Kuten nimimerkkikin sanoo, olen kahden naperon (3v. ja 1v.) ylpeä isä ja hoidan tonttini vailla tunnontuskia - ja vaimoni hoitaa omansa loistavasti. Käyn töissä ja hän on kotona toistaiseksi.
Jostain kumman syystä kuitenkin saan jatkuvasti kuulla että "en arvosta lastenhoitoa", "en ymmärrä miten raskasta on olla kotona kahden lapsen kanssa" - vaikka tulen joka ilta kotiin ja hoidan töiden päälle lapset lähes yksin ja teen sen useimmiten vielä mielelläni. Mikä temppu voisi saada emännän vakuuttuneeksi siitä että A) Arvostan lastenhoitoa kyllä ja ymmärrän mitä se on ja B) Minullakin on rajat ja joskus työtkin ovat aikalailla rankkoja ?
Toistaiseksi kaikki on ihan OK, mutta pinna alkaa hiljaksiin kiristyä kun arvostusta meikäläiselle ei pahemmin heru. Olen asiasta puhunut, mutta ei tunnu auttavan. Mitä eritoten naisilla on tähän sanottavaa ?
Jostain kumman syystä kuitenkin saan jatkuvasti kuulla että "en arvosta lastenhoitoa", "en ymmärrä miten raskasta on olla kotona kahden lapsen kanssa" - vaikka tulen joka ilta kotiin ja hoidan töiden päälle lapset lähes yksin ja teen sen useimmiten vielä mielelläni. Mikä temppu voisi saada emännän vakuuttuneeksi siitä että A) Arvostan lastenhoitoa kyllä ja ymmärrän mitä se on ja B) Minullakin on rajat ja joskus työtkin ovat aikalailla rankkoja ?
Toistaiseksi kaikki on ihan OK, mutta pinna alkaa hiljaksiin kiristyä kun arvostusta meikäläiselle ei pahemmin heru. Olen asiasta puhunut, mutta ei tunnu auttavan. Mitä eritoten naisilla on tähän sanottavaa ?
Vastaukset 29
Vanhimmat
nainen jonka ei ole tarvinnut yksin hoitaa kotia ja lapsia, ei varmasti osaa arvostaa miestä joka vielä työnsä ohella hoitaa lapsia tms.
Itse olen aina pääsääntöisesti hoitanut lapset ja kodin ja välillä käynyt töissäkin.Arvostusta ei ole herunut, joskos tuota enää olen edes viitsinyt odottaakkaan.Jos joskus mies tekee jotain pientä olen erittäin kiitollinen ja sanon kyllä asiasta heti.
Niinhän se tuppaa olemaan, että sitä ei osata arvostaa, mitä jo on, ennen kuin on vaarassa menettää sen...
Se on totta, että kotona oleminen lasten kanssa on henkisesti välillä rankkaa, varsinkaan jos ei ole mitään ns. henkireikää, mutta ymmärtääkseni sinun vaimollasi on muutakin.En osaa sanoa miksi hän ei arvosta sinua...tai mikä saisi hänet huomaamaan sinunkin osuutesi. Jospa hän on niin tympiintynyt olemaan kotiäiti. Olisi hyvä hänen kokeilla olla töissä ja sen päälle vielä hoitaa kaikki kotityöt ja lapset, sillä nekin on tehtävä vaikka olisi töissä. Itse ainakin koin todella rankaksi käydä töissä silloin kun lapset olivat pieniä, oliko syynä tietysti rankka työ, tiedä häntä.
Kysy häneltä millaista panosta hän vielä sinulta odottaa.
Minä töissä kävin, kotia /lapsia iltaisin hoidin ,päivisin mies kotona ja hän myös kotona kotitöitä teki...ja suuren kiitoksen arvostuksen kehut varmasti aina kuuli,tai niin minä ainakin luulin:(
Mutta silti välillämme hiljaisuuden kuilu... en enää päässyt hänen lähelleen,masentununeen luulin ja hänen itsetuntonsa laskeneen,vaikka puhua yritin kehuin ja hellin, ei auttaneet puheet ei teot...apua muualtkin hakettiin.
Olisikin siis edessä ero...menetimme maailman parhaan miehen ja isän siis ,me erosimme...
...niin ajoi mies pois autollaan ...
