Heippa kaikki! Haluan kirjoittaa itseäni vaivaavasta asiasta, jota olen käynyt päässäni läpi koko elämäni. Minulla on ollut kaikinpuolin mahtava perhe. Äiti aina huolehti minusta kun minulla oli vaikeaa, hän oli empaattinen ja kuunteleva vanhempi, kaikin puolin lähes täydellinen. Rakastan vanhempiani todella paljon. Kuitenkaan en ole oikein itsenäistynyt kunnolla. Olen asunut mieheni kanssa yhdessä jo neljä vuotta, mutta silti sydämessäni haluaisin äidin lähelle. Tuntuu kuin napanuoraani ei ole vielä katkaistu, vaikka olenkin aikuinen nainen.
Olen miettinyt, mistä tällainen äidinkaipuu voisi johtua. Tajusin tässä vähän aikaa sitten, että minut on kasvatettu liian pehmeällä tavalla. Äiti ei tuonut esille epäkohtia elämässä. Hän on aina ollut hymyilevä ja niin sanottu ”vahva” nainen. Muistan lapsuudessa, kun kysyin äidiltä, että onko kaikki hyvin niin hän vastasi hymyillen, että ”Juu, on on” vaikka näin hänellä kyyneleitä silmissä kun oli riidellyt isän kanssa. Pian hän sitten sivuutti koko asian ja kysyi minulta, haluanko mehua. Tällaista ilmapiiri oli, vaikeuksista huolimatta selviydyimme. Silti sisälläni tuntui pahalta, kun asioista ei voitu puhua. Kaikki oli sellaista esittämistä… pinnan alla kuohui, mutta kaikki negatiiviset tunteet sivuutettiin. Joskus mietin, että miten äitini kestää isäni ailahtelevaa käytöstä. Isä oli stressaantunut omasta työstään ja purki pahan olonsa meihin, muttei sentään lyönyt. Hän myös monena viikonloppuna otti kuppia, muttei sentään mennyt minnekään vaan pysyi kotona. En pidä yhtään isästä, kun hän on humalassa. Kaikki hänen olemuksensa silloin on vastenmielinen.
Silloin kun isä oli selvin päin, en saanut häneen oikeanlaista kontaktia. Hänen mielestään tunteiden näyttäminen oli raukkamaista. Aina kun itkin tai minulla oli huono olla sain kuulla isän huutoa. Se oli hänen tapansa selviytyä vaikeista tilanteista, muttei hän tiennyt kuinka paljon se minua satutti. Herkkä lapsi kun olin. En sitten uskaltanut olla surumielinen kun pelkäsin isän reaktiota. Esitin hymyilevää ja reipasta vanhempieni mieliksi. Silti pidin itseäni huonona ihmisenä, ajattelin että kaikki johtuu minusta ja jopa sitä että oli virhe kun synnyin. Itsetuntoni murskaantui joka kerta, kun isä arvosteli ja huusi minulle.
Minulla oli jo hyvin nuorena masennukseen viittaavia piirteitä. Minulla oli tapana silloin vain eristäytyä. Mutta silloin kun halusin jättää kaiken ”pahan” taakseni, vietin aikaa ystävieni seurassa. Minulla ei ollut kuin muutama ystävä, joille en viitsinyt kertoa tuntemuksistani kun ajattelin, että ne ovat vääriä ja turhia. Joten päätin pitää vain hauskaa. Olen aina ollut kunnollinen ihminen, elin normaalia kunnollisen nuoren tytön elämää. Alkoholiin en koskenut enkä seurustellut poikien kanssa. Silti aina kun jouduin kotiin isäni kanssa, tuntui kun isäni vain sivuutti minut ja keskittyi äitiini ja he yhdessä keksivät kaikenlaista tekemistä ja jättivät minut ulkopuolelle, tietenkin sitten sen johdosta tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kun olin vähän vanhempi lapsi, äitini ei koskaan kysellyt minulta, miten voin. Ehkä hän ei uskaltanut isän takia. Muistoissa on paljon sellaisia asioita, että olin kotona täysin yksin kun äiti ja isä olivat yhdessä tekemässä jotain. He harrastivat sitä usein. He eivät nähneet, kuinka masennuksen syövereissä yritin pärjäillä, yksin. Toki isällä oli sellaisiakin vaiheita, kun hän oli hyväntuulinen, naureskeli ja hymyili ja vaikutti välillä että olin hänen silmäteränsä ja käytti viattoman kuuloisia sanoja. Silti jostain syystä se ei helpottanut olotilaani yhtään, mielessäni kummitteli taas että milloin tulee ne huonot hetket.
