Mulla on koko elämäni ollut ulkopuolinen olo. Olen tarvittaessa hyvin sosiaalinen, kiltti ja toiset huomioonottava n. kolmekymppinen nainen, mutta itse en saa suhteistani mitään irti itselleni, kuin korkeintaan hetkelisesti. Viihdyn parhaiten yksin tai oman perheeni parissa, eikä tämä sinänsä ole mikään ongelma, mutta ihmettelen usein miksi olen niin erilainen kuin muut.
Menen töihin, keskustelen siellä ihmisten kanssa. Samalla kun osallistun keskusteluun saatan ajatella jotain ihan muuta ja kuulen itseni sanovan muille oikeíta asioita, sellaisia mitä he haluavat kuulla, fiksujakin ajatuksia mielestäni, sopivia asioita, ja silti huomaan ihmetteleväni, että mitä mä tässä teen ja katson itseäni jotenkin ulkopuolelta. Hoidan työni, menen kotiin.
Tiedän missä kohtaa kuuluu nauraa, usein ei oikeasti juuri naurata, mutta nauran kohteliaisuudesta tai sen takia, että kuuluisin joukkoon. Silti oletan olevani ihan realiteeteissa, koska saan yleensä hyvää palautetta jutuistani, verbaalisuudestani, sosiaalisista taidoistani, kuuntelutaidoistani (olen loistava lohduttaja mutta kukaan ei osaa lohduttaa minua), huumoristani jne. Kukaan muu ei vain juuri koskaan sano mielessäni olleita ajatuksia tai ole samalla aaltopituudella kanssani ja pian huomaan jättäytyväni mieluummin ulkopuolelle. Tämä sama efekti tapahtuu aina kaikissa ryhmätilateissa; koulussa (kautta aikojen), pääsykoetilaisutta odotellessa ventovieraiden kanssa, ikäisteni naisten (kavereiden?) kanssa, vanhempainryhmässä... Olen aina viihtynyt itseäni 10-20 vuotta vanhempien ihmisten seurassa parhaiten mutta usein esitän viihtyväni mainiosti myös e.m. tilanteissa, eikä kukaan huomaa, että olen jotenkin ajatuksieni kanssa muualla. En haluaisi kuulostaa ylimieliseltä, mutta olen jotenkin mielestäni astetta syvemmällä asioissa kuin muut, ja ulkopuoliset ihmiset tuntuvat jotenkin teennäisiltä. Nautin filosofiasta, musiikista (jota "kukaan muu ei kuuntele"), hyvistä kirjoista, elokuvista, taiteesta... monestakin asiasta loppujen lopuksi, mutta yleensä yksin.
"Ystävät" viihtyvät seurassani, minua ei ole koskaan kiusattu vaikka en ole ikinä "ollut porukoissa", miehet ovat olleet kiinnostuneita ja seurustelu on sujunut, JOS sanon asioita mitä kuuluu sanoa, enkä ole oma itseni. Jos olen oma itseni olen ihan liian outo, kauhean sarkastinen, liian pohdiskeleva=luotaantyöntävä. Miehenikin on joskus sanonut minulle suutuksissaan, että mun ajatuksistani ei ota pirukaan selvää. Riitatilanteissa tai tarvittaessa olen pelottavan taitava manipuloija mutta yritän selvitä kuitenkin reiluin keinoin ja selviänkin. Olen mahdottoman rehellinen tai diplomaattiesti hiljaa jos en voi olla rehellinen.
Joskus sanon miehelleni, että mitä hän voisi sanoa minulle, että minulle tulisi parempi mieli ja voisin kuvitella olevamme kerrankin täysin samalla aaltopituudella. Aika säälittävää vai mitä:)?
Ulkopuolinen olo
20
1506
Vastaukset
Ei ole säälittävää. Itseasiassa, sinulla saattaa olla mielialahäiriö/ käytöshäiriö/ epävakaa persoonallisuus tms.
Se ei ole kuolemanvakava asia, ja se selviää kyllä, jos käy vaikka psykiatrisissa testeissä.
Riippuu siitä, miten SINÄ koet asian.
Onko se ongelma? Sinulle.
Itselläni on lievä persoonallisuushäiriö, ja muutama muu häiriö masennus, ja tunnistin itseni tekstistäsi.
En tajua ns. sosiaalisia sääntöjä, monesti ahdistun seurassa, ja hymyilen lähinnä, koska en halua olla epäköhtelias enkä olla huomion keskipisteenä "erilaisena."
Minulla on lääkärin tekemä diagnoosi; en käytä lääkkeitä, mutta on ollut apua kun tietää, mistä on kyse. :)
Toivottavasti löydät tiesi/itsesi. :)- eriNlainen
Kiitos viestistäsi:) Joskus asia häiritsee mutta useimmiten olen tyytyväinen sosiaaliseen elämääni vaikka tiedän, että se poikkeaa tavanomaisesta. Lähinnä viimeaikoina on herännyt kiinnostus itseäni kohtaan; "minkätakia jättäydyn usein ulkopuolelle, miksi toisten jutut tuntuvat epäkiinnostavilta, miksi muita ei kiehdo samat asiat kuin minua", jne. Ehkä voisin tosiaan saada näihin kysymyksiin jonkunlaisia vastauksia psykiatrin vastaanotolta.