Nyt yksin arjen hommat,työn hoidan ja joka ilta , aamu ja yö rukoillen että jostain voimia saat ja saan ... me nyt kun matkaa jatketaan kumpanenkin omalla sarallaan...toivon että sä löydät sen onnen elämääsi ja elämän ilon tasapainon...
valitettavasti minä ja me emme sinua onnistuneet auttamaan ja sitä tunnetta sulle antamaan...
Vielä kiittää näillä sanoilla kai joskus kasvotustenkin sua saan
,me (minä ja lapset)sinua yhdessä täällä yhä rakastetaan ja arvostetaan .Kiitos sinulle rakkainpain minä sinua niin kaipaamaan jään...
Kaikki toisin olisi jos vain mulle avautunut olisit...
Nyt kaikille isille ja äideille : muistakaa vaalia myös parisuhdettanne ,järjestäkää kerran / pari kuukaudessa aikaa vain olla kaksistaan...
jutelkaa ,kuunelkaa ja kunnioittaakaa toisianne.
Ja neuvo isälle joka jutun aloitti ,ota vaimoasi kädestä kiinni katso silmiin suutele... juttele ja järestä yhteistä aikaa toisillenne... helli ja hoivaa...Voimia sinulle!
Muistakaa hakea apua jos siltä tuntuu ,ettei apu tule liian myöhään ,niinkuin meille...tai miehelle!
Hyvää kesää teille kaikille!
Joo, mulla esikoinen vasta tulossa, mutta mulla ei ole kyllä vaikeuksia kuvitella mitä elämä tulee oleen kun tenava syntyy!
Turha yleistää ettei ymmärretä arvostaa teitä miehiä!
Mulle on selviö, että se joka lapsia hoitaa kotona, tekee suurimman osan kotitöistä, toinen tekee töissä muutakin kun nukkuu.. ;)
Mutta se, että on töissä ei tarkoita että on "vapautettu" kaikista töistä. Että saa mennä ja tulla miten vaan ja raapia persettä sohvalla ja juoksuttaa vaimoa hakemaan kaljaa..koska on kotona hoitamassa kaikkea..(mutta tekeekö mitään kotona???)
Oli sitten mies työttömänä kotona ja hoitamassa tenavia tai nainen hoitovapaalla, mielestäni suurin talouden pyöritys kuuluu sille joka on kotona. Tilanteet muuttuu kuitenkin ajan kuluessa ja pitää taas miettiä miten toimitaan. Ei voi olettaa että koska nainen on ennenkin hoitanut lapset ja talouden ne asiat hoitaa yhä nainen kun nainen palaa työelämään!
Musta suhteessa kuuluu arvostaa toista, muttei toisen asettaminen korokkeelle taas kuulu asiaan. Mahdoitko itse arvostaa vaimoasi? Vai arvostitko itseäsi työssäkäyvänä miehenä joka lisäksi hoitaa sillon tällön lapsia?
Arvostaminen loppuu siihen kun nousee sille korokkeelle ja alentaa toisen työtä, oli sitten kotona tai tekee alempiarvosta työtä, on käynyt huonompia kouluja...
Lähetä vaimo töihin ja laittamaan hoitamaan lisäksi lapset ja talous??? Missä se tasajako menee? Vai onko naisella "oikeus" töihin, mutta perheen hoitaminen silti enempi naisen heiniä?
että sinulle on selvillä jo esikoista odottaessasi, millaista elämä tulee olemaan....toivottavasti sinun ei tarvitse pettyä.Minäkin aikanani luulin tietäväni etukäteen millaista elämä tulisi olemaan, mutta elämä onkin yllätyksiä täynnä...
Toivotan sinulle kuitenkin onnea!
Mulla on sisarruksilla lapsia, olen ollut leikki-ikästen kerhonohjaaja. Mulla on suht. jalat maassa asenne lapsiin.
Miekkosen kanssa ollaan keskusteltu kasvatusasioista ummet ja lammet jo vuosia sitten ja keskustellaan yhä. Tiedetään rajamme, aina jotain muuttuu..
En sanokaan että kaikki on suunniteltu, meillä on raamit valmiina ja niihin täyte sitten tulee miten tulee.. Mutten usko, että tässä suurempia kummalisuuksia tulee eteen.
