Turhastako loukkaannuin

Kyllä. Ihan turhaan aloit kiukutella. En yhtään ihmettele, että sisko loukkaantui.
Sinä voi olla ihan hyvin tärkeä ihminen lapsen elämässä, ilman kummiuttakin.
Eikä muuten ole sinun asiasi päättää, ryhtyykö miehesi siarensa pojan kummiksi.
Kummiksi pyydetään aina yhtä ihmistä ei paria.

Kuulostaapa kummalliselta. Kyllä yleensä pyydetään "paria" kummiksi, eikä vain toista. Tuohan on selvä loukkaus sinua kohtaan. Olisi aika noloa mennä aina lapsen synttäreille ja vain miehesi olisi ollut kummi. Kyllä lapsikin olisi kasvaessaan saattanut kysellä, että miksi sinä et ole kummini.

Kummiudesta voi aina kieltäytyä! Turhaan miehesi sisko tästä loukkaantuu. Valitettavasti meitä on niin monenlaisia ihmisiä ja juuri tämä sukulaisuus tuntuu tuovan aina enemmän näitä ristiriitoja. Unohda siis koko juttu! Et ole tehnyt mitään pahaa miehesi siskolle. Jos tämä ei suostu kanssasi edes puhumaan, kannattaisiko antaa asian vain olla.

Vuoden päivät ei ole vielä mikään tae pysyvästä suhteesta. Sisko ei halunnut suotta sitoa sinua perheeseen velvollisuuksilla, josta olisi voinut tulla riesa kaikille.

Loukkaannuit ihan turhaan ja vaikka jätit päätöksen miehellesi, hän ei voinut olla ottamatta mielipidettäsi huomioon ja hänenkin oli siis pakko kieltäytyä, ettet olisi hikeentynyt ihan täysin.

Ota jatkossa vähän rennommin.

Miten sinä osoitit hämmentymisesi ja loukkaantumisesi?

Meitä on moneen junaan, eikä kukaan voi puhua kuin oman ajatusmaailmansa puolesta, mutta itse en olisi loukkaantunut. Tämä keskustelu tosin pisti miettimään - kun kummien valinta omalle lapselle alkaa olla ajankohtaista - että "pitäisikö" minun pyytää parhaiden naisystävieni miehetkin kummeiksi, eivät kai he sellaista nyt sitten oleta??!! Kun he kuitenkin ovat... noh, ystävieni miehiä, eivätkä varsinaisesti omia, eivätkä lapsen isän henk.koht. läheisiäni :))

Jotenkin itseä ahdistaa, että nykyään vähän kaikesta tehdään semmonen "draaman aihe itselle": että jos haluaa omalle lapselleen kummit ja tietää ketä siihen hommaan toivoisi, niin SIINÄKIN täytyy sitten alkaa ajattelemaan jonkun aivan MUUN ihmisen LOUKKAANTUMISTA - vaikka kyse on MINUN LAPSESTANI, eikä sen loukkaantuvan henkilön minuudesta.
Sama asia kuin monessa muussa asiassa, esim. vaikka häihin kutsumisessa, että "mallin/hyvän tavan vuoksi/loukkaantumista välttääkseen" oletetaan kutsuttavan paikalle tietyt henkilöt, joiden häihin on vaikka itse aikoinaan ollut kutsuttu tms., vaikka varsinaisesti itse ei koe suhdetta niin tiiviiksi että kutsun postittaisi. Siinäkin kun on taas kyse sen HÄÄPARIN "elämän tärkeimmästä päivästä", eikä sitä pitäisi joutua käyttää sen ajattelemiseen loukkaantuuko joku, josta ei ole pariin vuoteen kuulunut kuin tekstari jouluna-tyyliin.

Ohhoh, no nyt innostuin ja eksyin vähän raiteelta, eikä loppuavautuminen liittynyt ap:n tekstiin mitenkään. :D

Lastemme kummit ovat kaikki "yksin" siis puolisot eivät ole kummeja. Kukaan ei ole pahoittanut mieltään, eikä muitakaan ongelmia ole ollut.