- mietin vaan´¨+098765
Niin, tottakai. Ja mitä enemmän saat diagnooseja sitä enemmän otat ne osaksi identiteettiäsi. Mikä persoonallisuushäiriö? Se ei edes ole mikään diagnoosi. Yleensä. Isoin osa niistä "lievistä" on pelkkää huomion hakuisuutta eikä muuta, ei mitään aitoa vaan lapsen kiukkua tai halauksen hakemista "onhan minussakin jotain erikoista, onhan? Kun minä olen näin ahdistunut/vaino/neuroottinen, olenhan minäkin erikoinen, olenhan???"
Se on kehitysvaihe, mihin ihminen on jämähtänyt. Kyllä varmaan on ahdistunut tai vainoharhainen kun oikein lietsotaan, ja lääkäri vielä määrää. Persoonallisuushäiriödiagnoosit ovat itsessään lisänneet niitten diagnosointia, ja määrää, eikä niistä uloskasvamista. Ihminen pystyy kehittämään itseään aivan käsittämättömän paljon. Narsistitkin voisivat kasvaa omasta itsekeskeisyydestään ulos, jos sitä pidettäisiin avoimesti huonona asiana. Nyky-yhteiskunnassa vaan pitää olla h-elvetin erikoinen: kun ahdistaa saa diagnoosin. Ei että pitäisi ajatella. Kun on narsisti, sitä vaan on. Vaikka kusipäisyydestä voi opetella myös pois. Kun on vainoharhainen tai taikauskoinen, on aina joku new age uskonto tukemassa maagisuutta, vaikka se on täyttä potaskaa ja salaliittoteorioihin on taviksen turha haaskata aikaansa. Mitä jos sinullakaan mitään lievää häiriötä ole, vaan olet vaan ollut lapsellinen ja nyt jämähtänyt diagnoosiisi? Olet jääräpäinen ja muuli, joka ei suostu kehittymään eikä menemään eteenpäin? Kyllä se varmaan masentaakin. "Olen sairas, olen häiriöinen". Vainoharhaiseksikin saa lietsottua itsensä.
Puhumattakaan pelosta. Ihminen saa itsensä sairastumaan jopa psykofyysisesti, että kun riittävän kauan itseään hypnotisoi, niin kyllä sairastuu. Lääkärit tekevät ylidoagnooseja tolkuttomasti nykyään, ihme ettei ole tyrkännyt sinulle jo masennuslääkkeitä. se on nykymuoti, olla päästään pipi, että on niin vaikeeta, että kyllä olen erikoinen. En tietenkään tiedä, onko juuri sinulla: ehkä sinä tosiaan olet tuollainen moniongelmainen mielen sairauksia paljon omaava, ehkä aivokemioissasi tosiaan on noin paljon vikaa, että et pysty kehittymään, ja tosiaan et voi oppia mistään etkä millään pääse eroon moninaisista vaivoistasi.
Mutta isolla osalla ei ole. Tiedän jopa näitä, mitkä ylpeinä suorastaan leuhkivat "masennuksellaan", kun he ovat "selvinneet". Mistä, on kysymys, kun mitään elämää erikoisempaa ei ole tapahtunut. Oletteko muuten myös huomanneet, miten levyn julkaisua ennen taas joku oli ihan masentunut? Wheeler tällä kertaa, on se vaikeaa ja raskasta, kun menestyy, saa tehdä työtä mitä haluaa, on kavereita ja tuttuja, ystävät ja perhe, elämä sujuu hyvin, tulee rahallisestikin toimeen... Mitenköhän niillä oikein menee ketkä ovat kasvaneet Ruandassa? Jos tuollainen ihminen jo kertoo, miten hemmetin syvällisesti hän on masentunut, niin mitenköhän ihminen, joka ei saa koulutusta, näkee nälkää, jonka vanhemmat hakattiin viidakkoveitsillä palasiksi, joka raiskataan... Hmmm... Tajuatteko miten järkyttävän lapsellista hyvinvointivaltioitten suurimman osan ihmisten "masennus" ja "ahdistukset" ovat??? Niillä, kenellä on oikeasti täälläkin vaikeaa, ei yleensä ole tarvetta mainostaa sitä.
Persoonallisuushäiriöt ja masennukset ovat kärsineet inflaation. Lääkäreille se on helppoa: he pääsevät määräämään lääkkeitä ja tekemään työtä. Eli diagnooseja. Se on heidän työnsä. Mutta onko se enää kenenkään parantamiseksi?
Lisäksi tulee mieleen, että miksi kaikkeen erilaiseen pitää olla diagnoosi? Eikö ole enää mitään mahdollisuutta vain olla oma itsensä, olla oma persoonansa, ilman jotain diagnoosia? Jos et ole "niinkuin kaikki", samasta muotista, jos ahdistaa ja masentaa joskus, jos on mitään erilaista kuin sama muotti, massa ja tasaisuus, niin pitää olla diagnoosi. Et voi olla kuin sairas ja häiriöinen. On ad/hd, asperger, autismin lievätkin muodot, persoonallisuus häiriöt, joita niitäkin tsiljoona, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja muut mielialahäiriöt, masennuksen kolme vaihetta, ja mitä kaikkea vielä?! Ja jokainen joka on vähääkään erilainen saa kyllä jonkun näistä, aivan takuulla.
