Täytän kohta 20 vuotta ja olen raskaana. Mutta
haluaisinkin tietää miten olette pärjänneet
vauvan kanssa suht koht nuorena. Asun yhdessä
avomieheni kanssa, ja hän opiskelee ja käy
samalla osaaika töissä. Itse pidän juuri
välivuotta opiskelusta ja olen töissä myöskin.
Laskettu aikani on vasta kesäkuun lopulla, eli
mitä vaan voi vielä tapahtua. Mutta haluaisin
tietää miten vanhempanne ja ystävänne ovat
suhtautuneet raskauteen. Ja myöskin miten olette
tulleet toimeen rahallisesti. Entä opiskelu
vauvan syntymän jälkeen. Onko ollut vaikeuksi
keskittyä opiskeluun. Tiedän tulevani rakastamaan
lastani, mutta silti tulevaisuus hieman
huolestuttaa, vaikka toisaalta mitään hätäähän
meillä ei pitäisi olla. Lapsi ei, kuten jo
saatatte arvata, ollut suunniteltu, mutta nyt jo
toivottu. Avomieheni on myöskin iloinen lapsen
syntymästä ja vakuuttaa että kaikki kyllä
järjestyy. Mutta kertokaa kokemuksianne, hyviä ja
huonojakin.
haluaisinkin tietää miten olette pärjänneet
vauvan kanssa suht koht nuorena. Asun yhdessä
avomieheni kanssa, ja hän opiskelee ja käy
samalla osaaika töissä. Itse pidän juuri
välivuotta opiskelusta ja olen töissä myöskin.
Laskettu aikani on vasta kesäkuun lopulla, eli
mitä vaan voi vielä tapahtua. Mutta haluaisin
tietää miten vanhempanne ja ystävänne ovat
suhtautuneet raskauteen. Ja myöskin miten olette
tulleet toimeen rahallisesti. Entä opiskelu
vauvan syntymän jälkeen. Onko ollut vaikeuksi
keskittyä opiskeluun. Tiedän tulevani rakastamaan
lastani, mutta silti tulevaisuus hieman
huolestuttaa, vaikka toisaalta mitään hätäähän
meillä ei pitäisi olla. Lapsi ei, kuten jo
saatatte arvata, ollut suunniteltu, mutta nyt jo
toivottu. Avomieheni on myöskin iloinen lapsen
syntymästä ja vakuuttaa että kaikki kyllä
järjestyy. Mutta kertokaa kokemuksianne, hyviä ja
huonojakin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meidän kullannuppumme syntyi, kun olin 22 ja
mieheni 21, eli suht´ nuoria. Minä opiskelin
toista vuotta iltalukiossa, jota jatkoin melkein
heti lapsen synnyttyä. Mieheni oli päivisin
töissä, joten hän hoiteli vauvaa illat ja minä
taas päivät.
Kun lapsemme oli vuoden ikäinen, mieheni lähti
opiskelemaan uutta ammattia. Minä kirjoitin
ylioppilaaksi vielä samana syksynä. Lopun
lukuvuoden olin kotona lapsen kanssa. Seuraavana
syksynä, kun lapsemme täytti 2 vuotta, veimme
hänet päivähoitoon, koska minä vuorostani lähdin
hankkimaan ammattia. Opiskelimme molemmat
seuraavan vuoden ajan.
Me molemmat valmistuimme normaalissa ajassa ja
hyvin paperein. Ja töitäkin ehdittiin tehdä
opiskelun lomassa, milloin enemmän, milloin
vähemmän. Jaksaminen mukaan.
Rahallisesti pärjäsimme ihan hyvin, koska
osasimme sovittaa tulot ja menot yhteen.
Turhuuksista jouduttiin kyllä välillä tinkimään,
mutta vuokraan, ruokaan ja muihin välttämättömiin
menoihin oli aina rahaa. Tosin tein lähes koko
opiskeluajan töitä "siinä sivussa", joten rahaa
oli ehkä vähän enemmän käytössä kuin normaalisti
opiskelijalla. Ja opintojeni loppuvaiheessa
mieheni oli jo kokopäiväisesti työssä.
