Äitini, miksi häpesit minua niin? Miten sainkaan kuulla usein kuinka olen kertakaikkiaan ktäysin elvoton. Erityisesti verrattuna omiin samanikäisiin oppilaisiisi jotka olivat niin fiksuja kaikin puolin. Yritin sinua miellyttää ja täyttää odotuksesi mutta en siinä kai koskaan onnistunut. En edes hetkellisesti. Tai jos niin teinkin, et siitä minulle ainakaan koskaan kertonut. Äitini, miksi satutit minua niin? Tiedätkö, että se sattuu minuun vieläkin joka ikinen päivä, vaikka olen jo aikuinen yli 30-vuotias mies. En tunne kelpaavani minnekään, en uskalla pyytää keltään mitään sillä pelkään ”paljastuvani” siksi lapseksi joka oli ja on ”kertakaikkiaan täysin kelvoton”.
Isäni, miksi olit aina niin ankara minua kohtaan? Miksi omenankuoret olivat liian paksuja, pyöränkumit liian tyhjiä tai satunnainen suihkulaulantani liian hirveää kuultavaksi? Sanoit, että sormeni ovat kuin ”nippu kyrpiä” ja ettei niillä mitään korjata tai tuottavaa tehdä. Etkö ajatellut, että se saisi minut lopettamaan viimeisenkin yrittämisen pelätessäni seuraavaa tuomiotasi? Miksi kutsuit mnua hulluksi, kun hädissäni yritin päivittäin rukoilla Jumalalta apua, että olisin parempi ihminen? Sellainen joka onnistuisi saavuttamaan hyväksyntänne ja ansaitsisi rakkautenne. Nyt olenkin kai ainakin varttihullu: olenhan viettänyt aikaa jopa suljetulla osastolla. Ehkäpä näit jo silloin jotain mitä muut eivät nähneet vai päästitkö ilmoille vain itseään toteuttavan ennustuksen.
Enää en teitä juuri näe. Se on minulle yksinkertaisesti liian tuskallista. Soittelette toki joka sunnuntai ja sekin itse asiassa tuntuu minusta pahalta. Mutta silti te olette aina läsnä. Syvällä sisällä minussa enkä saa teitä amputoitua vaikka kuinka itseäni turruttaisin tai huumaisin erilaisilla lääkkeillä, viinalla tai huumeilla.
Tultuani puolivahingossa isäksi noin kolme vuotta sitten kipuni on vain voimistunut. Rakas A, sinä olet minulle kaikista tärkein asia maailmassa. En ole sinua ainakaan vielä tuominnut, vertaillut muihin tai mitenkään ehdollistanut rakkauttani. Pahin pelkoni kuitenkin on, että siihen vielä joskus sorrun. Pelkään sen olevan vain ajan kysymys. En halua, että näet isäsi häpeävän itseään tai ottavan ”lääkkeitä” kestääkseen itseään tai paetakseen omia ajatuksiaan. Se on tyttö kuule tarttuvaa tautia johon ei ole parannuskeinoa. Syntymästäsi saakka eli jo kolme vuotta olenkin pähkäillyt onko sinun parempi elää äitisi kanssa ilman minun mahdollisesti turmelevaa vaikutustani sinuun. Päivä päivältä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että minun on tavalla tai toisella ”amputoitava” itseni sinun elämästäsi. Se on tehtävä ennen kuin tämä kirottu perintö tartuttaa sinutkin. Nyt on sen aika.
Isäni, miksi olit aina niin ankara minua kohtaan? Miksi omenankuoret olivat liian paksuja, pyöränkumit liian tyhjiä tai satunnainen suihkulaulantani liian hirveää kuultavaksi? Sanoit, että sormeni ovat kuin ”nippu kyrpiä” ja ettei niillä mitään korjata tai tuottavaa tehdä. Etkö ajatellut, että se saisi minut lopettamaan viimeisenkin yrittämisen pelätessäni seuraavaa tuomiotasi? Miksi kutsuit mnua hulluksi, kun hädissäni yritin päivittäin rukoilla Jumalalta apua, että olisin parempi ihminen? Sellainen joka onnistuisi saavuttamaan hyväksyntänne ja ansaitsisi rakkautenne. Nyt olenkin kai ainakin varttihullu: olenhan viettänyt aikaa jopa suljetulla osastolla. Ehkäpä näit jo silloin jotain mitä muut eivät nähneet vai päästitkö ilmoille vain itseään toteuttavan ennustuksen.
Enää en teitä juuri näe. Se on minulle yksinkertaisesti liian tuskallista. Soittelette toki joka sunnuntai ja sekin itse asiassa tuntuu minusta pahalta. Mutta silti te olette aina läsnä. Syvällä sisällä minussa enkä saa teitä amputoitua vaikka kuinka itseäni turruttaisin tai huumaisin erilaisilla lääkkeillä, viinalla tai huumeilla.
Tultuani puolivahingossa isäksi noin kolme vuotta sitten kipuni on vain voimistunut. Rakas A, sinä olet minulle kaikista tärkein asia maailmassa. En ole sinua ainakaan vielä tuominnut, vertaillut muihin tai mitenkään ehdollistanut rakkauttani. Pahin pelkoni kuitenkin on, että siihen vielä joskus sorrun. Pelkään sen olevan vain ajan kysymys. En halua, että näet isäsi häpeävän itseään tai ottavan ”lääkkeitä” kestääkseen itseään tai paetakseen omia ajatuksiaan. Se on tyttö kuule tarttuvaa tautia johon ei ole parannuskeinoa. Syntymästäsi saakka eli jo kolme vuotta olenkin pähkäillyt onko sinun parempi elää äitisi kanssa ilman minun mahdollisesti turmelevaa vaikutustani sinuun. Päivä päivältä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että minun on tavalla tai toisella ”amputoitava” itseni sinun elämästäsi. Se on tehtävä ennen kuin tämä kirottu perintö tartuttaa sinutkin. Nyt on sen aika.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.