Olen suurimman osan aikaa hyvillä mielin, "normaali". Mutta joskus tunteet alkavat heittelehtiä aallonharjalta aallonpohjalle ja joskus (harvemmin) olen päivän aikana kokenut mielialanmuutoksia useita kertoja muutaman tunnin välein. Toisin kuin lukemissani oireenkuvauksissa, minun masennuskauteni ei kestä päiviä. Kyse on aina tunneista ja suurimman osan päivistä olen iloinen.
Masennuskohtaukset on tosi ikäviä. Esimerkiksi tänään minun piti lähteä työhuoneelle töihin, mutta yhtäkkiä tulin todella surulliseksi... Tapahtui se mitä yleensäkin aallonpohjalla, eli itkua, hengitysvaikeuksia, itsensä sättimistä ja aliarvostamista. Lyön vähän itseäni jalkoihin ja päähänkin.
Aika usein koen masennusta/ahdistusta iltaisin ja itken ajatusteni kanssa sängyssä ainakin tunnin, ellen kahta tai kolmattakin.
Itsemurha-ajatuksia minulla ei ole, enkä halua satuttaa itseäni. Aiemmin mainittu lyöminenkin on lähinnä tunteenpurkaus.
Jälkeenpäin muistikuvani aallonpohjista ovat hataria. En oikein osaa muistaa, mitä silloin ajattelin tai tunsin. Muistan vain fyysiset seikat, jotka jo kuvailinkin.
Minulla ei oikein ole ystäviä, joille puhua. Olen yrittänyt aloittaa keskustelua siskoni kanssa, mutta hän ei osaa tai tahdo käsitellä asiaa. Jostain syystä hän ei oikein lohdutakaan minua, tunteista puhuminen on hänen luonteelleen vain vaikeaa. Vanhemmille en tahdo kertoa, etteivät he huolestu.
Viime kuukausien aikana myös itsetuntoni on laskenut. Minulla on ollut aiemmin varsin hyvä itsetunto, mutta nykyään sätin itseäni pienistäkin asioista. Yleensä nämä asiat liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin, kuten johonkin sivulauseeseen, minkä olen kaverille sanonut. Jokin sanomani sana tai tekemäni asia jää mieleeni, tunnen itseni jälkeen päin typeräksi ja häpeän tekemääni, enkä saa sättimistä loppumaan. Tai, joskus harvemmin, seurassani oleva tyyppi sanoo jotain, minkä otan itseeni ja mielialani voi muuttua siinä hetkessä täysin ympäri.
Olen ollut huomaavinani myös, että saatan ärsyyntyä tavallista herkemmin.
Puhua lääkärille vai ei... Kuten sanoin, suurin osa päivistäni on ihan perusiloisia, "normaaleja". En osaa arvioida, miten usein aallonpohjia tulee, mutta sen osaan sanoa, että ekan kerran koin tällaista ehkä 17- tai 18-vuotiaana ja nyt täytän 25. Tätä on tapahtunut vuosien ajan, joskus useammin ja joskus harvemmin.
En osaa sanoa objektiivisesti, että haittaako tämä arkeani... Joskus kyllä, kuten tänään, kun jätin menemättä työhuoneelle, koska jäin kotiin itkemään tuntikausiksi. Joskus yöunet jäävät lyhyiksi, kun itken illalla. Muistan myös, kun kouluaikana saatoin käydä vessassa itkeä tirauttamassa. Nykyään voin olla myös päättämätön ja kiinnostukseni normaaleihin mielenkiinnoinkohteisiin nuokahtaa.
Kaikki vaikuttaa paljon, paljon pahemmalta kirjoitettuna ja listattuna tähän ylös. Kuten sanottua, suurimman osan aikaa olen terveenoloinen, enkä usko, että kukaan arvaisi minun olevan joskus näin surullinen.
Masennuskohtaukset on tosi ikäviä. Esimerkiksi tänään minun piti lähteä työhuoneelle töihin, mutta yhtäkkiä tulin todella surulliseksi... Tapahtui se mitä yleensäkin aallonpohjalla, eli itkua, hengitysvaikeuksia, itsensä sättimistä ja aliarvostamista. Lyön vähän itseäni jalkoihin ja päähänkin.
Aika usein koen masennusta/ahdistusta iltaisin ja itken ajatusteni kanssa sängyssä ainakin tunnin, ellen kahta tai kolmattakin.
Itsemurha-ajatuksia minulla ei ole, enkä halua satuttaa itseäni. Aiemmin mainittu lyöminenkin on lähinnä tunteenpurkaus.
Jälkeenpäin muistikuvani aallonpohjista ovat hataria. En oikein osaa muistaa, mitä silloin ajattelin tai tunsin. Muistan vain fyysiset seikat, jotka jo kuvailinkin.
Minulla ei oikein ole ystäviä, joille puhua. Olen yrittänyt aloittaa keskustelua siskoni kanssa, mutta hän ei osaa tai tahdo käsitellä asiaa. Jostain syystä hän ei oikein lohdutakaan minua, tunteista puhuminen on hänen luonteelleen vain vaikeaa. Vanhemmille en tahdo kertoa, etteivät he huolestu.