Oon saanu osani pettymyksistä omista vanhemmistani, alkoholiriidat, väkivaltaisuudet ja ikävä ero.
Se, että saa turpiin elämältä tekee tästä kaikesta vaan parempaa..
Niin minäkin tiesin kaiken lasten-,miehen- ja kodinhoidosta kun olin lapseton ja miehetön (no ihan koditon en ollut). Nyt minulla on nuo kaikki, lapsiakin neljä, hoitoalan työstä yli kymmenen vuoden kokemus.
Olin haka jakelemaan neuvoja - oikein hyviä?
Ai joo, olen lapseton eli en niistä tiedä tuon taivaallista??? Mene ny lastentarhaan...
Mää tiedän lapsista paljon enemmän kuin kaverini, jolla on itsellään lapsi, kuulostaako pahalta? No se on fakta! Vo ei!! Miten joku perheetön voi tietää mitään lapsista??? Sama ajatusmaailma on kaverillani kun toi kersansa ekan kerran hoitoon yöks ja teki testin onko meistä hoitaan lastansa.. siinä vaihdettiin tyylipuhtaasti taaperolla äidin vahtivan silmän alla vaippa!
Ei lastenhoitajalla pidä olla omia lapsia tietääkseen miten lapset käyttäytyy! Vai? Miten sellanen ihminen tietää lapsista? Ehkä joku on opettanut häntä? Ehkä joku perheellinen on kertonut miten lapset toimii? Ehkä on lähipiirissä lapsia? Tarvitaanko ymmärtämiseen oma synnytys? Tietääkö adoption tehnyt mitään äitiydestä? Entä onko nainen kokenut synnytystä jos on tehty sektio eikä alatiesynnytystä? Nää on näitä juttuja.. ;)
Jokainen tekee omat kasvatusvalintansa, ne sitten vaan toteutuu kun lapsi syntyy ja alkaa repimään Jukka-palmua ja pissaamaan sohvalle..
Ai nii, mutta eihän musta ole neuvojaksi.. esikoinen syntyy neljän viikon kuluttua, ehkä sitten.. Jaa, mutta sillon olen vasta vihreä näissä asioissa, enkä tiedä mitään silloinkaan. Ehkä kun saan toisen lapsen?
Huomaa todellakin ettet tiedä asiasta mitään.Hymyilytti kun luin kirjotustasi.Olet tosin vähän liian täynnä uskoa,että olisit aina oikeassa.
Ensinnäkin olla lastenhoitaja on ihan eri asia kuin olla vanhempi.Ehkä vielä sen tajuat.Vieraitten lapsia on helppo hoitaa.Sitähän aina tietää paremmin miten niitä kasvattaa.Niinkuin sinäkin lapsettomana kasvatat paremmin kuin ystäväsi..
Kaikki me suurinpiirtein kaavailemme etukäteen miten lasta kasvattaa.Arki ja elämä vaan ei mene aina niinkuin kaavailee.Lapset osaavat yllättää.Läheisimmälle henkilölle(yleensä äiti)lapsi on kamalin,koska luottaa äitiinsä ja uskaltaa olla.
Tietysti jokainen joka on lasten kanssa tietää lapsista.Osa osaa olla lasten kanssa vaistomaisesti, osa ei vaikka olisi täydellinen.Vanhemmuus on niin eri asia.Sinä siinä faktoinesi että tiedät kaiken paremmin.Lapsettoman on helppo tietää paremmin ja katsoa miten vanhemmat tekee virheitä.Vanhemmat taas voi syyttää vain itseään.
Hienoa kun luotat itseesi, mutta pienenpieni itsekriitiikki ei olisi pahitteeksi.
Ja mitäköhän vikaa siinä on että minä ja miekkoseni ollaan jo vuosia sitten sovittu kasvatusmenetelmiä?
Meillä on luonnollisesti omat kokemukset omista lapsuuksista ja kavereitten perheistä. Sitten sisarrusten perheet ja muun suvun. Esimerkkejä eri kasvatusmenetelmistä vilisee kun avaa silmät. Ei todellakaan tarvitse olla omaa lasta että niistä jotain tajuaa, vai pitääkö moinen paikkansa eräiden kohdalla jotka jankuttaa ettei perheellisten elämää ymmärrä muut kun perheelliset?? Sääli ettet itse tiennyt lapsista mitään ennenkö ne synnytit.. ja vielä säälittävämpää että pidät muita yhtä tumpeloina..