Erilainen kun mikä? Kenestä ei löydy noita piirteitä kun kaivaa?
Miksi ei vaan voi olla? Onko niin vaikeaa hyväksyä, että on se mikä on, ja elämä on. Mitä jos vaan on sellainen kun on, ja se on hieman persoonallisempaa. Onko sen pakko olla heti sairaus? - deft
Onko näin? Tarkoitan siis, että voidaanko eräänlainen tunnekylmyys todeta mielialahäiriöksi...?
Kauas on edetty diagnosoinnissa niistä ajoista, kun itse olin psyykkisesti solmussa.
"En tajua ns. sosiaalisia sääntöjä, monesti ahdistun seurassa, ja hymyilen lähinnä, koska en halua olla epäköhtelias enkä olla huomion keskipisteenä "erilaisena.""
Saako kysyä, että mistä ja miten näet että nämä sosiaaliset säännöt tulevat? Onko se sisäänrakennettua vai ympäristöstä opittua käytöstä? - fasdasss
Joo tämä moderni maailma on sitten hieno kun se luettelee jokaiselle ihmisille jonkun häiriön. Jos ei jaksa täysin turhanpäiväistä naurua ja hekottelua niin on jokin käytöshäiriö. Mitä sosiaalisempi on niin sitä vähemmän on mitään häiriöitä. Sairasta.
- kk
V-tut, mix pitäis olla jotain karjaa, just niinku 90 % maailman ihmisistä,
olet tod. näköisesti ihan vaan taiteilijasielu, tervetuloa joukkoon,
me eletään suurin osa elämäämme yksin mut me tarvitaan sitä, ei yhtään kirjaa olisi kirjoitettu, taulua maalattu, runoa kirjoitettu jne... jossain hälinässä ja apinalaumassa.- Piblo Pacasso
Terveisin kk 5v. Jippikaijee!
Seli seli, monet hyvät ideanikakrit ja taiteilijat ovat olleet tai ovat edelleen hyvinkin sosiaalisia ja sosiaalisesti lahjakkaita.
- -arvaakuka
Kuulostaa tutulta. Uskoisin, että kaltaisiasi (kaltaisiamme) ihmisiä on oletettua enemmän. Kuinka varma olet, että ne muut kohtaamasi ihmiset ovagt vain sitä mitä esittävät? I
- mies 30 vuotta
Tekstisi muistutti pelottavalla tavalla omaa elämääni. Olen kolmekymppinen mies mutta sillä erotuksella etten ole koskaan seurustellut.
- Läsnä ++++++++++++++
En mä nyt tiedä onko tuo säälittävää, mutta kasvun paikka se kyllä on. Tarkoitan sitä, että sinä et voi tietää kuinka ulkopuoliseksi muut tuntevat itsensä: eivähän hekään tiedä sinun tuntemuksiasi. Sinä et tunnista toisia samanlaisia, koska kuten sinä, te ja me pysytään paljon omissa poteroisamme. Et voi myöskään tietää varmaksi toisten syvällisyydestä, saattaa olla, että sinä vain vaadit heitä olemaan kaltaisesi etkä osaa ottaa rennosti, eikö totta? Tarkoittaen, että et lue toisten ajatuksia.
Sinä olet itsenäinen ja riippumaton ihminen, joka ajattelee paljon ja osaa muodostaa itse omia ajatuksiaan, mitä pahaa siinä on? Et vaan ole semmoinen jengieläin, siis sillä tavalla sosiaalinen, että kaipaisit jotain laumaa tai suurta perhettä. Se on ihan ok, miksi ei olisi? Miksi kaikkien pitäisi ymmärtää toisiaan täydellisesti, suvaitseminen riittää. Miksi pitäisi olla jengissä, kyllä itsenäänkin saa olla. Saa olla riippumaton ja itsenäinen. Jopa omituinen. Voi olla ettei moni paljasta ajatuksiaan, tai edes ajattele kovin monimutkaisia asioita, niin, se voi tosiaan olla, mutta miksi sinun pitää siitä stressata? Eivät hekään stressaan sinusta.
Toisaalta, sanot, ettet ole edes läsnä, eli et sinäkään vaivaudu oikeasti kuuntelemaan heitä. Sanot että olet muualla, ajattelet muita, teeskentelet ja esität. Et ole siis yhtään sen parempi, vaikka miten syvällistä yrität tässä esittää. Sinä et kuuntele, ymmärrä erilaisia ihmisiä, et ota oikeasti osaa heidän maailmaansa etkä oikeastaan siis edes tutustu heihin. se on ok, mutta miksi heidän pitäisi pystyä johonkin mihin sinä et? Väität olevasi astettav syvemmällä, mutta mistä sinä tiedät missä muut ovat, kun et edes oikeasti heistä välitä, heihin tutustu, et todellakaan osaa lukea heidän ajatuksiaan, etkä tiedä heistä oikeastaan mitään. 30% ihmisistä on myös hyvin älykkäitä, siis ÄO ylittää 115, ja suurin osa heistä sijoittuu sille akselille, ketkä ymmärtää niin taviksia kuin nerojakin, ja silloin sadasta ihmisestä 30 on myös älykkäitä: syvällisyyden puute ei siis voi johtua siitä, jos tunnet paljon ihmisiä. Ehkä se olet sinä joka liikkuu väärässä seurassa? Pitäisiköhän sinun hieman laajentaa maailmaasi.
