Minulla ei varmastikaan mene niin huonosti kuin monilla muilla, mutta päätin nyt kuitenkin kirjoittaa. Ydinkysymyksinä on, olenko niin "sairas" että minun kannattaisi mennä lääkärin juttusille, ja onko diagnoosista mitään hyötyä, tai mistään lääkkeistä, joita tunnutaan kaikille tuputettavan...
Olen 20v opiskelijanainen, aloitin syksyllä opinnot korkeakoulussa. Olen yksinäinen, jännitän muiden seuraa ja erityisesti miehiä, mikä juontaa juurensa kiusaamiseen jota yläasteella tapahtui. En siis ole kyennyt juurikaan tutustumaan muihin, vaikka uudessa opiskelupaikassa olosuhteet ovat olleet otolliset. Ahdistaa kamalasti kaikki tapahtumat, joissa on paljon opiskelijoita, enkä ole osallistunut niihin kuin kerran, silloinkin oli pakko lähteä pois kesken kaiken. Tuntuu aika luuserilta, haluaisin kutenkin esim. seurustella, mutta kaikki tyssää jo siihen, etten halua edes tutustua kehenkään, kun pelottaa liikaa.
Luulen että ulospäin vaikutan ihan normaalilta, varmaan muut opiskelijat pitävät ujona ja syrjäänvetäytyvänä, mitä toki olenkin. Olen hiljainen, en saa sanaa suusta, joskus punastelen. Punastelu tosin alkaa olla hallinnassa, pahimmillaan se oli silloin kun kiusattiin. Tutut/puolitut ahdistavat, yksin vieraassa kaupungissa sen sijaan voin helposti kävellä ja vaikka tehdä ostoksia, kun ei tarvitse odottaa näkevänsä tuttuja naamoja. Silloin olo on ihan hyvä, melkein itsevarmakin, vaikka niin typerää kuin se onkin, kaikkien pikkutenujen sekä kauniiden/hyvännäköisten ihmisten tuijotus ja nauru ahdistaa. Olen kauhean epäluuloinen, että jotain ikävääkö meinaavat. Mitään paniikkihäiriötä ei ole.
Itse opiskelu on sujunut keskinkertaisesti. Motivaatiota ei kamalasti ole ollut, ja tuntuu että se vähenee koko ajan. En oikein saa enää otetta lukemisesta. Ylipäätään tulevaisuus pelottaa paljon. Sosiaalinen puoli kusee varmasti, mutta todennäköisesti myös työelämä. Pätkätöitä, työttömyyttä... Huiput pärjäävät, eivät keskinkertaiset. Pelottaa siis tämäkin, olen loppujen lopuksi aika huono siirtämään epävarmuutta.
Mitään itsemurha-ajatuksia ei ole ollut. Lähiaikoina tosin on yhä useammin tuntunut siltä, että olisi parempi olla kuollut. En kuitenkaan usko, että pystyisin itseäni mitenkään vahingoittamaan. Sellainen matala fiilis, vaikka harvoin sentään mikään itkunsekainen itsesääliryöppy vyöryää ylitse. Saan kuitenkin revittyä itseni ylös sängystä joka päivä. Harvemmin edes tekisi mieli jäädä sängynpohjalle. Eri asia on, saanko tehtyä mitään kehittävää, luettua vaikkapa tenttiin. Monesti istun tässä tietokoneen edessä tylsämielisenä, enkä ole vuosiin jaksanut tehdä mitään sellaista mukavaa, mistä ennen pidin. Ei millään pysy mielenkiinto yllä, ja keskittymiskyky on selvästi laskenut.
Pitäisi kovasti hakeutua kesätöihinkin, mahdolliset työhaastattelut kummittelevat ahdistavina mielessä. Hävettää jo valmiiksi, miten huonosti ne mahtavat sujua. Ja jos lääkärille pitäisi mennä selvittää tämä kaikki sama, niin hui hitto. En vain tiedä, että onko tämä edes mitään. Pitäisikö vain ottaa itseä niskasta kiinni ja koittaa rohkaistua. Koska itsemurha-ajatuksia ei ole, ei paniikkikohtauksia, koulunkäynti sujuu ainakin toistaiseksi, tuntuu ettei tässä ole mitään konkreettista ongelmaa.
