Olen niin ihastunut työkaveriini etten tiedä miten voin jatkaa samassa työpaikassa enää kovin pitkään. Olen naimisissa, mutta liitto on muuttunut vain ystävyydeksi ilman mitään fyysistä kontaktia. Mietin jatkuvasti mitä liiton kanssa pitäisi oikein tehdä.
Työkaverin kanssa olimme todella ihastuneita toisiimme, mutta tilanne taisi kaatua omaan mahdottomuuteensa, koska olemme läheisiä työkavereita. Nyt hän on tavannut toisen ja tapailee häntä. En tiedä onko suhde vakava tms. Joka tapauksessa se tuntuu todella pahalta.
Ajattelen häntä jatkuvasti ja unelmoin yhteisestä tulevaisuudesta, joka tuntuu mahdottomalle tässä tilanteessa. Haluaisin kertoa hänelle tunteistani, mutta pelkään tulla torjutuksi. Mitä jos hän ei tunne samalla tavalla? Joskus tuntuu että hän katsoo pitkään silmiin (tai sitten kuvittelen) "sillä lailla", mutta ei koskaan tee mitään asian eteen. Pitäisikö avautua ja kertoa tunteistani, vai yrittää pakottaa itseni unohtamaan hänet?
Tilanne on kamala... en halua pettää tai olla epärehellinen. Totuus kuitenkin on, että tunteet ovat toisaalla eikä paluuta entiseen ole.
Työkaverin kanssa olimme todella ihastuneita toisiimme, mutta tilanne taisi kaatua omaan mahdottomuuteensa, koska olemme läheisiä työkavereita. Nyt hän on tavannut toisen ja tapailee häntä. En tiedä onko suhde vakava tms. Joka tapauksessa se tuntuu todella pahalta.
Ajattelen häntä jatkuvasti ja unelmoin yhteisestä tulevaisuudesta, joka tuntuu mahdottomalle tässä tilanteessa. Haluaisin kertoa hänelle tunteistani, mutta pelkään tulla torjutuksi. Mitä jos hän ei tunne samalla tavalla? Joskus tuntuu että hän katsoo pitkään silmiin (tai sitten kuvittelen) "sillä lailla", mutta ei koskaan tee mitään asian eteen. Pitäisikö avautua ja kertoa tunteistani, vai yrittää pakottaa itseni unohtamaan hänet?
Tilanne on kamala... en halua pettää tai olla epärehellinen. Totuus kuitenkin on, että tunteet ovat toisaalla eikä paluuta entiseen ole.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Hän voipi pidätellä itseään siitä syystä, että olet naimisissa.
Aivan niin, siksi hyvinkin....
Ikävä varmasti toistakin kalvaa... vie melkein hulluuden partalle.
Voiko elämä olla näin epäreilua, että ette saisi toisianne.....
Voi se. Ikävä kyllä.
Huominen ei koskaan kuole...
Voi olla että näin on. En vaan uskalla kysyä miltä hänestä tuntuu. Hulluksi tässä tulee... Voi kun tietäisi mitä pitäisi tehdä...
Tuli kuin suoraan omasta päästäni, paitsi että kyseinen "ihastukseni" ei seurustele. Voi helkkari tätä tunnetta, kun en saa häntä millään mielestäni pois. Voi kun hän tekisi sen aloitteen ja avaisi pelin, niin saisin varmuuden ratkaisulleni.
Miksi sinä et tee aloitetta?
Ei pelin avaaminen ole mikään ratkaisu. Mistä tiedät tulisitteko pitemmän päälle edes toimeen.
Voi kun hän tekisi aloitteen! Miehet eivät halua ottaa vastuuta suhteesta. Eivät avioitua, eivät halua tehdä aloitetta. Odottavat aina että kaikki tulee valmiina.
ainun pitää itse ottaa vastuu omasta ihastumisesta ja "avata peli". Miksi sanot peliksi? Ihmissuhteet eivät ole peliä.
Pyydä ihastustasi elokuviin. Se on hyvä paikka kokeilla kepillä jäätä. Hän lähtee mielellään jos on sinuun ihastunut. Silloin voit olla vähän varmempi, että suhteella on etenemisen mahdollisuus.
kun on kerran alkanut seukkaan, niin sä et oiken voi muuta ku kattoo miten se juttu menee. Hän tekee ratkasut nyt sitten.
Turhaan haikailet perään, jos se on jo toisen kanssa. Ei se ollut muuta kuin ajanvietettä.Nauraa sua ja tunteitasi ....Menit lankaan.
"Ei se susta tykkää... jne... " Voi olla juuri näin... sitähän mä pelkään...
Toisaalta en saa tätä ihmistä pois päästäni ja ajatuksistani. Ajattelen häntä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.
Eihän mulla häntä ole, joten ei kai ole mitään menetettävääkään...
Tekis mieli kirjoittaa kirje, tai lähettää viesti. Toisaalta pelkään että jos tunne ei ole molemminpuolinen, niin tilanne töissä tulee sietämättömäksi. Sitten tunnen itseni täysin idiootiksi.