Kenenkään kanssa ei ole koskaan täysin samalla aaltopituudella. Se ei tee sinusta ketään parempaa eikä huononpaa. Mutta jos aiot pärjätä, pitäisi sinun hyväksyä että me kaikki olemme erilaisia eikä sinun syväällisyytesi ole muitten syvällisyyttä parempaa, tai aina edes syvempää. On ihmisiä, ketä ei ymmärrä tai kenen kanssa ei tule toimeen, mutta sitten pitää vaan etsiä muita.
Et tarvitse mitään diagnoosia, koska pärjäät. Ei kaikkien tarvitse saada spesiaalihuomiota, diagnoosia ja lääkärin arviota, mikä nykyään on muotia. On masennusta, häiriötä, persoonallisuusvikaa tai ties mitä muuta, lääkäri antaa diagnoosin ja sitten voidaan uhriutua ja kuitenkin noin parilla prosentilla mitään vikaa oikeasti on. Psykologilla sen sijaan kannattaisi kaikkien käydä, ihan vaan siksi, että tuo irrallisuuskin on semmoista läsnäolottomuutta, että siitä kannattaisi keskustella. Ja hyvä psykologi antaa näkökulmia ja pistää ajattelemaan toisellakin tavalla. Älä hanki sääälidiagnoosia turhaan. nykyään tuntuu olevan ylidoagnosointia koko ajan, eikä ihmisen tarvitse enää selvitä mistään. Suru on sairaus ja itsekeskeisyys häirö, mistä muka ei voi kasvaa pois. Joka toinen on jotenkin traumatisoitunut, tottakai, ja ties mitä vielä. Kasva aikuiseksi ja ala kehittää itseäsi ja huomaat, että kyllä sinullakin on kehittymistä. Jokainenhan meistä ymmärtää kaltaisiaa, ei se haaste olekaan siinä, vaan siinä, että ymmärtää oikeasti, ja että osaa olla läsnä, ja empaattinen, erilaisia kohtaan: siinä on haaste ja kasvun paikka.
Älä pidä itseäsi niin erikoisena vaan laskeudu muiden tasolle, niin saatat löytää jotain oikeasti erikoista itsestäsi. - naiennene
Olen samanikäinen nainen. Mullakin on joskus noita tunteita. Mutta ei kaikissa tilanteissa. Esim. työpaikalla, jossa on hyvä porukka ja hauskaa läppää, en tunne tuota ulkopuolisuutta. Tai no, ehkä joskus olen hiukan tuntenut siksi, että olen suht hiljainen enkä siksi ota aina niin hirveän aktiivisesti osaa juttuihin. Mutta tuon ominaisuuden olen jo itsessäni hyväksynyt enkä koe, että mun olisikaan mikään pakko olla äänessä yhtä paljon kuin ne äänekkäämmät. Olen ehkä enemmän sellainen tarkkailijaluonne.
Ulkopuolisuuden tunnetta on mullakin ollut ihan lapsesta/nuoresta asti. Mustakin on usein tuntunut, että ne "sosiaaliset" on vaan jotenkin teennäisiä ja jauhavat jotakin ihan turhaa ja itsestäänselvää juttua. Hiljalleen olen kyllä sitten tajunnut, että tuolla "turhan jauhamisella" on se sosiaalinen merkitys kuitenkin. Toiset vaan ehkä heittäytyy siihen herkemmin kuin muut.
Se, miksi itselläni on ollut tietty vihamielisyys "turhaa sosiaalisuutta" kohtaan on varmaankin johtunut ulkopuolisuuden tunteesta. Ulkopuolisuuden tunne on aiheuttanut tunteen huonommuudesta, siitä kun tuntuu että muilla on keskenään jotakin josta itse jää paitsi. Tämän kolauksen itsetunnolleni olen sitten kääntänyt muka omaksi paremmuudekseni; kun olen niin fiksu ja syvällinen niin en voi kuin ihmetellä vajaiden lammaslaumojen määkimistä. Mutta tosiaan tarkastellessani asiaa nyt vähän vanhemmalla iällä realistisemmin, niin toki siinä on ollut taustalla se oma ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunne. Minun tilanteessani on toki se ero, että olen ihan konkreettisestikin ollut hiljainen ja enemmän tai vähemmän ulkopuolinen, eli en ole kyennyt pitämään mitään seurapiirikelpoista ulkokuorta. Silloin nuorempana siis.
Toisaalta joskus parikymppisenä sosiaalistuin hirveästi ja muutuin enemmän sellaiseksi seurapiiri-ihmiseksi. Tosin sosiaalisuuteni putkahtaa pintaan yleensä pienissä nousuissa, ei ehkä niinkään selvin päin työ- tai opiskelupaikan ruokalassa.
