Pelot ja ahdistus tappaa

Toivotavasti en ole tuon sairaanhoitajan kaltainen. On sinulla toivoa. Se on hyvä juttu, jos aavistat, mistä ongelmasi mahtavat johtua. Siitä se lähtee paraneminen, että alkaa niitä työstää. Hyvä alku on kirjoittammien tai puhuminen, koska silloin alkaa alitajunnasta nousta jopa piilossa muhivaa käsittelemätöntä. Ja miksi ei tuntematon vois auttaa, ainakin alussa on helpompi olla rehelisen avoin tuntemattomana. Oikein hienoa, että kirjoitit. Nimettömänä voi paljastaa niitä kauheimpiakin ongelmia ja luurankoja ja ei tarvitse hävetä. On se kummaa että me ihmiset häpeämme, joskus jopa itsekkin häpeämme kohdata omat kipeät kohdamme. Ihminen on ylpeä, vaikka ei tarvitsis olla.
Rehellisesti sanon, että itse en tällä hetkellä kamppaile kuvaamiesilaisten ongelmien kanssa, mutta minulla on useita ystäviä joilla on vaikeaa ja olen kyllä kulkenut kovan sihdin läpi.
Kyllä taakkojen jakaminen kannattaa. Ei me kukaan pärjätä ja selvitä yksin.
Olen nainen ja en enää mikään eilisen lapsi.
Toivotttavasti saat lisää ymmärtäviä ystäviä palstalla.

Mulla on aika lailla noita samoja oireita ja johtuu personaalisuushäiriöstä. Ajatukset on usein kaoottisia ja ratkaisua onglemiin ei tunnu löytyvän. Joskus on päätöksentekovaikeuksia ihan yksinkertaisissa asioissakin. Parempi ois elää päivä kerrallaan eikä ajatella tulevia vaikka vaikeeta sekin tuntuu olevan. Menneet mokailut vaikka vain puheissa taannnoin tunkee helposti mieleen ja näin ajatukset laukkaa, vaikka sen asian yritti käsitellä jo vaikka viikko sitten niin aina vaan sitä aattelee uudelleen. Olen myös siinä vaiheessa että en tiedä kuin pieniä ratkaisuja ahdisus olotiloihin mutta isompaa muutosta toivon ja että se löytyisi. Ja oikeestaan ideoita olisi kyllä mutta ne vaatii enemmän ponnisteluja,.

Aloittaja ja muutkin: älkää toivoko kuolemaa. Elämässä on paljon nyt ja edessäpäin.

Itse olen potenut ahdistusta pikkulapsesta saakka ja kävin noin 40 vuotta erilaisissa hoidoissa, monivuotisissa terapioissakin, kutakuinkin yhtä tyhjän kanssa, oireet samat kuin nuorena. en ole edes ihan varma mitä diagnooseja olen vuosien avrrella saanut paitsi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriä ja keskittymishäiriö, jota myös adhd:ksi kutsutaan.

Olen kuusikymppinen ja työelämässä. Tottakai oireet rajoittavat, ovat aika ajoin erittäin pahojakin, mutta en ole ajatellut ottaa itseltäni henkeä. Teen niitä asioita joista tykkään silloin kun pystyn ja ehdin - myös työ on vaativaa ja vie aikaa. Muuten menisi hyvin, mutta työelämässä ymmärretään valitettavan huonosti rajoitteitani, todella huonosti, vaikka työterveyshoito onkin ok.

Arvostan itseäni aika paljon, sitä miten olen elämässä pärjännyt oireistani huolimatta. Miksi ottaisin hengen itseltäni tai ajattelisin muita synkkiä ajatuksia? Ei tietenkään aina tunnu samanlaiselta, mutta pitää ajatella, että kaikesta mennään yli.

Lienee jo aloittajalta henki lähtenyt, kun hän ei kommentoi.

Turhauttavaa vastailla kenellekään ja yrittä tukea: toinen on hädissään ja sitten ei olekaan. Jokainen huolehtikoon vain omasta navastaan.

sori että kesti näin kauan. Aloite-ja toimintakykyni on huono. Elossa ollaan. Kiitos vastauksista. Onko kellään tietoa missä mennään KELAn tukemien terapioiden suhteen nyt? Pitääkö paikkaansa, että kaikilla pitää nyt lain mukaan olla oikeus Kelan tukemaan terapiaan??? Näin olen kuullut.
Itsellä vuosia sitten (tyhjänpäiväinen) 2-vuotinen ryhmäterapia takana, jota Kela tuki, ja lekuri sanoi 2009 ettei suostu edes kirjoittamaan B-lausuntoa Kelalle, koska hylkäävä päätös kuitenkin tulee. Siis koska Kela ei tue terapiaa kuin yhden kerran per kansalainen. Arvostan kommenttejanne ihan oikeasti, vaikka saattaa kestää jokunen päivä, että saan itseni tänne. Kiitos.

