Otsikko on lainaus alueen kuvauksesta. Miltei jopa nauratti, siksi pistinkin tämän tähän osioon. :)
Olen 25-vuotias. Ihan mukiinmenevän näköinen ja kiltti mies. Ehkä liiankin kiltti mies. Laitan ruuat, maksan laskut, hieron vaimon jalat, huollan autot, remontoin talon, ostan matkoja ja lahjoja, pesen ja pyykkään. Avovaimo on 32v., oma armaani, kaikkea mitä olin aina halunnut. Ollaan oltu yhdessä nyt kolmisen vuotta. Kosinkin häntä aika aikaisessa vaiheessa suhdetta ja sovittiin, että naimisiin mennään 2011 kesäkuussa. Seksi oli suhteen alussa ihanaa, kumpikin nautti siitä. Noin kerran viikossa sitä vain sai, mutta kyllä se riitti minulle. Vaimokekin sanoi, ettei aiemmin edes tiennyt seksin voivan olla niin hyvää.
Reilu puolitoista vuotta sitten ykskaks päättikin, että seksi ei olekkaan enää kivaa. Ei vaan kuulemma tee mieli. Ensin meni neljä viikkoa ja otin asian ensimmäisen kerran puheeksi. Itkettiin ja sovittiin, että kyllä tää tästä paremmaksi muuttuu. Halusi lupauksen, etten jättäisi häntä tämän asian takia. Sen lupasin. Seuraavana iltana rakasteltiin. Sitten meni kolme kuukautta. Tasaisin väliajoin muistuttelin kyllä, että seksiä tarvisi saada, mutta mikään ei auttanut. Ei vaan tiennyt, mikä on vikana, ei vaan jostain syystä huvita. Sen kolmen kuukauden jälkeen olin jo valmis ehdottamaan ulkopuolisen avun hakemista, mutta sitten taas jostain ne halut löytyivät hetkellisesti ja taas rakasteltiin, jopa kaksi kertaa sen viikon aikana. Elämä oli taas yhtä juhlaa. Sitten menikin taas kolme kuukautta ja olin jo aivan valmis luovuttamaan. Kun otin asian taas puheeksi, kaikki olikin yhtäkkiä minun syytäni! En koskaan puhu mistään mitään, en ole kiinnostunut hänestä, en tee mitään suhteen eteen... Ehdotin syyksi halujen katoamiseen hänen lääkityksensä, jota muutettiin juurikin samoihin aikoihin, kun ongelmat ilmenivät. (Mitä olen netistä selannut, niin ei pitäisi olla sellaisia sivuvaikutuksia, mutta mistä sitä tietää. Karbamatsepiinistä siis kyse.) Pyysin, että kysyisi asiaa lääkäriltään. Ei kuulemma aio tehdä asian eteen mitään, ei kiinnosta. Oltiin riidoissa jonkin aikaa, mutta sovittiin ja lopulta sitten taas päädyttiin rakastelemaan. Elättelin taas toiveita, että parempaan suuntaan mentäisiin.
1 vuosi, 1 kuukausi ja 3 päivää. Niin kauan aikaa on meidän suhteessa nyt kulunut viime kerrasta. Naimisiinmenon aika tuli ja meni, kumpikaan ei asiasta maininnut. Ihan hauskaa yhdessäolo on edelleen, nauretaan ja ollaan yhdessä. Mutta enää ei juurikaan pussailla eikä halailla. Minä sanon edelleen rakastavani, ja rakastankin, mutta häneltä en ole vastausta saanut enää aikoihin. Teen edelleen kaikkeni hänen eteensä, mutta turhalta se tuntuu, kun toinen ei tee mitään minun eteeni. Nyt jos koitan ongelmistamme puhua, niin vastaus on vain vihainen katse eikä muuta. Sänkykammarin puolella kuulen vain hänen kuorsauksensa ja niin sitten aina hiivinkin yön hiljaisina tunteina koneelle viihdyttämään itseäni. Pakko väsyttää itsensä aivan pilkkimiskuntoon, jotta voi nukahtaa toisen vieressä eikä vain surra suhteen toimimattomuutta.