Yleisesti ottaen näkemykseni on siis muuttunut. Ensinnäkin ymmärrän, että se pintapuolinen "turha sosiaalisuus" on kuitenkin ihan ihmisille luonteenomaista, inhimillistä toimintaa eikä osoitus vähemmästä älykkyydestä tai vähemmästä syvällisyydestä. On oikeastaan aika huvittavaa tehdä ihmisten syvällisyydestä päätelmiä sen perusteella, mitä he jossain hyvänpäivän keskusteluissa puhuvat. Sosiaalisesti taitava ihminen pystyy mennä tilanteen mukaan ja puhua vaikka siitä säästä. Aina ei tarvikaan mennä niin syvissä vesissä, ja usein jutustelu ihan ylipäänsä on terapeuttista ja positiivista toimintaa vaikkei se jutustelu missään ylimmissä filosofisissa sfääreissä kulkisikaan (olen muuten opiskellut filosofiaa, btw). Ainakin omalla kohdallani olen tulkinnut asian niin, että minulla vain oli tarve tuntea itseni jotenkin fiksummaksi ja syvällisemmäksi, kun jotenkinhan se täytyi itselleen selittää miksen kuulu joukkoon ja miksi olen erilainen.
MUTTA. En kuitenkaan ajattele, että kaikki olisi kiinni vain tuosta omasta tulkinnasta ja jostakin piilevästä huonommuudentunteesta. Edelleenkin kyllä olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten kanssa vain ei tule juttuun. On minullakin aika vähän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa tosissaan juttu lentää ihan aidosti eikä tarvitse mitenkään yrittää skarpata. Näiden ihmisten kanssa olenkin aivan erilainen, paljon puheliaampi jne. Jossain toisessa porukassa taas saatan olla ihan ulkopuolinen ja hiljaa, kun ei vaan jotenkin ole mitään sanottavaa. Olen ollut muutamia kertoja mukana sellaisessa tilaisuudessa, jossa keski-ikäiset naiset kokoontuvat jutustelemaan ja viettämään aikaa keskenään. Kova puheensorina käy koko ajan, ihmiset nauravat ja viihtyvät.
Mutta minä. Tunnen oloni tosi kiusaantuneeksi, kasvolihakset kramppaavat kun yritän edes hymylläni jotenkin osoittaa että olen mukana, kun muuten istuisin vain hiljaa ja totisena. Oikeastihan en ole mukana, koska ne jutut ovat niin stereotyyppisia "naisjuttuja", sellaisia että joku sanoo muka jotakin hauskaa (joku tuhat kertaa kuultu "vitsi" tai jokin juttu tyyliä "ja mä vaan kudoin niitä lapasia tunnin enkä huomannut kun aika kuluu, HIH HIH HIH") ja sitten kaikilla on iiiiiihan hirveän hervottoman hauskaa. Nauretaan katketakseen sellaista sosiaalista naurua, joka ei oikeastaan edes liity siihen oliko se kerrottu juttu hauska vai ei. He ilmeisesti saavat siitä sosiaalisesta tilanteesta irti jotakin, minä taas tunnen oloni suorastaan uupuneeksi sen jälkeen, koska en haluaisi olla tyly ja istua vain totisena hiljaa. Siksi sitten hymyilen ja yritän vähän niin kuin olla mukana, vaikka en oikeasti olekaan. Huh.
Mutta ihan toisenlaisiakin porukoita on, niissä voi oikeasti olla sitten ihan huippuhauskaa, ja niissä voin aidosti viihtyä. Parhaimmillaan ne tietenkin ovat sellaisia kaveriporukoita, joihin se porukka on valikoitunut sopivasti "hyväksi". Eli sellaiseksi, että huumori on oikeasti hauskaa ja ihmiset samalla aaltopituudella. Aina en siis tunne olevani mitenkään erilainen tai ulkopuolinen.- naiennene
Ai niin ja tarkennan vielä, että minulla siis on ihan ystäviä, ei vain "ystäviä". Tiettyjen ihmisten kanssa siis kyllä tulen juttuun oikein hyvin ja voin olla oma itseni.
Mutta jollakin lailla koen silti olevani erilainen, nimenomaan suhteessa sattumanvaraisiin ryhmiin tai suurempiin massoihin. Olen kai jo hiukan ujona ja ulkopuolisena lapsena oppinut ottamaan sellaisen ulkopuolisen tarkkailijan roolin. Minusta usein vaikuttaa siltä, että monet muut ihmiset omaksuvat kuin tiedostamattaan ja automaattisesti erilaisia uusia sosiaalisia konventioita, kun taas minä katson vain sivusta ihmeissäni, että miten kaikki menevät noin lauman mukana. Enää en tuomitse sitä minään yksinkertaisuuden merkkinä, mutta ajoittain ihmettelen kyllä juuri sitä, että miksi "muut" ovat tuollaisia ja minä tällainen.
Muoti on yksi asia, mikä minua jaksaa huvittaa. Tänään jokin asia tai asu on tosi epäesteettinen ja tyylitön, mutta vuoden päästä joka toisella itseään kunnioittavalla kaduntallaajalla on kyseinen asu. Eihän tuo mikään vakava asia ole, mutta tuntuu vaan hassulta. Otetaan nyt esimerkiksi Crocsit :D Minun mielestäni ne ovat ihan kauhean näköiset, parvekekengiksi ihan hyvät muttei yleiseen käyttöön. Silti yhteen aikaan kaikilla piti olla sellaiset. Tällaisia ilmiöitä mä usein katselen sivusta ihmetellen, että mikä ihmisiä noin vahvasti johdattelee.