Lukekaa kirja "kun tiikeri herää". Ehkä siitä saa jotain apua.

Älkää lukeko. Tai lukeka vaan, mutta kirjat ovat kirjoja ja elämä elämää.

Elämää ei opita kirjoista.

Ensimmäistä kertaa tulin etsimään juttuja ahdistuksesta. Olen kamppaillut jo vuosia ahdistuksesta, nyt olen vasta alkanut epäilemään, jonkin on oltava vialla. Tämä oli ensimmäinen kirjoitus minkä täällä luin, ja sinä kamppailet täysin samojen asioiden kanssa kuin minä. Hassua. Olen 20-vuotias nuori nainen. En osaa ottaa apua vastaan, enkä halua olla kenellekkään taakaksi. Ja masentaa tulevaisuus tietäen, että suomessa resurssit on pienet. Mihin tämä elämä vie? Ei minua edes kiinnosta. Tuntuu ettei minun paikkani ole täällä, enkä usko että jaksan edes arkisia asioita enään kauaa. Aion silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä puhumaan ammattilaiselle. Mutta tätä oloa kun ei haluaisi kenenkään muun tuntevan, tunnen tuskasi ja lähetän voimia. Edes hiukan toivoa, se pienenpieni toivo (ja se että itsemurha pelottaa) pitää minut elossa, päivä kerrallaan. En silti haluaisi herätä aamuisin. Tähänkö tämä maa on menossa?!

Vertaistuki on monesit paras apu. Älä menetä toivoa.

En viitsi uutta aihetta tehdä niin kirjoitan nyt tähän. Eli voiko olla useita riippuvuuksia yhtä aikaa? Tuntuu olevan läheisriippuvuutta, facebook / nettiriipuvuutta sekä lievää alkoholiriippuvuutta. Kaikki tuntuu ruokkivan toisiaan, kotona yksinoleminen ahdistaa ja tätä tulee hoidettuaa kevyellä tissuttelulla ja koneella tulee istuttua about koko ajan facebook päällä. Jos on jotain oleellisempaa tekemistä kuten siivous niin kun facen sulkee ja alkaa siivoamaan niin se on se 10 - 20min ja tulee melkein pakottava tarve saada FB auki ikäänkuin sinne olisi jotain ihmeellistä siinä ajassa tullut. Kavereita ei kehuttavan paljoa ole joten seuran tarpeessa se on joka vkl suunnistettava paikallisen baariin sen toivossa että löytyisi mahd paljon hyvänpäiväntuttuja. Jos ei ole niin yksin tulee pari kpl juomia ryystettyä ja puhelimella facea selailtua jonka jälkeen yksin vittuuntuneena lähdetään himaan.

Kaikki tämä ahdistaa melkoisesti ja jatkuvasti tuntuu olevan stressi päällä. Niistä harvoista kavereista joiden kanssa olen tekemisissä useammin kuin kerran kahteen kuukauteen vain yksi on samanikäinen.

Taustalla on useita vuosia kestänyttä kiusaamista ja vajaan vuoden kestänyt narsistin "nalkissa" olo ja sosiaalisissa taidoissa ei kehumista ole. Huomioitavaa vielä sekin että vaikka ympärillä olisi kymmeniäkin ihmisiä nin pieneksi ja unohdetuksi saa itsensä tuntea kun en isommassa porukassa ikinä ole osannut toimia.

En viitsi alkaa itselleni mitään diagnooseja kehittämään mutta ei tämä jatkuva vitutuskaan normaalia ole ja tuntuu, että parhaat vuodet valuu kuin hiekka sormien välistä. Kiitos jos edes jaksoit tänne asti lukea.

miksi vitussa pitää joku fb tunkea tähänkin keskusteluun, kuka helvetti nyt jossain naamakirjassa haluu olla

itse olen aloittajan kaltainen ahdistunut, menee hremot kun tilannetta ei pysty itse hallitsemaan. valoisuus lisää pahaa oloa, haluaisin vain olla piilosaa pimeässä