaikka olenkin sosiaalinen ja tulen toimeen ihmisten kanssa. Ja olen yrittänyt. Todella yrittänyt. Nyt en jaksa enää yrittää. Meillä ei kukaan koskaan käy vaikka olen kutsunut. Anoppi joka asuu vieressä ei käy, mutta juoksee kyllä toisten lapsiensa luo kahdensadan kilometrin päähän kun kutsu käy. Voin käydä kyllä uusien tuttavieni luona mutta kukaan ei tule käymään meillä. En jaksa aina olla se joka raahautuu muiden luo. Naapurustossa asuu pelkkiä venäläisiä joilla on ihan omat juttunsa. Pari kertaa viikossa käyn pojan kanssa perhepäiväkerhossa jossa vaihdan ehkä puoli sanaa jonkun kanssa. Istun kotona pojan kanssa työttömänä päivät pitkät. Mieheni on aika paljon kotona myöskin koska on vain osa-aikatyössä, mutta olen etääntynyt jo hänestäkin. Hän ei puhu minulle enää arkisista asioista, ei tee mitään ellen häntä nimenomaa pyydä. Olen puhunut hänelle asioista jotka mieltäni vaivaavat. Huutanut karjunut ja jopa lyönyt, mutta hän ei reagoi edes ärähtämällä takaisin. Olen antanut hänelle tukeni, varsinkin kun hän halusi muuttaa pienemmälle paikkakunnalle aikana jolloin olin vielä synnytysmasennuksen kourissa.
Vuosi sitten sanoin jo hänelle että otan avioeron jos tilanne ei muutu, että hänen täytyy saada niskaote itsestään että voimme alkaa jälleen elää kuin aviopari eikä kämppäkaverit, mutta pyörsin päätökseni syksyn tullen. Ja vaivuin vielä pahempaan masennukseen. Ja jouduin pahaan velkakierteeseen koska en enää hoitanut laskujani. Masennuin ja pelkäsin. Salasin kaiken mieheltäni kunnes en enää voinut. Edes silloinkaan hän ei sanonut mitään minulle. Hän vain otti lainan ja maksoi laskut pois. En ymmärrä häntä enää koska hän ei puhu minulle. Tiedän että hänkin on masentunut, tiedän että hän ei ole avoin niin kuin minä, mutta olemme tunteneet toisemme yli puolet elämästämme. Otan sen jo loukkauksena itseäni kohtaan ettei hän voi itkeä olkapäätäni vasten kuten minä hänen. Enää en edes suostu ymmärtämään.
Tässä vaiheessa joku miettii varmaan emmekö hae terapeutin apua tai lääkeapua. Sanotaan lyhyesti. On jo kokeiltu. Tulos. Huono. Huonompi. Silkkaa helvettiä.
No, nyt olen laittanut uuden takarajan elämälleni. Sanoin miehelleni että otan eron. Hän pyysi kuukautta laittaa asiansa kuntoon. Annoin neljä koska kesäkuussa saan tietää pääsenkö kouluun vai muutanko takaisin isoon cityyn töitä tekemään, sillä siellä minua työt odottavat jo nyt.
Kesäkuussa näen otanko tavarani ja pojan ja jäänkö paikkakunnalle vai muutan, vai keksiikö mieheni viimein mitä elämältään haluaa ja voimme miettiä suunnitelmat uusiksi. Mutta en aio pilata elämääni, ja varsinkaan poikani elämää elämällä onnettomassa avioliitossa jossa tunnen olevani yksin. En vaikka kuinka rakastan miestäni.
Silloin ainakin saan mahdolloisuuden saada kaikki langat omiin käsiini ajattelematta toista ja ehkä saan kurottua umpeen myös muun elämäni osa-alueet.
Mitään vastauksia en kaipaile, en oikeastaan neuvoja tai tukeakaan. Tahdon vain jakaa yksinäisyyden tunteeni ja kenties joku saa tietää ettei ole tilanteessaan yksin.
Olen tuiki tavallinen suomalainen kolmekymppinen nainen, naimisissa rakastamani miehen kanssa ja minulla on kolmivuotias lapsi. Minulla on neljä ystävää jotka kaikki asuvat muualla.
Olin koulukiusattu. En ole oikeastaan varma edes miksi minua kiusattiin. Ehkä siksi etten vain kulkenut virran mukana kuten muut ja tulin toimeen opettajien kanssa. Aikuiset luulivat minua vuosia vanhemmaksi kuin mitä olinkaan. Olen myös kenties liian taiteellinen luonne. Miellialani menevät laidasta laitaan ja olen tempperamenttinen mutta myös äärimmäisen huolehtiva muita kohtaan. Useat pitävät minua hiljaisena ja rauhallisena jonka seurassa on kiva olla, ja yllättyvät kun lopulta näytän kynteni. Koulukiusattuna loinkin melkoisen suojamuurin ympärilleni ja ihan ketä tahansa en päästä lähelleni. Olen lisäksi todella huono arvioimaan ihmisluontoa oikein ja olen saanut kokea sen karvaasti varsinkin työelämässä. Olen vuosien aikana oppinut kuitenkin olemaan välittämättä liikoja muiden mielipiteistä ja kulkemaan omaa tietäni. Mikä on vain saanut muurin nousemaan korkeammalle.