Toinen ajatuksia herättänyt ilmiö on Facebook. Itsekin kyllä olen siellä, mutta en oikeastaan aktiivisesti päivitä siellä mitään, koska koko ajatus tuntuu musta niin vieraalta. Mun mielestä esim. se, että kaverin kanssa sovitaan seinällä tulevasta tapaamisesta, on jotenkin hassua. Varmasti ihmiset kuitenkin tiedostavat sen, että heidän juttunsa tulevat kaikelle kansalle näkyviin (kun usein niitä fb-kavereita on kuitenkin aika paljon). Mä en voi sille mitään, että mun mielestä tuollainen "julkinen kahdenkeskinen" keskustelu fb:ssä tuntuu lähinnä esiintymiseltä. En ymmärrä, miksi mun pitäisi tehdä jostakin "koska nähdään ja missä" -keskustelusta julkinen, koska ei siinä ole mitään mitä pitäisi niille 150 kaverille julkistaa. Kuitenkin monille tuo on ihan normaalia toimintaa ja fb-kulttuuria.
Tuo fb on hyvä esimerkki siitä, että kun jokin uusi "kulttuuri" tai sosiaalinen konventio syntyy, niin jotkut imaisevat sen heti itseensä ilman, että itsekään sitä tiedostavat. Tai ainakaan heitä ei kiinnosta asiaa miettiä yhtään, ja jos mä pohdiskelen asiaa niin reaktio on tyyliä "no voi vittu relaa" (10 vuotta nuoremman sisareni reaktio pohdiskeluihini :D). Eli siis näitä asioita ei nähdä mitenkään mielenkiintoisina edes eikä niitä välttämättä edes tiedosteta, ja sitä joka näitä pohtii pidetään ihmeellisenä sekopäänä. Otetaan se kaikki sosiaalinen jotenkin niin annettuna, eikä nähdä missään mitään outoa jos kerran muutkin tekee niin. Kun taas mä olen kokenut olevani jotenkin ulkopuolella näistä "muista", niin katson asiaa ihan eri silmin. Tavallaan sen systeemin ulkopuolelta, kun ne "muut" ovat systeemin sisällä. Enkä sano, että se olisi jotenkin parempi. Voi olla, että ne systeemin sisällä olevat voivat paremmin kuin ulkopuolella olevat "outolinnut". - EriNlainen
naiennene kirjoitti:
Ai niin ja tarkennan vielä, että minulla siis on ihan ystäviä, ei vain "ystäviä". Tiettyjen ihmisten kanssa siis kyllä tulen juttuun oikein hyvin ja voin olla oma itseni.
Mutta jollakin lailla koen silti olevani erilainen, nimenomaan suhteessa sattumanvaraisiin ryhmiin tai suurempiin massoihin. Olen kai jo hiukan ujona ja ulkopuolisena lapsena oppinut ottamaan sellaisen ulkopuolisen tarkkailijan roolin. Minusta usein vaikuttaa siltä, että monet muut ihmiset omaksuvat kuin tiedostamattaan ja automaattisesti erilaisia uusia sosiaalisia konventioita, kun taas minä katson vain sivusta ihmeissäni, että miten kaikki menevät noin lauman mukana. Enää en tuomitse sitä minään yksinkertaisuuden merkkinä, mutta ajoittain ihmettelen kyllä juuri sitä, että miksi "muut" ovat tuollaisia ja minä tällainen.
Muoti on yksi asia, mikä minua jaksaa huvittaa. Tänään jokin asia tai asu on tosi epäesteettinen ja tyylitön, mutta vuoden päästä joka toisella itseään kunnioittavalla kaduntallaajalla on kyseinen asu. Eihän tuo mikään vakava asia ole, mutta tuntuu vaan hassulta. Otetaan nyt esimerkiksi Crocsit :D Minun mielestäni ne ovat ihan kauhean näköiset, parvekekengiksi ihan hyvät muttei yleiseen käyttöön. Silti yhteen aikaan kaikilla piti olla sellaiset. Tällaisia ilmiöitä mä usein katselen sivusta ihmetellen, että mikä ihmisiä noin vahvasti johdattelee.
Toinen ajatuksia herättänyt ilmiö on Facebook. Itsekin kyllä olen siellä, mutta en oikeastaan aktiivisesti päivitä siellä mitään, koska koko ajatus tuntuu musta niin vieraalta. Mun mielestä esim. se, että kaverin kanssa sovitaan seinällä tulevasta tapaamisesta, on jotenkin hassua. Varmasti ihmiset kuitenkin tiedostavat sen, että heidän juttunsa tulevat kaikelle kansalle näkyviin (kun usein niitä fb-kavereita on kuitenkin aika paljon). Mä en voi sille mitään, että mun mielestä tuollainen "julkinen kahdenkeskinen" keskustelu fb:ssä tuntuu lähinnä esiintymiseltä. En ymmärrä, miksi mun pitäisi tehdä jostakin "koska nähdään ja missä" -keskustelusta julkinen, koska ei siinä ole mitään mitä pitäisi niille 150 kaverille julkistaa. Kuitenkin monille tuo on ihan normaalia toimintaa ja fb-kulttuuria.