En tiedä, kauanko pystyn tätä jatkamaan. Olen niin kovin väsynyt. Eroaminen käy mielessä päivittäin, poikkeuksetta. Silti aina ilahdun, kun vaimoke tulee kotiin ja kaikki eroajatukset pyyhkiytyvät pois. Illalla taas, kun hän nukahtaa, kaikki ne ajatukset palaavat. Hirveintä on se, kun pitää vain maata toisen vieressä vaikka tekisi mieli koskea toiseen ja osoittaa hänelle, kuinka paljon häntä rakastan.
Tältä minusta nyt tuntuu.
Olen 25-vuotias. Ihan mukiinmenevän näköinen ja kiltti mies. Ehkä liiankin kiltti mies. Laitan ruuat, maksan laskut, hieron vaimon jalat, huollan autot, remontoin talon, ostan matkoja ja lahjoja, pesen ja pyykkään. Avovaimo on 32v., oma armaani, kaikkea mitä olin aina halunnut. Ollaan oltu yhdessä nyt kolmisen vuotta. Kosinkin häntä aika aikaisessa vaiheessa suhdetta ja sovittiin, että naimisiin mennään 2011 kesäkuussa. Seksi oli suhteen alussa ihanaa, kumpikin nautti siitä. Noin kerran viikossa sitä vain sai, mutta kyllä se riitti minulle. Vaimokekin sanoi, ettei aiemmin edes tiennyt seksin voivan olla niin hyvää.
Reilu puolitoista vuotta sitten ykskaks päättikin, että seksi ei olekkaan enää kivaa. Ei vaan kuulemma tee mieli. Ensin meni neljä viikkoa ja otin asian ensimmäisen kerran puheeksi. Itkettiin ja sovittiin, että kyllä tää tästä paremmaksi muuttuu. Halusi lupauksen, etten jättäisi häntä tämän asian takia. Sen lupasin. Seuraavana iltana rakasteltiin. Sitten meni kolme kuukautta. Tasaisin väliajoin muistuttelin kyllä, että seksiä tarvisi saada, mutta mikään ei auttanut. Ei vaan tiennyt, mikä on vikana, ei vaan jostain syystä huvita. Sen kolmen kuukauden jälkeen olin jo valmis ehdottamaan ulkopuolisen avun hakemista, mutta sitten taas jostain ne halut löytyivät hetkellisesti ja taas rakasteltiin, jopa kaksi kertaa sen viikon aikana. Elämä oli taas yhtä juhlaa. Sitten menikin taas kolme kuukautta ja olin jo aivan valmis luovuttamaan. Kun otin asian taas puheeksi, kaikki olikin yhtäkkiä minun syytäni! En koskaan puhu mistään mitään, en ole kiinnostunut hänestä, en tee mitään suhteen eteen... Ehdotin syyksi halujen katoamiseen hänen lääkityksensä, jota muutettiin juurikin samoihin aikoihin, kun ongelmat ilmenivät. (Mitä olen netistä selannut, niin ei pitäisi olla sellaisia sivuvaikutuksia, mutta mistä sitä tietää. Karbamatsepiinistä siis kyse.) Pyysin, että kysyisi asiaa lääkäriltään. Ei kuulemma aio tehdä asian eteen mitään, ei kiinnosta. Oltiin riidoissa jonkin aikaa, mutta sovittiin ja lopulta sitten taas päädyttiin rakastelemaan. Elättelin taas toiveita, että parempaan suuntaan mentäisiin.