Ihme draamaa, tuohan on ihan normaali käytäntö nykyaikana kun saman katon alle muutetaan varsin heppoisin perustein. Ehkä olisi vuosikymmeniä sitten ollut skandaali, mutta nykyään parit ja perheet tuppaavat hajoamaan ja vaihtumaan varsin tiuhaan, erityisesti jos ei olla naimisissa. Se, että ollaan vuoden asuttu saman katon alla ei ole tae yhtään mistään ja ihan normaali seurusteluaika jopa teineille. Ennemminkin se on tässä haittaava tekijä, sanoisin jopa vuoden sijaan pikemminkin VASTA vuoden. Ei tulisi mieleenkään pyytää lapseni kummiksi vastaavassa tilanteessa.

Enkä haluaisi ilkeillä nyt, mutta mieti vielä siskon kannalta. olet varsin uusi tulokas suvussa ja sinulla on jo eronneen leima otsassa kun on ennestäänkin jo tytär. Miksi siskon mielestä tämä liitto olisi sen vakaammalla pohjalla?

Olen kahden lapsen kummi ja mies ei ole kummankaan kummi virallisesti, vaikka oltiin toisen syntyessä seurusteltu 4 vuotta (joista asuttu yhdessä 3) ja toisen syntyessä seurusteltu 7 (asuttu yhdessä 6 vuotta!!!). Ja ei, emme todellakaan loukkaantuneet! Emme olleet edes kihloissa, joten eihän ulkopuolisen silmiin edes ollut mitään "takeita" että seurustelu olisi pysyvää. Nyt kylläkin olemme naimisissa. Asiasta ei tehty mitään numeroa, ristiäisissä minä pönötin edessä ja mies yleisössä. Sen muodollisuuden jälkeen olemme olleet ihan tasavertaisina mukana lasten elämässä. Aina puhuttiin, että kummit tai kummi ja kummitus tulevat kylään jne. Nyt puhutaan vain kummeista.

En tajua mikä tässä voi jollekin olla ongelma? Ja jos on niin loukkaantuvaista ja pikkusieluista sorttia, että vetää tuosta herneet nenään, niin ehkä sisko luotti nimenomaan vaistoonsa ja jätti siksi pyytämättä kummiksi ;-D

Kyllä, täysin turhasta loukkaannuit. Jos olette vasta vuoden asuneet yhdessä niin tietenkin pyysi vain miestäsi. Miksi olisi pyytänyt sinua? Kai heillä nyt on pitkäaikaisempiakin ystäviä ja muitakin sukulaisia ns. jonossa ennen sinua! Voi hyvänen aika! Olette asuneet vuoden yhdessä, entä sitten? Eihän se ole aika eikä mikään.

Minulle on pienestä pitäen opetettu, ettei kummiudesta tai arkunkannosta saa kieltäytyä. Itselläni tilanne oli sama että miestäni pyydettiin kummiksi muttei minua, ja mikään ei ole jäänyt kaivamaan minun mieleeni siitä.. ja yhdessä ennen tätä olime jo olleet kuusi vuotta!

Ei ole lupa loukkaantua, jos itseä ei pyydetä jonkun kummiksi, eikä siitä että joku kieltäytyy oman lapsen kummiudesta. Törkeää käytöstä molemmilta. Ajatteliko kukaan osapuoli tässä lapsen parasta, jonka pitäisi olla koko kummiuden tarkoitus?

Kummiksi ei tosiaankaan tarvitse pyytää paria.

Nohuhuh. En ole ymmärtänyt koskaan miksi ihmiset kieltäytyvät kummiudesta. Se on kunnia-asia. Mutta myös vanhempien oikeus päättää kenet pyytää kummiksi, ja kenet ei. Minullakin kummeina vain "yksittäisiä henkilöitä" vaikka kaikki parisuhteessa silloin olivatkin. Turhasta ja lapsellisesti loukkaannuit.

Loukkaannuit turhasta. Olin asustellut myös mieheni kanssa vuoden verran kun hänen veljensä pyysi miestäni tyttärelleen kummiksi. Lapsi oli suloinen prinsessa, joten tietysti hieman harmittelin, etten päässyt myös mutta ymmärsin täysin. Ja mieheni tietysti suostui kummiksi.

