Mitä ajatuksia nyt, kun ei lapsia tullut hankittua?

Nyt 45-vuotiaana voin myöntää, että en ole edes "oikealla" tavalla lasta halunnut.
Siinä 30 - 35 vuotiaana oli sellainen tunne, että lapsi jotenkin kuuluisi tehdä, mutta se oli enemmän sellainen "niin kuuluisi toimia" ajatus, kuin ihan omasta sisimmästä lähtevä halu.

Opiskelu ja uraputki eivät ole olleet mitään tärkeimpiä asioita elämässäni. Aika mustavalkoista ajattelua tämä ura vai perhe, biletys vai perhe tyyppinen jaottelu. Elämässä on paljon muutakin, mutta monet ilmeisesti näkevät turvallisempana ja helpompana elää valmiin kaavan mukaan, kuin kyseenalaistaa vallitsevia normeja. Mitä se lapsiperhe-elämä sitten todellisuudessa tulee kullakin olemaan, voi tietysti olla kaukana helppoudesta.

Itseäni kaikki valmiit normit ahdistaa. Oma osuutensa on varmaan sillä, että en ole koskaan nähnyt oman äitini elämää mitenkään hohdokkaana ja tavoittelemisen arvoisena. Näen äitiyden enemmän jatkuvana huolena, väsymyksenä, riittämättömyyden tunteena, oman itsensä kadottamisena...Ja ne lapsen mahdollisesti tuomat positiiviset asiat eivät mielestäni riitä kumoamaan noita negatiivisia. Lapsia on kyllä suvussa enkä ole mikään lapsivihaaja, mutta äitityyppiä en vaan ole.

en ole paras puhumaan koska sain ivf hoidoilla tytön ja odotan toista ,ikää jo 39. lapsettomuus seurasi minua kaikki vuodet,en voi sanoin kuvata miten paljon kärsin siitä.. kaverit kaikkosi,en osannut edes kummilapsistani nauttia. minun haaveeni oli aina suuri perhe,maalla,ja eläinten parissa. kaikkea ei voi saada.
kun elin "väärän"ihmisen kanssa,tuska vaan paheni.hän käytti lapsettomuuttani aseena,olin kaikkea mitä voi keksiä tälläisestä ihmisestä,niillä loukattiin.
vuosia kului,ja lopulta suhde päättyi.ikää oli jo silloin niin paljon,että aloin miettimään luovutuksen mahdollisuuttta.se vaan ei mennyt alitajuntaani vaikka sitä itselleni hoin jatkuvasti.iltaisin itkin,lapsia nähdessäni aloin jo tuntemaan vihaa niitäkin onnekkaita kohtaan joille lapsia oli tullut.ja niitähän tuli,jokapuolelle ja jatkuvasti.
kuitenkin tapasin miehen,jolle kaikesta kerroin avoimesti. ja nyt tuntuu että tekisi mieli itkeä onnesta,koska en luovuttanut. vaan pysyin haaveessa kii. tää ei olllut vastaus sun kysymykseen,vastasin silti. toivon että kaikki jotka oikeesti lasta haluavat,tekevät kaikkensa sen eteen,jotta sitten vanhempana voi todeta ainakin kaikkensa yrittäneenä että niin ei vaan tapahtunut. tai jos hyvin menee,kannatti kuitenkin kokeilla.