Pari vuotta sitten muutimme pikkupaikkakunnalle ja luulin että voisin saada uusia ystäviä tai edes puhekaverin joka kävisi meilläkin kahvilla välillä. Tai kävelylenkillä. Mutta...
Mieheni on sosiaalinen ja tulee juttuun ihmisten kanssa, hän osaa varauksetta ottaa yhteyttä ihmisiin ja puhua heidän kanssaan. Hänelle puhutaan. Minä olen päinvastainen tapaus vaikka olenkin sosiaalinen ja tulen toimeen ihmisten kanssa. Ja olen yrittänyt. Todella yrittänyt. Nyt en jaksa enää yrittää. Meillä ei kukaan koskaan käy vaikka olen kutsunut. Anoppi joka asuu vieressä ei käy, mutta juoksee kyllä toisten lapsiensa luo kahdensadan kilometrin päähän kun kutsu käy. Voin käydä kyllä uusien tuttavieni luona mutta kukaan ei tule käymään meillä. En jaksa aina olla se joka raahautuu muiden luo. Naapurustossa asuu pelkkiä venäläisiä joilla on ihan omat juttunsa. Pari kertaa viikossa käyn pojan kanssa perhepäiväkerhossa jossa vaihdan ehkä puoli sanaa jonkun kanssa. Istun kotona pojan kanssa työttömänä päivät pitkät. Mieheni on aika paljon kotona myöskin koska on vain osa-aikatyössä, mutta olen etääntynyt jo hänestäkin. Hän ei puhu minulle enää arkisista asioista, ei tee mitään ellen häntä nimenomaa pyydä. Olen puhunut hänelle asioista jotka mieltäni vaivaavat. Huutanut karjunut ja jopa lyönyt, mutta hän ei reagoi edes ärähtämällä takaisin. Olen antanut hänelle tukeni, varsinkin kun hän halusi muuttaa pienemmälle paikkakunnalle aikana jolloin olin vielä synnytysmasennuksen kourissa.
Vuosi sitten sanoin jo hänelle että otan avioeron jos tilanne ei muutu, että hänen täytyy saada niskaote itsestään että voimme alkaa jälleen elää kuin aviopari eikä kämppäkaverit, mutta pyörsin päätökseni syksyn tullen. Ja vaivuin vielä pahempaan masennukseen. Ja jouduin pahaan velkakierteeseen koska en enää hoitanut laskujani. Masennuin ja pelkäsin. Salasin kaiken mieheltäni kunnes en enää voinut. Edes silloinkaan hän ei sanonut mitään minulle. Hän vain otti lainan ja maksoi laskut pois. En ymmärrä häntä enää koska hän ei puhu minulle. Tiedän että hänkin on masentunut, tiedän että hän ei ole avoin niin kuin minä, mutta olemme tunteneet toisemme yli puolet elämästämme. Otan sen jo loukkauksena itseäni kohtaan ettei hän voi itkeä olkapäätäni vasten kuten minä hänen. Enää en edes suostu ymmärtämään.
Tässä vaiheessa joku miettii varmaan emmekö hae terapeutin apua tai lääkeapua. Sanotaan lyhyesti. On jo kokeiltu. Tulos. Huono. Huonompi. Silkkaa helvettiä.
No, nyt olen laittanut uuden takarajan elämälleni. Sanoin miehelleni että otan eron. Hän pyysi kuukautta laittaa asiansa kuntoon. Annoin neljä koska kesäkuussa saan tietää pääsenkö kouluun vai muutanko takaisin isoon cityyn töitä tekemään, sillä siellä minua työt odottavat jo nyt.
Kesäkuussa näen otanko tavarani ja pojan ja jäänkö paikkakunnalle vai muutan, vai keksiikö mieheni viimein mitä elämältään haluaa ja voimme miettiä suunnitelmat uusiksi. Mutta en aio pilata elämääni, ja varsinkaan poikani elämää elämällä onnettomassa avioliitossa jossa tunnen olevani yksin. En vaikka kuinka rakastan miestäni.
Silloin ainakin saan mahdolloisuuden saada kaikki langat omiin käsiini ajattelematta toista ja ehkä saan kurottua umpeen myös muun elämäni osa-alueet.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.