Kun menemme kylään, minä olen se ketä tämä neitokainen aina tulee vuosienkin jälkeen ensimmäisenä halaamaan, vaikka en ole hänen kumminsa. Olemme välillä käyneet kaksinkin viettämässä aikaa ilman kummisetää eli miestäni. En sinänsä ole siis menettänyt mitään, vaikka olenkin "vain kummisedän vaimo". Lapselle en ole "vain"; olen tärkeä aikuinen hänen elämässään. :)

Kummiksi todellakin pyydetään vain kenet siihen tehtävään toivotaan, ei paria, ellei molemmat ole yhtä läheisiä tms.
Olen naimisissa, enkä todellakaan oleta että myös minut pyydettäisiin kummiksi, jos miestäni pyydettäisiin.
Meitä sisaruksia harmittaa että omat vanhempamme ovat pyytäneet pariskuntia meille lapsille kummeiksi, sillä kun parit eroavat, ei se toinen osapuoli (yleensä sukuun kuulumaton, tai kuitenkin juuri se ystävän/sukulaisen puoliso) yleensä pidä mitään yhteyttä kummilapseensa. Tai näin ainakin meillä, ja lähipiirissäni.
Itsekään en aio pyytää mahdollisille lapsilleni kummeiksi pariskuntia, vaan ihan yksilöt.

Nähtävästi täällä lähes kaikki ovat sitä mieltä, että loukkaanuit turhasta. Mutta jotenkin ymmärrän täysin myös sinun tuntemuksesi. Itse saattaisin käyttäytyä samalla tavalla. Jokainen ihminen on vaan erilainen ja kokee asiat eritavalla. Näissä asioissa ei oikein ole olemassa oikeaa ja väärää. Vaikka yrittäisikin ajatella, että tästä ei kuulu loukkaantua, niin joskus vaan pääkoppa toimii niin, että se tekee sen silti. Onnittelut vaan niille, jotka pystyvät ajattelemaan eri lailla!

Loukkaannuit turhasta minunkin mielestäni.

Itse olen kummina kolmelle siskoni pojalle, joista vanhin 7v ja nuorin pian vuoden. Mieheni kanssa olen ollu reilu kymmenen vuotta, mutta hän ei ole kummi kuin nuorimmalle lapselle. Ei hänellä käynyt kahden ensimmäisen pojan kanssa mielessäkään loukkaantua, että minua pyydettiin kummiksi ja häntä ei, vaikka pari olemmekin. Samoin olen kummina serkkuni tytölle ja miestäni ei pyydetty silloinkaan, ei ongelmaa kenellekään.

Mieheni puolestaan tuli pyydetyksi ystävänsä lapsen kummiksi syksyllä. On meille läheinen pariskunta, jonka kanssa olemme paljonkin tekemisissä. Minua eivät kummiksi pyytäneet, mikä ei ollut minusta outoa ollenkaan. Mieheni ja lapsen isä ovat tunteneet pienestä asti (ja on tämä mies nyt minunkin ystäväni) ja hänen vaimoonsa olemme tutustuneet vasta muutama vuosi takaperin. Ei käynyt mielessänikään loukkaantua, koska lapsen äidille emme kumpikaan ole niin läheisiä kuitenkaan (vielä) ja lapsen isällekin todella läheinen on vain mieheni, en minä.

Turhaan loukkaannuit minunkin mielestäni. Mieti asia omalle kohdallesi, pyytäisitkö itse sisaruksesi puolison lapsesi kummiksi? Olette vasta vuoden asuneet yhdessä, ehkä miehesi sisko pelkää että teille tulee ero ja lapsi "menettää" yhden kummin. Itse en ainakaan aio pyytää tulevaisuudessa lapsieni kummeiksi esim. ystävän tai siskon miestä. Juurikin siitä syystä, että jos ero tulee niin ei välttämättä tule pidettyä enään tämän ystävän/siskon entisen miehen kanssa yhteyttä. Varsinkin jos eronneella parilla on tulehtuneet välit niin mielummin syntymäpäiville ym. kutsun sen itselleni läheisemmän henkilön. Omat kummini ovat aikoinaan kun synnyin olleet yhdessä, enään eivät ole eikä toinen heistä ole enään eron jälkeen pitänyt minuun yhteyttä. Näin en halua omien lapsien kohdalle tapahtuvan.