Sitten vanhempana kun aloin seurustelemaan ja muutin mieheni kanssa yhteen, kaikki tapahtui niin äkkiä. Melkein täydellisen äidin holhouksen alla jouduinkin elämään itsenäistä elämää. Se oli ahdistavaa, mutta toisaalta helpottavaa kun ei tarvinnut olla enää isän komennon alla. Muutimme yli kahdensadan kilometrin päähän vanhemmistani. Muistan miten vaikeita ne hetket oli, olin ärtynyt ja pahantuulinen ja tuntui kun minulta olisi riistetty jotain hyvin tärkeää. Mietin jopa, että onko vanhempien suhde tärkeämpi minulle kuin parisuhde.
Olen miettinyt, mistä tällainen äidinkaipuu voisi johtua. Tajusin tässä vähän aikaa sitten, että minut on kasvatettu liian pehmeällä tavalla. Äiti ei tuonut esille epäkohtia elämässä. Hän on aina ollut hymyilevä ja niin sanottu ”vahva” nainen. Muistan lapsuudessa, kun kysyin äidiltä, että onko kaikki hyvin niin hän vastasi hymyillen, että ”Juu, on on” vaikka näin hänellä kyyneleitä silmissä kun oli riidellyt isän kanssa. Pian hän sitten sivuutti koko asian ja kysyi minulta, haluanko mehua. Tällaista ilmapiiri oli, vaikeuksista huolimatta selviydyimme. Silti sisälläni tuntui pahalta, kun asioista ei voitu puhua. Kaikki oli sellaista esittämistä… pinnan alla kuohui, mutta kaikki negatiiviset tunteet sivuutettiin. Joskus mietin, että miten äitini kestää isäni ailahtelevaa käytöstä. Isä oli stressaantunut omasta työstään ja purki pahan olonsa meihin, muttei sentään lyönyt. Hän myös monena viikonloppuna otti kuppia, muttei sentään mennyt minnekään vaan pysyi kotona. En pidä yhtään isästä, kun hän on humalassa. Kaikki hänen olemuksensa silloin on vastenmielinen.
Silloin kun isä oli selvin päin, en saanut häneen oikeanlaista kontaktia. Hänen mielestään tunteiden näyttäminen oli raukkamaista. Aina kun itkin tai minulla oli huono olla sain kuulla isän huutoa. Se oli hänen tapansa selviytyä vaikeista tilanteista, muttei hän tiennyt kuinka paljon se minua satutti. Herkkä lapsi kun olin. En sitten uskaltanut olla surumielinen kun pelkäsin isän reaktiota. Esitin hymyilevää ja reipasta vanhempieni mieliksi. Silti pidin itseäni huonona ihmisenä, ajattelin että kaikki johtuu minusta ja jopa sitä että oli virhe kun synnyin. Itsetuntoni murskaantui joka kerta, kun isä arvosteli ja huusi minulle.