Tuo fb on hyvä esimerkki siitä, että kun jokin uusi "kulttuuri" tai sosiaalinen konventio syntyy, niin jotkut imaisevat sen heti itseensä ilman, että itsekään sitä tiedostavat. Tai ainakaan heitä ei kiinnosta asiaa miettiä yhtään, ja jos mä pohdiskelen asiaa niin reaktio on tyyliä "no voi vittu relaa" (10 vuotta nuoremman sisareni reaktio pohdiskeluihini :D). Eli siis näitä asioita ei nähdä mitenkään mielenkiintoisina edes eikä niitä välttämättä edes tiedosteta, ja sitä joka näitä pohtii pidetään ihmeellisenä sekopäänä. Otetaan se kaikki sosiaalinen jotenkin niin annettuna, eikä nähdä missään mitään outoa jos kerran muutkin tekee niin. Kun taas mä olen kokenut olevani jotenkin ulkopuolella näistä "muista", niin katson asiaa ihan eri silmin. Tavallaan sen systeemin ulkopuolelta, kun ne "muut" ovat systeemin sisällä. Enkä sano, että se olisi jotenkin parempi. Voi olla, että ne systeemin sisällä olevat voivat paremmin kuin ulkopuolella olevat "outolinnut".Kiitos ihan älyttömästi kirjoituksestasi! Osasit täydellisesti kertoa sen mitä päässäni liikkuu ja kaiken lisäksi toit valtavan kiinnnostavia pointteja esille. Oikeasti olet ehkä ainut ihminen, joka on osannut selventää ajatusmaailmaani ratkaisevasti. Tuntuu siltä, että kuljet pari askelta minua edellä tässä "itsensä tuntemis prosessissa", jossa meillä tuntuu olevan jokseenkin samankaltainen polku kuljettavanamme.
Olin pari vuotta sitten perheessämme tapahtuneen ison kriisin vuoksi juttelemassa muodon vuoksi jonkun psykologin kanssa muutaman kerran. Annoin psykologin ymmärtää, että tapaamisistamme olisi minulle jotain merkittävää hyötyä, ja esitin että hän oli avannut minulle uusia näkökulmia asian läpikäymiseen, jotta hän voisi jo hyvillä mielin todeta että on nyt auttanut minua ja tapaamiset voitaisiin lopettaa. Kiittelin "uusista näkökulmista" ja aloitin itsekseni varsinaisen toipumisprosessin, joka on onnellisesti saatu päätökseen lähestulkoon ilman ammattiapua. Pointti oli se, että tässäkään asiassa minuun eivät päteneet säännöt, joiden oletettiin pätevän.
Kiitos siis kirjoituksestasi. Kerrankin joku osasi kertoa mun ajatusmaailmastani ja toi siihen OIKEASTI uutta sisältöä ja uusia näkökulmia :) - naiennene
EriNlainen kirjoitti:
Kiitos ihan älyttömästi kirjoituksestasi! Osasit täydellisesti kertoa sen mitä päässäni liikkuu ja kaiken lisäksi toit valtavan kiinnnostavia pointteja esille. Oikeasti olet ehkä ainut ihminen, joka on osannut selventää ajatusmaailmaani ratkaisevasti. Tuntuu siltä, että kuljet pari askelta minua edellä tässä "itsensä tuntemis prosessissa", jossa meillä tuntuu olevan jokseenkin samankaltainen polku kuljettavanamme.
Olin pari vuotta sitten perheessämme tapahtuneen ison kriisin vuoksi juttelemassa muodon vuoksi jonkun psykologin kanssa muutaman kerran. Annoin psykologin ymmärtää, että tapaamisistamme olisi minulle jotain merkittävää hyötyä, ja esitin että hän oli avannut minulle uusia näkökulmia asian läpikäymiseen, jotta hän voisi jo hyvillä mielin todeta että on nyt auttanut minua ja tapaamiset voitaisiin lopettaa. Kiittelin "uusista näkökulmista" ja aloitin itsekseni varsinaisen toipumisprosessin, joka on onnellisesti saatu päätökseen lähestulkoon ilman ammattiapua. Pointti oli se, että tässäkään asiassa minuun eivät päteneet säännöt, joiden oletettiin pätevän.
Kiitos siis kirjoituksestasi. Kerrankin joku osasi kertoa mun ajatusmaailmastani ja toi siihen OIKEASTI uutta sisältöä ja uusia näkökulmia :)Olipas kiva kuulla että pohdinnoistani oli jotain hyötyä!:)
- 33
Olisiko ap:lle ulkopuolelta iskostunut käsitys, millainen hänen ikäisensä naisen kuuluu olla, miten käyttäytyä, miltä näyttää, mitä kussakin tilanteessa tunntea ja kenellekin sanoa. Hän pyrkii tämän muotin täyttämään silloinkin, kun sisimmässään tuntee jotain muuta.