1 vuosi, 1 kuukausi ja 3 päivää. Niin kauan aikaa on meidän suhteessa nyt kulunut viime kerrasta. Naimisiinmenon aika tuli ja meni, kumpikaan ei asiasta maininnut. Ihan hauskaa yhdessäolo on edelleen, nauretaan ja ollaan yhdessä. Mutta enää ei juurikaan pussailla eikä halailla. Minä sanon edelleen rakastavani, ja rakastankin, mutta häneltä en ole vastausta saanut enää aikoihin. Teen edelleen kaikkeni hänen eteensä, mutta turhalta se tuntuu, kun toinen ei tee mitään minun eteeni. Nyt jos koitan ongelmistamme puhua, niin vastaus on vain vihainen katse eikä muuta. Sänkykammarin puolella kuulen vain hänen kuorsauksensa ja niin sitten aina hiivinkin yön hiljaisina tunteina koneelle viihdyttämään itseäni. Pakko väsyttää itsensä aivan pilkkimiskuntoon, jotta voi nukahtaa toisen vieressä eikä vain surra suhteen toimimattomuutta.
En tiedä, kauanko pystyn tätä jatkamaan. Olen niin kovin väsynyt. Eroaminen käy mielessä päivittäin, poikkeuksetta. Silti aina ilahdun, kun vaimoke tulee kotiin ja kaikki eroajatukset pyyhkiytyvät pois. Illalla taas, kun hän nukahtaa, kaikki ne ajatukset palaavat. Hirveintä on se, kun pitää vain maata toisen vieressä vaikka tekisi mieli koskea toiseen ja osoittaa hänelle, kuinka paljon häntä rakastan.
Tältä minusta nyt tuntuu.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niille, jotka eivät jaksa lukea pitkää avautumistani, sama viesti lyhennettynä:
Avovaimo ei anna ja vituttaa.
Sellainen tasapuolinen suhde, jossa esimerkiksi normaalihaluinen mies ja nainen, jota aina panettaa, ei sekään ota onnistuakseen, aina tulee jotain, vallankin jos mies on kiltti, niin nainen voi syyksi sanoa, että oot liian kiltti, heh syy sekin= ikävystyminen, nykyinen elämänmeno ei ole sitä, kuin koskus rautakaudella.
Jos ajatellaan tilannetta, että mies joskus ryyppää ja rällästää, eikä lupia kysele, mutta ei kohdista puolisoonsa mitään loukkaavia tekoja, vaikka vilkuileekin tyttöjä sivusilmällä, mutta muistaa kommentoida tämän kauneutta ja kiihottavaa olemusta, muistaa syntymäpäivät, tuo joskus kukkia vaimolle, kun on ollut rällästämässä, niin seksikin toimii ehkä paremmin ja pidempään, nainen voi tuntea itsensä kovan jätkän naiseksi, josta täytyisi pitää kiinni
Äärimmäisessä tapauksessa "onnellisessa liitossa" oleva nainen voi lähteä jonkun prätkäkundin matkaan.
Jos joku nainen tätäkin kommentoi, niin voisi kommentoida myös omia salaisia päiväuniaan.
Jäi vielä pois, että naisen pitäisi olla aina rakastunut.
Sellainenkin tapaus on nähty, kun naapurin rouva kertoo pihalla, että on tänään runkannut 5-6 kertaa, mieheltä saisi kuinka paljon vaan, mutta kun SE EI KÄY.
Hei! Kuullostaa todella raskaalta. Itselläni ollut myös hyvin samanlaisia reaktioita miehen haluttomuuden seurauksena. Tosin tilanne ei ole niin ärimmilleen kärjistynyt. Ehkä tiedottomuus siitä, tuleeko seksiä olemaan enää ollenkaan voi olla ahdistavinta? Ulkopuolinen apu olisi teillä enemmän kuin tarvittua. Seksi ja parisuhde on kummankin vastuulla, jolloin vaimosi kuuluu myös huolehtia siitä eli selvittää, mistä haluttomuus johtuu ja tehdä sille jotakin ja sinä teet myös minkä pystyt, jonka varmasti teetkin.