Olen 20v opiskelijanainen, aloitin syksyllä opinnot korkeakoulussa. Olen yksinäinen, jännitän muiden seuraa ja erityisesti miehiä, mikä juontaa juurensa kiusaamiseen jota yläasteella tapahtui. En siis ole kyennyt juurikaan tutustumaan muihin, vaikka uudessa opiskelupaikassa olosuhteet ovat olleet otolliset. Ahdistaa kamalasti kaikki tapahtumat, joissa on paljon opiskelijoita, enkä ole osallistunut niihin kuin kerran, silloinkin oli pakko lähteä pois kesken kaiken. Tuntuu aika luuserilta, haluaisin kutenkin esim. seurustella, mutta kaikki tyssää jo siihen, etten halua edes tutustua kehenkään, kun pelottaa liikaa.
Luulen että ulospäin vaikutan ihan normaalilta, varmaan muut opiskelijat pitävät ujona ja syrjäänvetäytyvänä, mitä toki olenkin. Olen hiljainen, en saa sanaa suusta, joskus punastelen. Punastelu tosin alkaa olla hallinnassa, pahimmillaan se oli silloin kun kiusattiin. Tutut/puolitut ahdistavat, yksin vieraassa kaupungissa sen sijaan voin helposti kävellä ja vaikka tehdä ostoksia, kun ei tarvitse odottaa näkevänsä tuttuja naamoja. Silloin olo on ihan hyvä, melkein itsevarmakin, vaikka niin typerää kuin se onkin, kaikkien pikkutenujen sekä kauniiden/hyvännäköisten ihmisten tuijotus ja nauru ahdistaa. Olen kauhean epäluuloinen, että jotain ikävääkö meinaavat. Mitään paniikkihäiriötä ei ole.
Itse opiskelu on sujunut keskinkertaisesti. Motivaatiota ei kamalasti ole ollut, ja tuntuu että se vähenee koko ajan. En oikein saa enää otetta lukemisesta. Ylipäätään tulevaisuus pelottaa paljon. Sosiaalinen puoli kusee varmasti, mutta todennäköisesti myös työelämä. Pätkätöitä, työttömyyttä... Huiput pärjäävät, eivät keskinkertaiset. Pelottaa siis tämäkin, olen loppujen lopuksi aika huono siirtämään epävarmuutta.
Mitään itsemurha-ajatuksia ei ole ollut. Lähiaikoina tosin on yhä useammin tuntunut siltä, että olisi parempi olla kuollut. En kuitenkaan usko, että pystyisin itseäni mitenkään vahingoittamaan. Sellainen matala fiilis, vaikka harvoin sentään mikään itkunsekainen itsesääliryöppy vyöryää ylitse. Saan kuitenkin revittyä itseni ylös sängystä joka päivä. Harvemmin edes tekisi mieli jäädä sängynpohjalle. Eri asia on, saanko tehtyä mitään kehittävää, luettua vaikkapa tenttiin. Monesti istun tässä tietokoneen edessä tylsämielisenä, enkä ole vuosiin jaksanut tehdä mitään sellaista mukavaa, mistä ennen pidin. Ei millään pysy mielenkiinto yllä, ja keskittymiskyky on selvästi laskenut.
Pitäisi kovasti hakeutua kesätöihinkin, mahdolliset työhaastattelut kummittelevat ahdistavina mielessä. Hävettää jo valmiiksi, miten huonosti ne mahtavat sujua. Ja jos lääkärille pitäisi mennä selvittää tämä kaikki sama, niin hui hitto. En vain tiedä, että onko tämä edes mitään. Pitäisikö vain ottaa itseä niskasta kiinni ja koittaa rohkaistua. Koska itsemurha-ajatuksia ei ole, ei paniikkikohtauksia, koulunkäynti sujuu ainakin toistaiseksi, tuntuu ettei tässä ole mitään konkreettista ongelmaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
itsellesi ja itsestäsi myönteisiä ja hyviä asioita. Hyväksy oma persoonasi, siitä lähtee vapautuminen liiasta itsesi tarkkailusta. Pelotonta ihmistä ei ole olemassakaan, jokainen pelkää, monet ovat vaan taitavia peittämään pelkonsa erilaisilla roolikäyttäytymisillä. Rehellisempää elää arkuutta kokien omana itsenään kuin rooli päällä teeskennellä rohkeaa.
Ole armollinen itseäsi kohtaan. Nuorten elämään kuuluu etsiminen ja kyseleminen, jokainen elää sitä omalla tavallaan ja jokaisen elämä on arvokas, sinunkin:)