Ja kerron hänelle mitä olen jo jonkun aikaa tuntenut. Eli tavallaan en mitään ja kaikkea kuitenkin..
Sain lapsen yli vuosi sitten, mies jätti samantien kun syntyessä huomattiin lapsen olevan kehitysvammainen. Isä saanut vuoden sisällä 4-6 aivoinfarktia ja äidillä todettiin keuhkoveritulpan vaara.
Kavereita 0. Ystävistä puhumattakaan..
Olen siis vuoden ajan ollut lähes yksin vauvan kanssa koko ajan. Paniikkihäiriö on tehnyt paluun n. kk sitten ja voimistunut koko ajan. Todella väsynyt ja elämänhaluton olen. Säälittävää eikö totta?
Oikeasti tuntuu todella epätodelliselta. Pelkään, mutten tiedä mitä. Stressaan kaikkea vaikken tietoisesti ole sitäkään tehnyt pitkään aikaan. Tuntuu ettei minua enää ole... Hulluksitulon pelko on pahin ja kaikki paska alkaa jo heti aamusta vaikka kuinka yrittäisin psyykata itseäni nauttimaan elämästä jne.
Lapsi nukkuu loistavasti yöt, minä en. Panikoin ja pelkään. Aamut kuitenkin on jotenkin pahimpia, kun tietää, että taas on koko helvetillinen päivä edessä ja paniikkikohtaukset jotenkin muuttuneet pysyväksi epätodelliseksi olotilaksi..
Tippaakaan liioittelematta olen puolen vuoden jokaisena päivänä jossakin vaiheessa toivonut tai ainakin ohimennen ajatellut itsemurhaa. Ainoa syy joka pitää täällä on tuo ihana lapsi. Mutta lääkitystä tarvitsen. Pelkään ja panikoin koko ajan. Pelkään, että sekoan ja teen jotain.
Mitä sinä määräisit minulle?
Eli huomenna menen lääkäriin ja toivon, että hän saa selvää itkun takaa kuinka hänen käsissään on kaksi elämää - minä ja lapseni. Luottaen, että hän antaa minulle lääkityksen, jotta voisin hymyillä taas tarkoittaen sitä.
Sain lapsen yli vuosi sitten, mies jätti samantien kun syntyessä huomattiin lapsen olevan kehitysvammainen. Isä saanut vuoden sisällä 4-6 aivoinfarktia ja äidillä todettiin keuhkoveritulpan vaara.
Kavereita 0. Ystävistä puhumattakaan..
Olen siis vuoden ajan ollut lähes yksin vauvan kanssa koko ajan. Paniikkihäiriö on tehnyt paluun n. kk sitten ja voimistunut koko ajan. Todella väsynyt ja elämänhaluton olen. Säälittävää eikö totta?
Oikeasti tuntuu todella epätodelliselta. Pelkään, mutten tiedä mitä. Stressaan kaikkea vaikken tietoisesti ole sitäkään tehnyt pitkään aikaan. Tuntuu ettei minua enää ole... Hulluksitulon pelko on pahin ja kaikki paska alkaa jo heti aamusta vaikka kuinka yrittäisin psyykata itseäni nauttimaan elämästä jne.
Lapsi nukkuu loistavasti yöt, minä en. Panikoin ja pelkään. Aamut kuitenkin on jotenkin pahimpia, kun tietää, että taas on koko helvetillinen päivä edessä ja paniikkikohtaukset jotenkin muuttuneet pysyväksi epätodelliseksi olotilaksi..
Tippaakaan liioittelematta olen puolen vuoden jokaisena päivänä jossakin vaiheessa toivonut tai ainakin ohimennen ajatellut itsemurhaa. Ainoa syy joka pitää täällä on tuo ihana lapsi. Mutta lääkitystä tarvitsen. Pelkään ja panikoin koko ajan. Pelkään, että sekoan ja teen jotain.
Mitä sinä määräisit minulle?