Minulla oli jo hyvin nuorena masennukseen viittaavia piirteitä. Minulla oli tapana silloin vain eristäytyä. Mutta silloin kun halusin jättää kaiken ”pahan” taakseni, vietin aikaa ystävieni seurassa. Minulla ei ollut kuin muutama ystävä, joille en viitsinyt kertoa tuntemuksistani kun ajattelin, että ne ovat vääriä ja turhia. Joten päätin pitää vain hauskaa. Olen aina ollut kunnollinen ihminen, elin normaalia kunnollisen nuoren tytön elämää. Alkoholiin en koskenut enkä seurustellut poikien kanssa. Silti aina kun jouduin kotiin isäni kanssa, tuntui kun isäni vain sivuutti minut ja keskittyi äitiini ja he yhdessä keksivät kaikenlaista tekemistä ja jättivät minut ulkopuolelle, tietenkin sitten sen johdosta tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kun olin vähän vanhempi lapsi, äitini ei koskaan kysellyt minulta, miten voin. Ehkä hän ei uskaltanut isän takia. Muistoissa on paljon sellaisia asioita, että olin kotona täysin yksin kun äiti ja isä olivat yhdessä tekemässä jotain. He harrastivat sitä usein. He eivät nähneet, kuinka masennuksen syövereissä yritin pärjäillä, yksin. Toki isällä oli sellaisiakin vaiheita, kun hän oli hyväntuulinen, naureskeli ja hymyili ja vaikutti välillä että olin hänen silmäteränsä ja käytti viattoman kuuloisia sanoja. Silti jostain syystä se ei helpottanut olotilaani yhtään, mielessäni kummitteli taas että milloin tulee ne huonot hetket.
Sitten vanhempana kun aloin seurustelemaan ja muutin mieheni kanssa yhteen, kaikki tapahtui niin äkkiä. Melkein täydellisen äidin holhouksen alla jouduinkin elämään itsenäistä elämää. Se oli ahdistavaa, mutta toisaalta helpottavaa kun ei tarvinnut olla enää isän komennon alla. Muutimme yli kahdensadan kilometrin päähän vanhemmistani. Muistan miten vaikeita ne hetket oli, olin ärtynyt ja pahantuulinen ja tuntui kun minulta olisi riistetty jotain hyvin tärkeää. Mietin jopa, että onko vanhempien suhde tärkeämpi minulle kuin parisuhde.
Vastaukset 1
Vanhimmat
jatkuu...
Kun menin naimisiin, isäni alkoi käyttäytymään oudosti seurassani. Silmissäni hän ei enää ollutkaan se viaton, leppoisa isä vaan suorasanainen, jopa machoileva mies. Hän rupesi kutsumaan minua ala-arvoisilla nimillä esim. ”akka”. Taidan sitten olla liian pikkumainen, kun ajattelen että se on nuorta naista halveeraava sana, mutten pitänyt siitä. En tunnistanut isääni samaksi ihmiseksi kuin yli kymmenen vuotta sitten. Hän käytti myös melko ronskeja, sekstistisiäkin sanoja joiden takia tunnen vaivaantuneeksi. Hän ei tajua, että vaikka olenkin aikuinen nainen, ei nyt ihan mitä vaan tarvitse tuoda ilmoille. Tunnen olevani vielä se haavoittunut pikkutyttö. Tunnen jonkinlaista katkeruutta ja pettymystäkin siitä, että minulta suljettiin kaikki paha vanhempieni toimesta ja kaikki elämän totuudet tulevat kerralla niskaan. Äidin ylihuolehtiva ei kyllä auttanut yhtään tilannetta. Nyt tuntuu että äitistä on tulossa etäinen, hänen mielestään sitten varmaan kaikki velvollisuudet loppuvat lapsen tullessa täysi-ikäiseksi. Hän luulee, että pärjään ja olen onnellinen. Minulla on nyt vain jonkinsortin tunne-elämän häiriöitä, kun en pysty kohtaamaan tunteitani oikealla tavalla. Eihän minulla ollut siihen välineitäkään. En vain ymmärrä, miksi minun pitäisi nyt unohtaa kaiken ja jatkaa elämääni. Olen itseni pakottanut siihen. Olen ajatellut, että asiat olisi voinut mennä huonomminkin.
Olen nyt onnellinen, kun minulla on kuitenkin ihana mies ja haluan lapsia. En kuitenkaan halua, että lapset joutuvat kokemaan sen, mitä minä jouduin. Haluan elää täysinäistä elämää, käyn terapiassa jonka avulla jaksan taas.