Viime kuukausien aikana myös itsetuntoni on laskenut. Minulla on ollut aiemmin varsin hyvä itsetunto, mutta nykyään sätin itseäni pienistäkin asioista. Yleensä nämä asiat liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin, kuten johonkin sivulauseeseen, minkä olen kaverille sanonut. Jokin sanomani sana tai tekemäni asia jää mieleeni, tunnen itseni jälkeen päin typeräksi ja häpeän tekemääni, enkä saa sättimistä loppumaan. Tai, joskus harvemmin, seurassani oleva tyyppi sanoo jotain, minkä otan itseeni ja mielialani voi muuttua siinä hetkessä täysin ympäri.
Olen ollut huomaavinani myös, että saatan ärsyyntyä tavallista herkemmin.
Puhua lääkärille vai ei... Kuten sanoin, suurin osa päivistäni on ihan perusiloisia, "normaaleja". En osaa arvioida, miten usein aallonpohjia tulee, mutta sen osaan sanoa, että ekan kerran koin tällaista ehkä 17- tai 18-vuotiaana ja nyt täytän 25. Tätä on tapahtunut vuosien ajan, joskus useammin ja joskus harvemmin.
En osaa sanoa objektiivisesti, että haittaako tämä arkeani... Joskus kyllä, kuten tänään, kun jätin menemättä työhuoneelle, koska jäin kotiin itkemään tuntikausiksi. Joskus yöunet jäävät lyhyiksi, kun itken illalla. Muistan myös, kun kouluaikana saatoin käydä vessassa itkeä tirauttamassa. Nykyään voin olla myös päättämätön ja kiinnostukseni normaaleihin mielenkiinnoinkohteisiin nuokahtaa.
Kaikki vaikuttaa paljon, paljon pahemmalta kirjoitettuna ja listattuna tähän ylös. Kuten sanottua, suurimman osan aikaa olen terveenoloinen, enkä usko, että kukaan arvaisi minun olevan joskus näin surullinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tulipa paljon kirjoitettua. Lisään vielä jotain, mikä tuntuu järjenvastaiselta tuon tekstin sisällön lukemisen jälkeen... Eli pelkään, että kun kerron olostani ammattilaiselle, minulla ei todetakaan mitään. Sanovat että olen terve.
Olen joskus kirjoittanut satunnaiseen päiväkirjaani, että olisi suuri helpotus saada diagnoosi. Pelkään, että kun menen hakemaan sellaista, en sitä saa.
Niin ja mitään syytä tälle kaikelle en keksi... Se taitaakin olla se raastavin ajatus ollessani pohjamudissa. Miksi olen surullinen, kun mitään syytä ei ole. Mulla on perhe, hyvä lapsuus ja hyvät eväät elämään. Voin tehdä mitä haluan. Mutta kun...
hei, kun luvin tota sun tekstiä siinä oli paljon samoja oireita kun mullla, jos jaksaisit niin voitaisiin vaihtaa ajatuksia mailin kautta, olen 24vuotias ja sairastan masennusta ja ahdistusta ja olisi kiva kirjoittaa jonkun kanssa joka ymmärtää, kun itse on kokenut saman...asiaa olisi paljon mutta mailin kautta helpompi
toivottavasta jaksaisit kirjoittaa, mailini [email protected]
Kiitos Heraldine, kerään jonkin aikaa voimiani, niin koitan kirjoittaa!
Eiköhän jokaisella ole joskus tuollaisia hetkellisiä mielenpurkauksia. Ei kai se myös haittaa jos lääkäri toteaa sinut terveeksi. Mikäli niin on niin silloinhan itsekkin saat helpotusta. Ja kun asia vaivaa sinua niin se on ihan riittävä peruste ja syy kertoa lääkärille tai kenelle tahansa johon luottaa.
Tutkitaanhan fyysistäkin puolta monesti etsii, etsii ja ei soisi löytävänsä.
Mene toki rohkeasti puhumaan asiasta jonkun kanssa. Ainakin tuo huoli asiasta on jo riittävä riesa rassaamaan elämääsi.
Nyt tuntuu siltä, että en tiedä jaksanko vaivautua... Olo on niin harmaa. Mulla on huomenna ajanvaraus lääkärille selkäkipujen takia, katson silloin että tuntuuko siltä, että voisin kysyä jotain.
Kävi sillä tavalla hassusti, että lääkäri määräsi Triptyliä selkäkipuun. Ehkäpä se tasoittaa myös mielialaani.
Mulla on vähä sama juttu ton ajatuksen kanssa... Siis mulla on aika ensi vkol psyk.sair.hoit kanssa ja mä pelkään ihan paljon, että nolaanko itseäni ja suurentelenko asiaa jne... Sitten ajattelen myös, että olen ihan typerä ku meen jostain mitättömästä asiasta puhumaan ja se katsoo alta kulmain, et hohoijaa... Meen silti ja sittenpähän näen, kerta se on ensimmäinen...