Mulla on faktojen lisäksi kokemusta lapsista, toisin kun kaverillani joka hyppäsi tuntemattomaan esikoisensa kanssa.
Osaan vaihtaa vaipat synnärillä ilman apua, mahtaako kaikki hoitajat osata sielä neuvoa kestovaippailusta?
Musta tulee "superäiti" :)) Ja miekkoseni on minuakin parempi lasten kanssa!
Mulle on yks hailee kuka on paras! Mitä vikaa on siinä että sanon tietäväni lapsista enemmän kuin kaverini? Uhkaako se äitiyskäsitettäsi? Se nyt vaan sattuu pitämään paikkansa!
Musta on vaikeampaa hoitaa vieraiden lapsia kuin määrätä omat säännöt. Siinä on hoitaessa tehtävä niinkuin kaveri haluaa, ei niinkuin maassa maan tavalla.. ei sääntöjä muutella niin vaan jos tulee meille hoitoon.
Kyllä me on miehen kanssa sovittu sääntöjä jo, tiedetään rajamme ja mielipiteemme, ei tule sitten joskus yllätyksenä toisen mielipiteet kun taapero pissaa videoitten päälle.
En sanokaan että elämä menee näin kun sen suunnittelen, mutta voi sitä jossitella että jos elämä meneekin toisin..ja varautua taas muihin suunnitelmiin. Mutta aika pitkälti meijän säännöt on paikasta riippumattomia.
Täydellisyyteen en edes pyri. Tulevana äitinäkään, mutta voin silti sopia etukäteen mitkä on meijän perheessä hyviä ja toimivia ratkasuja.
Meijän jutut ei toimi ehkä sun perheelle ja päinvastoin. Ja?
Mua ei vois vähempää kiinnostaa jos joku pitää meijän kasvatusmenetelmiä huonoina etc. mutta se ei ole mun päänsärky. Mulle riittää että meillä on samat sävelet ukon kanssa ja lapsista tulee lainkuuliaisia palleroita..piruja?!?
Oon vasta viis vuotta eläny yhdessä miekkosen kanssa meijän arkea, enhän mää tiedä miten meillä pelisäännöt menee, kunhan kattellaan.. ;) Kai mää joskus tajuan..
Ehkä en tiedä mitä piruja lapset on ja hyppelen ruusunlehdillä varsinkin jos teen isästä lapsille läheisimmän henkilön ja elän kuplassa!
Älä nyt hyvä ihminen vaahtoa noin kamalasti!
Ihmisen kasvu nyt vain taitaa olla sellainen juttu, että murroikäiset ovat niitä kaikkein viisaimpia päättämään suurista elämänlinjoista, lapsettomat tietävät kasvattamisesta hurjasti ja yhden lapsen tehneet tietävätkin jo sitten kaiken.
Onneksi elämä yllättää ja sitä saattaa joutua vaikka kasvamaan lastensa myötä ;-)...
Minä nelikymppinen kolme lapsen äiti - joista yksi pitkäaikaissairas - ja joka olen erityislasten ammattikasvattaja, koen joka päivä tarvetta kuunnella lapsia ja muuttaa omia näkemyksiäni. Niinkin voi käydä kaiken aiemmin tienneelle.
Vaahtoon viälä sulle ja sitten menen lukeen jotain parempaa kun nää ahtaat keskustelut.. kauhukirja täältä tullaan!
Eli mää en myöskään ole sanonu olevani ehdoton, puhuin säännöistä, en siitä ettenkö kuuntelisi lapsia!?! Joo, ehkä niillä ei ole mitään jakoa keskenään, mähän olen vaan tuleva tyranni.. ;)
Mää henkilökohtaisesti olen saanut kasvaa myös henkisesti omien vanhempieni virheistä..
Kai mulla kestää toiset 20 vuotta ennenkö opin mitään vanhemmuudesta -ainakin mun jääräpäisyydelläni! ..mieheni on yhtä toivoton tapaus! ..sääli lapsia!!
Mulla on sellanen kuva, jota kummini vammaisten hoitajana on lisänny että lapsilla on oltava rajat, äidillä ja lapsella ei ole kaverisuhdetta toisiinsa ja lapsi ei ole se joka opettaa..
