Olen pitkään elänyt ympäristössä, jossa kaikki tulee tehdä tiettyjen sääntöjen mukaan ja toista ei kuunnella. Kyse ei ole mistään uskonlahkosta, vaan tuikitavallisesta lapsuudenperheestä. Olen antanut muiden kävellä ylitseni, koska mitä ilmeisimmin olen ollut sen arvoinen. Ei ole juuri myönteistä palautetta koskaan annettu päinvastoin on saanut olla todistamassa, kuinka tuokin nurkka on jäänyt siivoamatta...
Viimeisten vuosien aikana olen tehnyt hirmuisesti töitä itseni kanssa. Lukenut alan kirjallisuutta ja miettinyt, onko minun kuitenkaan pakko jatkaa samaa alentuvaisuuden rataa hamaan tulevaisuuteen saakka. Ja tietystikään ei tarvitse. Huomaan kehittyneeni ja kasvaneeni, nyt jo uskaltaudun pyytämään palvelua kaupassa. Aiemmin en ole kantanut huolta itsestäni tai vaatinut parempaa, vaan tyytynyt siihen ajatukseen "kyllä mä pärjään ilmankin".
Koska isäni on ollut todella vahva persoona, olen jopa tuntenut pelkoa miehiä kohtaan. Mielelläni olen kiertänyt heitä kaukaa, ihan vain varmuuden vuoksi. Nyt kuitenkin pari vuotta sitten vastaan tuli henkilö, jonka vuoksi olen laskenut turvavallini. Ensimmäistä kertaa elämässäni on ollut mieshenkilö, joka on minun puolellani, minua kuunnellen. Myös muita hyviä esimerkkejä on tullut vastaan. Liekö kuitenkin aiemmista kokemuksista johtuen, olen tuntenut alituista tarvetta saada miespuoliset ihmiset ihastumaan minuun. Onneksi tuon kuitenkin ymmärrän ja järki pelaa.
Nyt kun olen alkanut rakentaa omaa sisäistä maailmaani omia toiveita vastaavaksi, olen saanut lapsuudenperheenjäseniltä ylimielisen leiman. Kun edelleenkin joudun kuuntelemaan heidän ongelmiaan, ollaan tyytyväisiä, mutta jos itse avaan suuni kertoakseni jostakin päivän hankalasta tapahtumasta, katsotaan jonnekin muualle ja kävellään ohi. Viimeisen syksyn aikana olen saanut sellaisen ryöpytyksen, että olen ollut hajota takaisin tuhansiksi palasiksi. Usko tulevaan jaksaa kuitenkin kantaa.
Kuluvan vuoden aikana olen muuttamassa pois, Suomen rajojen ulkopuolelle. Maahan, jossa oma persoona on vahvasti läsnä. Aiemmilla matkoillani olen ollut todella sisäänpäin kääntynyt, enkä ole halunnut muutosten tapahtuvan. Nyt kuitenkin ajattelen, että maan valtaväestö on kuin moottoritie, jonne rampilta hivuttaudutaan mukaan. Ratkaisevaa on vain se, kuinka saa vauhdin nousemaan sille tasolle, että hivuttautuminen muiden mukaan onnistuu luontevasti. Tähän tarvitsen apua. Olen myös miettinyt, etten pitäisi ensimmäisten kuukausien aikana hirveästi kotosuomeen. Mutta olisiko se liian julmaa?
Onkohan muita samanlaisen tilanteen läpikäyneitä? Kuinka huonosta itsetunnosta kasvetaan ulos - kokonaan? Mielelläni kuulisin esimerkkejä onnistumistarinoista tai muista kehittymistavoista.
Kiitän ja kumarran syvään jo näin etukäteen :)
Viimeisten vuosien aikana olen tehnyt hirmuisesti töitä itseni kanssa. Lukenut alan kirjallisuutta ja miettinyt, onko minun kuitenkaan pakko jatkaa samaa alentuvaisuuden rataa hamaan tulevaisuuteen saakka. Ja tietystikään ei tarvitse. Huomaan kehittyneeni ja kasvaneeni, nyt jo uskaltaudun pyytämään palvelua kaupassa. Aiemmin en ole kantanut huolta itsestäni tai vaatinut parempaa, vaan tyytynyt siihen ajatukseen "kyllä mä pärjään ilmankin".
Koska isäni on ollut todella vahva persoona, olen jopa tuntenut pelkoa miehiä kohtaan. Mielelläni olen kiertänyt heitä kaukaa, ihan vain varmuuden vuoksi. Nyt kuitenkin pari vuotta sitten vastaan tuli henkilö, jonka vuoksi olen laskenut turvavallini. Ensimmäistä kertaa elämässäni on ollut mieshenkilö, joka on minun puolellani, minua kuunnellen. Myös muita hyviä esimerkkejä on tullut vastaan. Liekö kuitenkin aiemmista kokemuksista johtuen, olen tuntenut alituista tarvetta saada miespuoliset ihmiset ihastumaan minuun. Onneksi tuon kuitenkin ymmärrän ja järki pelaa.
Nyt kun olen alkanut rakentaa omaa sisäistä maailmaani omia toiveita vastaavaksi, olen saanut lapsuudenperheenjäseniltä ylimielisen leiman. Kun edelleenkin joudun kuuntelemaan heidän ongelmiaan, ollaan tyytyväisiä, mutta jos itse avaan suuni kertoakseni jostakin päivän hankalasta tapahtumasta, katsotaan jonnekin muualle ja kävellään ohi. Viimeisen syksyn aikana olen saanut sellaisen ryöpytyksen, että olen ollut hajota takaisin tuhansiksi palasiksi. Usko tulevaan jaksaa kuitenkin kantaa.
Kuluvan vuoden aikana olen muuttamassa pois, Suomen rajojen ulkopuolelle. Maahan, jossa oma persoona on vahvasti läsnä. Aiemmilla matkoillani olen ollut todella sisäänpäin kääntynyt, enkä ole halunnut muutosten tapahtuvan. Nyt kuitenkin ajattelen, että maan valtaväestö on kuin moottoritie, jonne rampilta hivuttaudutaan mukaan. Ratkaisevaa on vain se, kuinka saa vauhdin nousemaan sille tasolle, että hivuttautuminen muiden mukaan onnistuu luontevasti. Tähän tarvitsen apua. Olen myös miettinyt, etten pitäisi ensimmäisten kuukausien aikana hirveästi kotosuomeen. Mutta olisiko se liian julmaa?
Onkohan muita samanlaisen tilanteen läpikäyneitä? Kuinka huonosta itsetunnosta kasvetaan ulos - kokonaan? Mielelläni kuulisin esimerkkejä onnistumistarinoista tai muista kehittymistavoista.
Kiitän ja kumarran syvään jo näin etukäteen :)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.