Oivallusten jälkeen ihminen voi alkaa pohtia, missä määrin jatkaa sopeutumista ympäristön odotuksiin ja minkä verran toimii omien tuntemusten mukaan. Tämä on ihan normaalia ihmisenä olemista, kasvamista, aikuistumista, kypsymistä, itsensä löytämistä, elämää.
Näinä aikoina jokainen voi hakea asiantuntijoilta diagnooseja ja lääkkeitä. Toisaalta ilman niitäkin voi elää, jos ei loukkaa muita, eikä itseään. - ja jos
sen suoraan sanoo, niin kaikkien jutut ei yksinkertaisesti kiinnosta jolloin ei jaksa kuunnella........ Ei se silti tarkoita että pitää muita "perseestä" mutta kiinnostukset on vaan niin erilaiset.
- 23hj
Voi JEEESSUS sentään mitä soopaa joku alkoi kirjoittamaan persoonallisuushäiriöistä.
Ap. sussa ei ole mitään vikaa. Et vaain ole löytänyt vielä kaltaistatsi seuraa. Ihmiset on erilaisia toisten on vaikeampi löytää samanhenkistä seuraa kuin toisten.
Typerykset antavat heti persoonallisuushäiriö tuomion. Fiksut tajuavat elämän moninaisuuden. - tiuhti ja viuhti
Mjoo, kuulostaa isolta osin tutulta. Mä olen kanssa kokenut suurimmaksi osaksi elämääni olevani yksin ajatuksineni. Jotenkin porukasta poikkeava ajatuksiltani ja maailmankuvaltani. Mut nähdään sosiaalisena ja ihmisten kanssa juttuun tulevana, koska mä olen. Mutta se on toiminnan väline.
Ihmiset silti harvoin pääsee kovin syvälle mua. Tai harvoin syntyy sellaista yhteyttä, että olis samoilla aalloilla ja se jotenkin loisi jotain syvempää suhdetta ihmisiin. Pintapuolista kaikki melkeinpä.
Nyt mulla sitten kuitenkin on sellainen elämänkumppani, jonka kanssa tätä yksinäisyyden ja erilaisuuden tunnetta harvoin tulee. Hän on samankaltainen "yksinäinen sielu", mutta yhdessä me ymmärretään toisiamme ja saadaan seuraa ja syvyyttä toisistamme. Se on vahva ja hyvä tunne. - outomyöskin
Kuulostaa pelottavan tutulta ...:) Itsellä on jo pitkään ollut samantyylinen olo. On todella vaikeaa löytää ihmisiä, joiden kanssa olisi samalla aaltopituudella. tuntuu myös että olen "syvemmällä tasolla" monissa asioissa. itsekin viihdyn vanhemmassa seurassa. täytyy yrittää löytää tästäkin asiasta jotain positiivista, vaikka kyllähän se ahdistaa, kun tuntuu, ettei kukaan tajua...
- Anonyymi
Et ole mitenkään outo. Mulle heräsi ajatus, että osa ihmisistä näkee yksittäisiä ihmisiä ja peilaa heidän olemustaan ja osa ihmisistä näkee ryhmiä ja osaa tehdä niistä huomioita. Yksityiskohtaisuus vs laajempi kuva. Kumpaakin tarvitaan. Voin kuvitella (minäkin näen ryhmät ulkopuolelta), että tämän ominaisuutensa vuoksi ihminen voi kokea ulkopuolisuutta. Sitten mainitsit ympärilläsi olevat tuomitsevat ihmiset, jotka eivät anna sinun olla oma itsesi; se on myös iso syy ulkopuolisuuteen. Vain olemalla oma aito itsensä ja tulemalla aidosti kohdatuksi ja hyväksytyksi ihminen alkaa kokea yhteyttä ja kuulumista toisiin ihmisiin.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Anteeksi mies
En vaan osaa kohdata sinua ja olla normaali. En tiedä mikä vaivaa. Samaan aikaan tekee mieli tulla lähelle ja kuitenkin262936Ripeyttä asiointiin
Ottaa päähän yhden ja saman asiakkaan hitaus kassalla kun yhdellä kädellä nostelee ostoksia kärrystä ja välillä pitelee252078Palstan henkisesti sairaat ja lihavat
Täällä on sairaita, työttömiä ihmisiä kirjoittelemassa joilla ei ole tarkoituksena kuin satuttaa ihmisiä. Jos eksyt pals1121588- 761329
Mietin aina vain
Minä niin haluaisin nähdä sinut. Ei tuo yhden ainoan kuvan katsominen paljon helpota... Miksi sinä et voisi olla se roh71308Kysyin kaikilta yhteisiltä tutuilta mielipidettä siitä, että kannattaako sinun kanssa alkaa!
Päätös oli lähestulkoon yksimielinen. Minunkin vaisto antoi vaaranmerkkejä, mutta järkytyin mitä sinusta kuulin. Aluksi1381206- 641036
Olen vähän
Hysteerinen se on totta. Etkai ymmärrä miten syvästi tunnen sinua kohtaan. Ja olet aina lähelläni. Olet osa jo jotain. I10964Ollaan kuin yö ja päivä
Monessa asiassa… molemmat ollaan kuitenkin älykkäitä ja tiedämme, ettei kannata edetä tämän pidemmälle.70911- 102902