"lapsilla on oltava rajat, äidillä ja lapsella ei ole kaverisuhdetta toisiinsa ja lapsi ei ole se joka opettaa.. "
Tottakai rajat on oltava ja aikuisen tehtävänä on niiden asettaminen ja niistä kiinnipitäminen.
Äiti on aina äiti, mutta myös monissa tilanteissa kaveri ja tasavertainen keskustelija. Tämä on ilman muuta sidoksissa lapsen henkiseen ikään. Oma yhdeksänvuotias kuopukseni on tavallista kypsempi kaveri ja on jo monta asiaa, joista keskustelen ensin hänen kanssaan, ennen yhteistä päätöksen tekoa. Silti hän tietää, että minulla on suurin samanvalta ja että omilla päätöksilläni pyrin hänen hyvinvointiinsa. Se luo turvaa.
Lapsen TEHTÄVÄ ei ole opettaa, mutta lapsellensa herkistynyt äiti pystyy oppimaan paljon lapsiltaan.
Kyse onkin juuri tuosta äidin kyvystä herkkyyteen. Valmiiksi suunniteltu elämä kasvatusnäkemyksineen ei ole kovin joustava. Lapset ovat omia persooniaan ja omaavat erilaiset temperamentit. Kun yhtä kasvatat näin, niin toista joudutkin kasvattamaan noin. Ei ole olemassa mitään kasvatuksen ohjenuoraa, joka sellaisenaa sopisi jokaiseen lapseen. Herkkyyttä lapsen kuunteluun tarvitaan hurjasti ja sitä lapsi voi äidilleen ja isälleen opettaa jos siihen uskaltaa heittäytyä. Siinä nimittäin joutuu kyseenalaistamaan omia ehdottomuuksiaan ja se tekee joskus kipeeää.
Tää keskustelu on karannu ihan omiin ulottuvuuksiin..
En sanonut olevani lapsilleni mikään tyranni joka ei kuuntele ja asettaa mahdottomia rajoja.
Miten se on niin hankala ymmärtää että lapsettomat voi tietää miten kasvattaa tulevat lapsensa?
Joo, aina tapahtuu kaikkea mitä ei ole suunnitellut.. En suunnittelekaan lasteni elämää, mutta meidän vanhempien säännöillä mennään eteenpäin. Aina ei saa kaikkea ja täytyy joustaa, niin lasten kuin aikuisten. Tottakai on tervettä miettiä sääntöjä silloin tällöin ja varsinkin jos asiat ei toimi!
Minäkin ajattelen että keskustelu kuuluu normaaliin elämään, niin parisuhteessa kumppanin kanssa kuin lasten ja vanhempien kanssa.
En voisi kuvitella elämää ilman keskustelua lasteni kanssa.. mutta suhde lapsiin ei ole minulle ainakaan kaveruuteen verrattavaa, vaan jotain vielä SYVEMPÄÄ. Keskustelu kuuluu olennaisena siihen. Toki kaikilta joiden kanssa keskustelee voi jotain uutta oppia, mutta minulla on kasvatusvelvollisuus. En mene lykkäämään velvollisuuttani koululle tai yhteiskunnalle muuten.
Minulla ei ollut paljoa keskustelumahdollisuutta omien vanhempieni kanssa, vanhemmat päätti ja sai selkään jos rikkoi sääntöjä, se ei tule olemaan meidän perheen tapa. Vaikka kylmyydessään olisikin se helppo vaihtoehto.
Minulle lapsi ei ole mikään aivoton pässi jos sitä meinaat. Vanhana kerhonohjaajana olen tottunut siihen että tenavilla on järkeviä ja rakentavia ajatuksia.. ei sitä ikä ratkaise miten ajatus päässä kasvaa, että vanhetessaan tulee aina viisaammaksi ja viisaammaksi.. Toi riippuu ihmisestä miten tiedonjanoinen on..
Toki lapset on erilaisia, niinkuin me aikuiset ollaan toisistamme erilaisia. Toiselle sopiva tapa ei sovi toiselle, mutta perussäännöistä ei ole mielestäni hyvä poiketa, varsinkaan jatkuvasti koska silloin lapselle jää epäselväksi mitä saa tehdä minkäkin kanssa.
Väkivaltaa kun ei saa käyttää tarttee opettaminen mennä keskustelemalla sisään ja jäädä sinne.