Eli huomenna menen lääkäriin ja toivon, että hän saa selvää itkun takaa kuinka hänen käsissään on kaksi elämää - minä ja lapseni. Luottaen, että hän antaa minulle lääkityksen, jotta voisin hymyillä taas tarkoittaen sitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hienoa, että otat lääkäriin yhteyttä! Usko pois, kyllä sut saadaan vielä nauttimaan elämästä kun saadaan vain hoito ja lääkitys kuntoon. On iso asia, että ymmärrät itse tehdä asian eteen jotain, teethän sen samalla lapsesi hyväksi. Sinä olet kuitenkin maailman tärkein ja rakkain ihminen lapsellesi, olet hänelle kaikki kaikessa. Itselläni oli vastaavanlaisia tuntemuksia, vain lievemmin. Paniikkihäiriöoireita ja lievää masennusta. Sain lääkäriltä Optipar reseptin. Vaikuttaa vasta viikon, parin päästä, mutta auttoi minua. Menin yksityisesti suoraan psykiatrille, koska en olisi pystynyt odotteleman kauaa kunnallisella puolella. Kallista oli kyllä, hitto vieköön, mutta apua sain heti. Tosin, itselläni eri tilanne, kun tiesin mistä ahdistus johtuu. Oli asia, minkä pystyi hoitamaan poiskin, vähän sellainen itseaiheutettu juttu... Nyt kuitenkin tiedän, että jatkossa voi herkemmin oireita tulla, tai ainakin osaan nyt tunnistaa ne aijoissa.
Olisiko sulla voimia käydä oman paikkakuntasi järjestämissä lapsille suunnatuissa esim. perhekerhoissa? Uskoisin, että ainakin seurakunta järjestää apsiperheille jotain toimintaa. Sieltä voisit saada uusia kontakteja ja kavereita, joilla myös pieniä lapsia. Tai kysy vaikka neuvolasta, jos on jotain nimenomaan kehitysvammaisten vanhemmille suunnattua, vertaistukitoimintaa tms. Jos nyt tuntuu, että voimat ovat vähissä niin ainakin sitten siinä vaiheessa kun olet saanut apua, ja siten uutta energiaa lähteä ihmisten ilmoille. Se tekisi varmasti lapsellesikin hyvää. Nyt koita, jos jaksaisit edes ulkoilla lapsesi kanssa, käy rattailemassa, se auttaa itseäsikin jaksamaan. Liikunnastakin saa hyvänolonhormooneja liikkeelle, mikä auttaa omaan psyykkeeseen... Kyllä kaikki menee vielä hyvin, koita jaksaa ja ajatella positiivisesti. Sulla on pieni ihminen joka tarvitsee sinua, sinulla on paljon sellaista mitä monet toivoisivat, mutta eivät koskaan saa. Voimia sinulle huomiseen, ja toivottavasti lääkäri osaa ottaa oikeat välineet auttamaan sinua!
Juu tiedän paikkakuntani vertaistukiryhmistä yms, mutta vielä en uskalla mennä. Haaveena aloittaa muskari ton pikkusen kanssa, mutta ensin on saatava itseni kuntoon..
Mietin, etten kuitenkaan muista/osaa kertoa paikanpäällä kaikkea mikä on tai on ollut, niin ajattelin kirjoittaa paperille tuntemukset ja antaa sen paperin sitten siellä sille lääkärille. Tyhmältähän se tuntuu, ettei osaisi muka kertoa, mutta ajattelin, että nuo on niin arkoja juttuja, että alkaisin kaunistelemaan jne.. Ja sitten asian todellinen laita ei tulisikaan esille.
Isä muuten soitti tuossa aamulla, oli taas eilen joutunut sairaalaan. Taas lievä aivoinfarkti. Eipä se ole entisellään ollut ensimmäisenkään jälkeen, joten lievä tai ei..
Kiitos sinulle joka vastasit. Kaikkeni nyt yritän ja luovuttaa en voi kun on lapsi. Nyt varaamaan aikaa :).
Hyvä ideahan se on laittaa asiat paperille. Joskus se on vain helpompaa kun sanoa asiat suoraan, ja vielä tuntemattomalle. Nyt vain koitat tsempata ja ajatella mahdollisimman positiivisesti. Älä jää neljän seinän sisälle, tiedän, että se kyllä auttaa vaan tuon mielialan laskemisen suhteen. Pitää mielen virkeänä kun vähän edes käy jossain, edes kaupoilla. Koita jaksaa, sun elämällä on kuitenkin tarkoitus. Ajattele vaikka mihin lapsesikin ilman sinua joutuisi. Voimia!!