Ehkä pitäisi hakeutua muualle töihin. Ei tarvitsisi nähdä koko ihmistä ja ehkä sen jälkeen olisi mahdollisuus taas jatkaa normaalia elämää jonkin ajan kuluttua. "out of sight, out of mind!"
miksi et keskustele suoraan asiasta ihastuksesi kanssa? Mitäpä jos molemmat pelkäätte turhaan toisen torjuntaa?
Nii puhu hänelle... suoraan.
Olen miettinyt tätä vaihtoehtoa hirveästi, ja itseäkin ärsyttää että koko homma pelottaa niin paljon. Ärsyttää myös se että jollain ihmisellä voi olla niin valtava vaikutus. Tuntuu että olen menettänyt otteen omista ajatuksistani.
Ihastus oli se joka teki ensimmäisen aloitteen aikanaan ja kertoi olleensa ihastunut jo pitkään. Sen jälkeen vasta itsekin uskalsin myöntää itselleni että kyseessä on paljon muutakin kuin työtoveruus. Tuntuu kuitenkin että koko homma loppui ennen kuin se alkoikaan, eikä sille koskaan annettu mahdollisuutta kehittyä (ja tilannettahan ei todellakaan helpota se "pikkuseikka" että olen naimisissa, vaikka hän kyllä tietää hyvin mikä liiton tila on).
Eroa ensin ja lähesty vasta sitten toista. Jos näin on tarkoitettu että kuulutte toisillenne, niin sehän tapahtuu ennen pitkää.
Itsekin olen miettinyt työpaikan vaihtamista, mutta onko se lopulta oikea ratkaisu..? Minulla on vain paha tunne, että mikäli en tee asian eteen muuta jää se vaivaamaan mieltäni lopun elämääni. Voi kun kyseessä ei olisi työkaveri, niin ehkä olisi helpompi pitää hänet pois mielestä. Nyt vain odottaa kaikki päivät sitä hetkeä, että saa olla hänen kanssaan samassa työvuorossa tai edes näkee hänet. Miksi sinun pitääkin olla niin ihana..?
Ei auta työpaikan vaihto. Tiedän kokemuksesta.
Vaihdoin työpaikkaa kuvitellen, että pystyisin unohtamaan hänet. Vaan ei sitä pysty unohtamaan, hän on minulle sielunkumppani ja tulen aina häntä rakastamaan ja kaipaamaan.
Luulen, että jos hän pyytäisi, niin keräisin rohkeuteni ja lähtisin hänen matkaansa.
Itse olen kanssa naimisissa.
Komppaan. Ei se työpaikan tai asuinpaikankaan vaihtaminen aina auta, jos toinen kolahtaa kunnolla.
Työpaikan vaihto ei ole pikalääke, mutta hoitomuotona pidemmän päälle silti tehokas. Vaihtaessani työpaikkaa mietin ihastustani noin vuoden verran. Se on pitkä aika se, vaikken siis koko aikana nähnyt tai kuullut hänestä mitään. Piilotin hänen päivityksensä facebookistani, koska halusin unohtaa hänet.
Nyt on reilu 2v työpaikan vaihdosta mennyt ja muistan kyllä tuon ihmisen, muistan ne tunteet, muistan sen fiiliksen... silti ihastukseni on onneksi kuollut. Enää en tunne vetoa häneen. Tottakai se varmasti syttyisi nopeasti uudestaan jos hänet näkisin, mutta parempi näin.
Tuo on kyllä totta. Ne tunteet jäävät horrostamaan ja jos toisen kanssa pääsisi taas näkö- ja kosketusetäisyydelle syttyisivät ne taas täyteen liekkiin.
Otin neuvosta vaarin ja otin asian puheeksi. En edelleenkään tiedä seurustelun vakavuudesta sen enempää, muuta kuin että kyllä kiinnostusta tätä toistakin kohtaan on.
Kerroin tunteistani ja hän vaikutti osittain yllättyneeltä (ei ilmeisesti tajunnut kuinka suuren vaikutuksen on tehnyt). On kuulemma aiempi huono kokemus varatun kanssa seurustelusta (nainen kyllä erosi, mutta sen jälkeen päättikin että vapaa elämä on hauskempaa) - nyt siis pelkää että se tapahtuu uudestaan. Sen lisäksi olen ilmeisesti liian vanha... hän haluaa perustaa perheen ja minä olen sen jo tehnyt.
Minä jättäisin kaiken hänen vuokseen... enkä varmasti lähtisi pois.
Nyt jos vielä työpaikan vaihtaminenkaan ei auta.... niin mitä keinoja tässä oikein on jäljellä tämän ihmisen unohtamiseksi?
Jos nyt ihan ensimmäiseksi eroaisit miehestäsi ja sen jälkeen alat miettiä mitä elämältäsi haluat. En usko että tämä ruusunpunainen työpaikkaihastus pitkän päälle olisi sen kestävämpi kuin nykyinen ystävyydeksi muuttunut suhteesi.
Kyllä se työpaikkaihastus varmasti unohtuu jos alat vaihteeksi elämään omaa elämääsi. Jos kyseessä olisi todellinen molemminpuolinen rakkaus olisitte tässä vaiheessa jo saman katon alla.