Mutta mikään keskustelu ei auta jos säännöt vaihtuu päivittäin.
Ehkäpä se on vain sinun ehdoton tyylisi ilmaista mielipiteitäsi, joka saa toiset kavahtamaan. (Olet ymmätääkseni saanut palautetta muillakin palstoilla samasta.) Itseäni ei enää kiinnosta kirjoittelu kanssasi. Koen sinun linnoittautuvan puolustusasemiin ja tykittävän täyslaidallisia. Silloin asia unohtuu.
Minun pointtini oli elämän arvaamattomuus ja herkkyyden vaikeus. Kuka suojautuu sitä vastaan milläkin tavoin.
Se että "osaan laukoa mielipiteitä" ei tarkoita sitä etten osaisi "herkistyä", tai no voinhan mää olla kovaks keitetty peruna! ;) Tomppeleihin kirjotuksiin lauon mitä sylki suuhun tuo.. Jos joku syyttää auto-onnettomuutta kämpästä häätöön ja työpaikan vaihtoon niin antaa palaa! ..itse epäilen moista..
Kyllä määkin täälä kavahdan monia juttuja. Mutta se on kyllä huomattu että kun kirjottaa samalla nimimerkillä kerää "kavereita" jotka kyttää pistoväliä, niinkun äitikin edellä.. Ja mistä? Jostain kirjotuksesta yh-sivulla? Pliis, jos kirjotus siälä vaivaa niin niitais takasin siälä kun yrittää jotain mitä teet täälä??
Luultavasti sama ihminen valittaa muillakin sivuilla mun "ehdottomuudesta"?
Miten tää kaikki liittyy taas alkuperäiseen keskusteluun, toisaalta kivaa on PUOLUSTAA omaa kantaansa näinkin! :))
Täytyy tunnustaa, että kuulosti vähän itseltäni tuo sinun vaimosi. Minun mieheni oli yhtä kultainen kuin sinä olet, mutta minä en osannut silloin nähdä sitä tarpeeksi hyvin. (Ei, emme ole eronneet, vaan elämme edelleenkin hyvää parisuhdetta.)
Minun marmatukseni johtui siitä, että en itse jaksanut nauttia täysillä lasten kanssa kotona olemisesta. Se vain on niin rankkaa, enkä osannut olla tarpeeksi lasten kanssa kotoa poissa. Tosin minulla oli kolme viiden vuoden sisään syntynyttä eli lähteminen ei ollut ihan helppoa.
Ehkä marmatuksellani halusin sanoa miehelleni, että pelkäsin sitä, ettei hän arvosta minun työtäni ja itse asiassa minua synnyttäneenä naisena, jonka kroppa on jo muuttunut. Parisuhteesta siinä enemmän oli kyse kuin lastenhoidon arvostamisesta.
Mitä siis voisit tehdä? Ehkäpä vaimosi kanssa toisistanne nauttiminen ilman ajatusta äitinä ja isänä olemisesta vaan rakastavaisina. Lapset kasvavat ja parisuhde jää - toivottavasti.
Minullekin tuli mieleen (näin naisen näkökulmasta) että ehkä kaiken takana on enemmänkin parisuhdekysymykset kuin kotityön arvostus...
Jaksat huomioida ja hoitaa lapsia töiden jälkeen. Saako vaimokin tarpeeksi huomiota ja "hoitoa": kahdenkeskistä aikaa, hellyyttä, huomionosoituksia, kauniita sanoja... Sitä jaksaa kummasti, kun tietää ja tuntee olevansa tärkeä, rakastattu ja hellitty.
En tarkoita, että olisit yksin vastuussa parisuhteen hoidosta, mutta kuulostaa siltä, että vaimo on todella väsynyt. Ehkä voisit olla aloittaja ja katsoa, saatko jotain takaisin?
"Sitä jaksaa kummasti, kun tietää ja tuntee olevansa tärkeä, rakastattu ja hellitty"
Se on jännä juttu, että tieto ei naiselle (miehistä en tiedä) aina riitä. Vaikka tietää että toinen rakastaa, niin jos ei sitä koe ja tunne jostain syystä, niin se on sitten totuus: mies ei rakasta minua!
