...dysfasia-aikuiset? Hämmentävää, että netissä lukee vain lasten dysfasiasta, muttei mitään nuorista tai aikuisista dysfaatikoista. Kysehän ei ole mistään ohimenevästä asiasta vaan voi jatkua koko elämän. Miksei missään ole mitään paikkaa minne tukeutua tämän "sairauden" kanssa ja sellaista ponnahduslautaa että pääsee esim. työelämään.
Itselläni todettiin tämä ollessani vähän yli kuusivuotias, vaikeuksia on ollut sanojen hahmotuksessa ja löytymisessä ja sanamuodoissa. Puheen tuotossa ja ymmärtämisessä on ollut hankaluuksia. Nykyään se ilmenee myös samalla tavalla, mutta lievempänä. Unohtelen asioita (mm. nimien muistaminen on hankalaa) eikä minulle voi antaa monta ohjetta kerralla kun joku niistä menee ohitse. Tämä havaittiin minulla jo ennen dysfasia-diagnoosin ilmenemistä.
Tunnen olevani väliinputoaja kaikella tapaa, työelämässä ollut paljon vastoinkäymisiä, koska en ole uskaltanut ottaa ongelmaani esille. Näytän ja vaikutan kaikenpuolin normaalilta aikuiselta, joten monien mielestä olisin valmis hankkimaan työpaikan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miten työkyvytön todellisuudessa olen ja millaisia rajoituksia minulla siihen liittyen on. Tämä on todella masentavaa ja ahdistavaa, koska minulla työelämään pääseminen on kova, mutten kuitenkaan töihin pääse tuosta vain.
Olen kyllästynyt olemaan toimettomana kotona neljän seinän sisällä, olen yrittänyt hankkia itselleni apua mutta tuntuu että olen asian kanssa yksin. Minulla on myös mielenterveysongelmia, joita nyt hoidan oikealla lääkityksellä ja terapialla. Kuitenkin olen itkenyt monet illat tilannettani, kun en tiedä mitä tehdä. Joskus olen miettinyt jopa itsetuhoisesti, olen pitänyt itseäni laiskana kun en ole hakenut töitä. Jotenkin luulen, että kaikki katsovat minua halveksivasti yhteiskunnan taakkana. Mitä ihmettä minä oikein teen??
Itselläni todettiin tämä ollessani vähän yli kuusivuotias, vaikeuksia on ollut sanojen hahmotuksessa ja löytymisessä ja sanamuodoissa. Puheen tuotossa ja ymmärtämisessä on ollut hankaluuksia. Nykyään se ilmenee myös samalla tavalla, mutta lievempänä. Unohtelen asioita (mm. nimien muistaminen on hankalaa) eikä minulle voi antaa monta ohjetta kerralla kun joku niistä menee ohitse. Tämä havaittiin minulla jo ennen dysfasia-diagnoosin ilmenemistä.
Tunnen olevani väliinputoaja kaikella tapaa, työelämässä ollut paljon vastoinkäymisiä, koska en ole uskaltanut ottaa ongelmaani esille. Näytän ja vaikutan kaikenpuolin normaalilta aikuiselta, joten monien mielestä olisin valmis hankkimaan työpaikan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miten työkyvytön todellisuudessa olen ja millaisia rajoituksia minulla siihen liittyen on. Tämä on todella masentavaa ja ahdistavaa, koska minulla työelämään pääseminen on kova, mutten kuitenkaan töihin pääse tuosta vain.
Olen kyllästynyt olemaan toimettomana kotona neljän seinän sisällä, olen yrittänyt hankkia itselleni apua mutta tuntuu että olen asian kanssa yksin. Minulla on myös mielenterveysongelmia, joita nyt hoidan oikealla lääkityksellä ja terapialla. Kuitenkin olen itkenyt monet illat tilannettani, kun en tiedä mitä tehdä. Joskus olen miettinyt jopa itsetuhoisesti, olen pitänyt itseäni laiskana kun en ole hakenut töitä. Jotenkin luulen, että kaikki katsovat minua halveksivasti yhteiskunnan taakkana. Mitä ihmettä minä oikein teen??