Tiukkaahan tämä perhe-elämän, työn ja opiskelun
yhteen sovittaminen välillä teki... mutta
hengissä siitä selvittiin. Mikä ei tapa, se
vahvistaa! Ja kaiken mitä tein, tein perheeni
eteen, eli en opiskellut vain tavan vuoksi, vaan
turvatakseni perheeni toimeentulon ja
tulevaisuuden. Perhe on minulle kuitenkin
kaikkein tärkein.
Nyt on sitten aika nauttia "työn hedelmistä", ja
olen mielestäni sen kyllä ansainnut.
Eli asiat kyllä järjestyvät, jos viitsitte nähdä
vaivaa niiden eteen.
Toivotan teille onnea ja valoisaa tulevaisuutta!
Ehdin juuri täyttää 22 kun lapsemme syntyi. Eli
nykyisen katsomuksen mukaan olen nuori äiti.
Meillä uudet isovanhemmat taisivat olla (jos
mahdollista) enemmän innoissaan vauvasta kuin me
vanhemmat. Mummut kävivät vierailulla joka päivä
ihan hermostumiseeni saakka.
Meillä vauva oli ns. suvun ensimmäinen lapsen
lapsi ja siitä kaikki hössötys. Missään vaiheessa
kukaan ,ei myöskään ikäisemme ystävät, kysyneet,
että tunsimmeko itsemme liian nuoriksi.
Meillä oli kummallakin valmiina keskiasteen
tutkinto (siis lukion lisäksi ammatillinen) ja
siten mieheni oli töissä. Välillä hän jäi
kuitenkin työttömäksi ja silloin teki
taloudellisesti tiukkaa. Itse olin kotona ensin
koko äitiysloma ja sitten vielä hoitovapaankin.
Sen jälkeen kului melkein vuosi ennenkuin löysin
töitä. Lapsi oli 4-vuotias kun veimme hänet
päiväkotiin.
Siitä saakka olen ollut töissä (lapsi nyt 6-v) ja
näin jälkeenpäin ajatellen olemme pärjänneet
hyvin, vaikkei se aina silloin tiukkoina aikoina
siltä tuntunutkaan.
Kiitos vastauksista. Rohkaisee kumminkin tietää
että tälläisestä tilanteesta on "hengissä"
selvitty. Mutta uskon että kyllä tämä tästä,
kunhan nyt vaan alkuun päästään. Halvemman kämpän
etsintä ainakin on edessä... Mutta elikkä kiitos
rohkaisevista vastauksista!!!
Olen kolmen lapsen äiti ja neljättä odottava. Olin sinun ikäinen saadessani ensimmäiseni ja nyt olen 26. Eli kotona on tullut oltua ja koettua kaikkea. Ensimmäisen lapsen saanti pelottaa ja askarruttaa, koin nuo samat tunteet silloin. Mutta huomasin että maalaisjärjellä pärjää ja oman lapsen oppii tuntemaan heti. Neuvoja pyysin ahkerasti, mutta koin saavani parempaa apua neuvolasta ja ystäviltä joilla oli kokemusta. Isovanhemmilta sain vain moitteita. Ihan kuin he tietäisivät paremmin. Totuus kun on että he ovat vanhanaikaisia ja paljon on muuttunut sitten niiden aikojen kun vauvat olivat heillä pieniä. Siis älä lannistu ihmisistä jotka tuputtavat neuvoja ja ohjeita miten kuuluu oikein tehdä. Luota itseesi ja mieheesi niin silloin pärjäät hyvin. Voin kuvitella sinun vuoden kuluttua sanovan että eihän siinä mitään vaikeutta ollutkaan. Tsemppiä odotukselle ja luota itseesi niin kaikki sujuu omalla painollaan.