Arvostelukyky pettää ja järjenjuoksu hidastuu (aika vahva ilmaus) kun viettää pidempiä aikoja lasten kanssa päivät pitkät ilman aikuiskontakteja. Ei ole ihme jos järki alkaa sumentua ja tunteet on pinnassa.
Vastaavasti se mies saattaisi kaivata sen työpäivän, lasten ruokkimisen, iltaleikkien, -satujen, -pesujen ja pusujen jälkeen huomiota ja "hoitoa".
Että joskus on vaikea selittää millä lailla se on rankkaa lasten kanssa.Elämä pyörii vaippojen,uhman ja hellan väliä.Joka päivä koti,kauppaa,puistoa,ei muuta.Kyse ei ole vain "rankkuudesta" vaan kun tuntuu ettei mene mihinkään,eikä tee mitään.On hienoa ja tärkeää hoitaa lapsensa, mutta ei sitä arvosta samaan tapaan kuin työtä.Työhön mennään ja tulee palkkaa.Lastenhoito on enemmän, se on rakkautta ja vastuuta, silti sitä varmaan kaipaa muutakin.Vaimosi ei siis ilkeyttään ole känkkäränkkä.Viikonloppuloma ensalkuun.Miten olisi myös opiskelu,joku ammattiinsa(?)liittyvä.
Koita myös tajuta, ettei vaimollasi ole illalla mitään vaihtoa.Sitä ei kertakaikkisesti jaksa keskittyä lapsiin,kun on kokopäivän ollut niiden kanssa.Olen nyt 80%työssä, ja huomaan jaksavani paljon paremmin.(Ja vauva-aika on ohi)Väsymyskin on erilaista,vaikka nytkin on stressiä.Kotona pienten lasten kanssa tuntui kuin ei olisi saanut mitään tehtyä.Aina oli kotona vielä jotain odottamassa.
Koita puhua vaimosi kanssa.Lapset lisää kummankin työtä.Lisäksi älkää odottako täydellistä kotia ja täydellistä perhettä.Hoitakaa lapset,mutta kaaoksen voi jättää huomiseen.Ja viikonloppu kaksistaan,että tuuletutte yhdessä arjesta.
p.s.riidat kuuluu perhe-elämään.Vaimosi on väsyneenä varmaan kiukkunen ja tympiintynyt.Niinhän me kaikki.Itselläni on 4 lasta.Minulla oli vaihe,jossa mietin miksi hitossa halusin lapsia kun en jaksa...
"Minulla oli vaihe,jossa mietin miksi hitossa halusin lapsia kun en jaksa... "
Minulla on kolme aika perä perään syntynyttä. Kun itse tuskailin jaksamattomuuden kanssa, mieheni diplomaattisesti kysyi: Miksi sä edes halusit lapsia, kun et kerran niitä jaksa hoitaa?
Olin ollut tuolloin viisi vuotta kotona (välillä vähän töissä - opena) ja mies teki tosi pitkää päivää. Hoitoapua en saanut mistään, kun ei ollut sukulaisia. Elämä oli pelkkiä lapsia ja kyllä se vaan otti koville.
En ole vieläkään unohtanut tuota tokaisua, vaikka kuinka olen halunnut. Kertoo se jotakin mieheni asenteesta ja arvostuksesta minun lastenhoitoani kohtaan.
Ehkä sinun ja vaimosi pitäisi pitää vapaapäivä. Hommatkaa joku hoitamaan lapsia ja menkää yhdessä vaikka elokuviin ja syömään johonkin ravintolaan jotakin hyvää ja keskustelkaa asiasta - kerro vaimollesi tuntemuksistasi ja kuuntele sinä myös häntä. Muuta en osaa neuvoa..