Vastaukset 2
Vanhimmat
No, en tiedä voiko 22-vuotiasta laskea täysin aikuiseksi, mutta mulla on keskivaikea-dysfasia todettu 4-vuotiaana. Kävin 3-vuotta dysfasialuokkaa. Pärjään sen kanssa hyvin, menin lukionkin läpi vaikka meinasi matikka mennä penkin alle. Hain yliopistoon opiskelemaan historiaa kolme kertaa, mutten päässyt. Se harmittaa edelleen, mutta nyt olen opiskelemassa puutarhuriksi ja se on tosi mielenkiintoista. Mä en tiedä johtuuko se perhesiteistä, kavereista vai ihan itsestäni niin olen pärjännyt itseni mielestä ihan hyvin. Aina koulussa jouduin selittämään porukalle miksi olin vuotta nuorempien kanssa samalla luokalla, ja kukaan ei ole mua ainakaan mulle päin naamaa haukkunut "vammaseksi" tms. Toisaalta, eihän sitä meinaa edes huomata enää, mitä nyt sekoilen puhelimessa ja puhun muutenkin ihan höpöjä. Ja unohdan nimet, se kyllä hävettää välillä.
Mulle on kans hirveän suuri kynnys mennä kyselemään töitä ja tuntuu että työhaastattelussa vaikutan hidasälyiseltä, ainakin vastausteni perusteella. Mutta kyllä mä kesätöitä oon saanut, vaikka ehkä isosiskon suhteilla vähän... :)
Luulen et tuskin kukaan väheksyisi sua vaikka kertoisit heti alussa dysfasiasta. Ihmiset kuitenkin nykyään tietävät jopa vähän mikä se on, tai jos eivät niin onpahan hyvä keskustelunaloitus. :) Ainakaan kun olen itse kertonut niin ovat ihan ymmärtäneet kaiken. Olisi kyllä hienoa jos olisi jokin foorumikin missä voisi kysellä ja ihan lukea miten muilla menee, en tiedä itsekään muita ikäisiäni dysfaatikoita. Yksi vaihtoehtohan on ottaa yhteyttä omaan dysfasia-paikallisyhdistykseen, he pitävät suht. usein kaikenlaisia iltamia ja kokouksia. Usein dysfasiayhdistykseen kylläkin kuuluvat ensisijaisesti vanhemmat, joiden lapsella on dysfasia, mutta silti.
Ja sä et oo yhteiskunnan taakka, sä kuitenkin haluat muuttaa tilannettasi etkä hautautua kotiin. Vähän kliseistä ehkä, mutta aina on toivoa. Yritä vaan :)
Dysfasiaa alettiin diagnosoida vasta 1980-luvun alkupuolella. Lapsena dysfasia-diagnoosin saaneet ovat siis max. jotan 32v. Aikuisten "dysfasiaa" luokitellaan ilmeisesti useammin afasiaksi tms., koska joka paikassa törmää väitteeseen, että aikouisikään mennessä dysfasia helpottaa, lievittyy, ja jos lapsena on saanut diagnoosiksi lievän dysfasian, se voi jopa "hävitä" kokonaan, koska lapsi ja sittemmin nuori oppii kompensoimaan puutteensa, eikä vaivaa enää ole. (Mutta eihän sokeakaan lakkaa olemasta sokea, vaikka se olisi ollut sokea lapsesta saakka ja oppinut kompensoimaan puutteensa muutoin, esim. opaskoiran ja/tai pistekirjoituksen kautta! :-O )
Kaikki 20 dysfaatikot ovat siis vasta pioneereja/koekaneja sen suhteen, miten dysfaattisten (nuorten) aikuisten suhteen on syytä menetellä, ja millaisia tukitoimenpiteitä heille tulisi olla tarjolla. Oma sinnikkyys on tärkeää. Ja jos perhe/läheiset pystyy tukemaan, niin hyvä. Meillä mieheni vanhemmat häpesivät lastaan. Asiasta löytyy faktaa ihan lääkärilausuntoja myöten. Pienellä paikkakunnalla olisivat halunneet piilottaa poikansa jonnekin peräkammariin. Ei onnistunut. Poika taisteli itsensä maailmalle ja perusti perheen sellaisen ihmisen kanssa joka uskaltaa seistä hänen rinnallaan, tarvittaessa vaikka hänen omia vanhempiaan vastaan.
Itsekin olen ollut hyvin hämmentynyt, kun jopa aivoliittokin puhuu vain lasten dysfasiasta, vaikka puolisoni on selvästikin aikuinen, kohta 3-kymppinen ja kärsii edelleenkin dysfasiansa aiheuttamista hankaluuksista jokapäiväisessä elämässään.