Vanhemmuus on rankkaa joskus ja se ei lopu vielä siihenkään, kun lapset täyttävät 18 v :)
Jaksetaan ja yritetään olla hyviä vanhempia. HYvää kesää sinulle ja perheellesi :)
olen ollut lapsieni kanssa kotona 17 vuotta, heitä on 5, nyt olen koulussa, ja näin jälkeen päin ajateltuna, se oli ihanaa ja antoisaa aikaa, mutta voin myöntää, että myös minä syyllistin monta kertaa miehen, että hän ei välitä mistään mitään, ja hänkin oli paljon lasten kanssa töiden jälkeen, me naiset olemme sellaisia, että vasta jälestä päin osaamme arvostaa miestä, perhettä, kotona olemista, mutta se että saa olla välillä muualla kun kotona avaa silmät, ja olen monta kertaa miehelle sanonut että hänellä on varmasti ollu raskasta, äkäinen muija ja kiljuvat kersat odottamassa kotiin, raskaan työpäivän päätteeksi
monet on antaneet vinkkejä, vie vaimosi vaikka vkon lopuksi jonnekkin, ja vain te kaksi, lapset ei kuulu siihen vkon loppuun, tai jotain mitä voitte tehdä ihan kaksistaan, ja se mikä minusta oli ihanaa, päästä kävelylle naapurin kanssa, siinä parannettiin maailmaa muutaman tunnin ajan.
Siis miksi ihmeessä pitää tuollaisessa suhteessa roikkua vuositolkulla? Ei tajua? Olisin itse jo hyvissä ajoin lähtenyt nostelemaan. Miksi hakata päätä seinään? Niin, jos siitä pitää niin ok sitten..
Anteeks mitä, joko sinä ymmärsit väärin minun juttuni, tai minä ymmärsin sinun juttusi väärin. Roikkua suhteessa? kukaan ei roiku yhtikäs missään, rakastan miestäni ja hän minua.
... rakkaus ei riitä, jos muija syyllistää ja rähjää raskaan työpäivän päätteeksi. Miksi ihmeessä tätä pitäisi kestää? Noh, onhan näitä miehiäkin tietenkin monenlaisia...
se ei kyllä ollu lähellekkään joka päivä, kun muija oli äkäinen ja kersat kiljui, niitä parempia hetkiä oli/on kuitenkin enemmän, ja toisaalta, myös miehellä on ollut niitä ns. huonoja päiviä ja hetkiä ja silloin minä olen sylkykuppina, eikö ole parempi näyttää paha olonsa, kun patouttaa kaikki sisälle, vois olla melkoinen räjähdys, kun semmoinen pommi pamahtaa
Hyviä ja syvällisiä vastauksia kotiäidin arjesta on sadellut. Koska tämä on kuitenkin isä-palsta, niin annan tässä isän mielipiteen. Meillä oli juuri vastaava ongelma. Hoidin kotihommia ja lapsia töistä tultuani leikin lasten kanssa.
Vaimosi ei osaa ilmaista tunteitaan ja ahdistustaan oikein. Hän haluaa sanoa, että mitä jos hommattaisiin Mannerheimin lastensuojeluliitosta tai tuttavista lapsenkaitsija ja tehtäisiin kahdestaan jotain ihan muuta vaikka kaksi iltaa kuukaudessa. (Toisaalta vaimosi saattaa olla jo niin lopussa, että ei jaksa mitään muutakaan).
Naisesi varmasti arvostaa työtäsi, mutta kaipaa vaihtelua. On kuitenkin eri asia kaitsea lapsia iltaisin kuin pitkiä aikoja arjenomaisesti. Eronneena yhteishuoltajaisänä tiedän tämän. TV:n tuijottaminen lasten huutaessa taustalla ei tuo kotiäidin elämään sitä sisältöä joka häneltä puuttuu.
Lapset pois jaloista, ja saa naisesi taas tuntemaan itsensä oikeaksi, halutuksi ja sinun omaksi naiseksesi.
Kun lapset olivat pieniä, niin hän usein valitti siitä että kotona lasten kanssa on raskasta ja muut naiset vielä sanovat "ai sä olet VAIN konotana", kun tulee työkiireistä puhetta. Minäkään en kuulema osallistu kodinhoitoon, vaikka omasta mielestäni osallistuin melko paljon. Usein vaimo jättikin lapset minun hoidettavaksi illaksi, jotta saa itse levätä. Ymmärrän että kotona olevalla on paljon aikaa, mutta ei lainkaan vapaata, mutta eipä sitä ollut minullakaan omaa aikaa kun ensin oli päivän töissä ja illan koti-isänä.
Sitten työnkuvani muuttui niin että olin silloin tällöin muutamia vuorokausia pois kotoa ja sen jälkeen sitä minunkin iltapanosta koti-isänä alettiin arvostamaan ihan eri tavalla. Nyttemmin kun muksut on vähän isompia ja vaimokin töissä, niin kotitöistä tulee napinaa melko harvoin.