Muutoksen suolaisen kirpeät, mutta lämpimät, tuulet puhaltelevat Tyyneltä Valtamereltä Niki Caron ohjaamassa Uusi-Seelantilaisen kirjailijan Sir Witi Ihimaeran romaaniin perustuvassa elokuvassa ”Te kaieke tohora” - Valasratsastaja (2002).
Vanhan maoriheimon perinteet ovat katkeamassa, kun odotettu uusi johtaja kuolee synnytyksessä jättäen ainoaksi perilliseksi kaksossisarensa. Perheen pää, Isoisä Koro, henkeen ja vereen vanhakantainen maori, ei hyväksy häntä johtamaan kauan sitten myyttisen valasratsastajan, Paikean aloittamaa traditiota. Koron mielipiteistä välittämättä Isä nimeää kuitenkin tyttärensä tuon tarunhohtoisen esi-isän mukaan ja laittaa (ehkä tietämättään) alulle prosessin, jota ei voi enää pysäyttää.
Uuden-Seelannin rehevän vihreät maisemat ja arkiselta vaikuttava luonnonläheisyys, sekä salaperäiseltä tuntuva maori-kulttuuri antavat olennaisen lisän elokuvaan ja tekevät siitä mielenkiintoisen raikkaan kehitys/kasvukuvauksen. Paikea on ei-haluttu lapsi, ja linkki kahden jo huolestuttavan kauas toisistaan etääntyneen sukupolven välissä. Hänen on vaikeaa miellyttää isoisäänsä, mutta varmasti yhtä vaikeaa isoisän on katsella oman kulttuurinsa tuhoutuvan nuorten rappioituessa ja muuttaessa hiljalleen pois pienestä kotikylästä.
Sekoitus yhteiskunnallista näkökulmaa ja vanhaa perinnettä ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Uskonnolliseksikin elokuvaa voi sanoa (jos haluaa ulottaa sanan myös ei-kristilliselle alueelle), sillä perimmältään siinä on kyse moraalista ja arvoista, joita aletaan todella miettiä vasta sitten kun uskonto ei suoraan anna vastausta. Verkkaisesti elokuva etenee kohti ratkaisua, kuten vanha kulttuuri lähestyy muutosta. Jossakin vaiheessa se on kohdattava…mutta miten?
-----
Katsottuani elokuvan huomasin, että ennen kaikkea Valasratsastaja on erinomainen perhe-elokuva. Mielestäni tällainen kehityssuunta olisi omiaan puhdistamaan ko. genren pelottavaa Lassie yms. elokuvien sille antamaa hömppäleimaa.
-----
Vanhan maoriheimon perinteet ovat katkeamassa, kun odotettu uusi johtaja kuolee synnytyksessä jättäen ainoaksi perilliseksi kaksossisarensa. Perheen pää, Isoisä Koro, henkeen ja vereen vanhakantainen maori, ei hyväksy häntä johtamaan kauan sitten myyttisen valasratsastajan, Paikean aloittamaa traditiota. Koron mielipiteistä välittämättä Isä nimeää kuitenkin tyttärensä tuon tarunhohtoisen esi-isän mukaan ja laittaa (ehkä tietämättään) alulle prosessin, jota ei voi enää pysäyttää.
Uuden-Seelannin rehevän vihreät maisemat ja arkiselta vaikuttava luonnonläheisyys, sekä salaperäiseltä tuntuva maori-kulttuuri antavat olennaisen lisän elokuvaan ja tekevät siitä mielenkiintoisen raikkaan kehitys/kasvukuvauksen. Paikea on ei-haluttu lapsi, ja linkki kahden jo huolestuttavan kauas toisistaan etääntyneen sukupolven välissä. Hänen on vaikeaa miellyttää isoisäänsä, mutta varmasti yhtä vaikeaa isoisän on katsella oman kulttuurinsa tuhoutuvan nuorten rappioituessa ja muuttaessa hiljalleen pois pienestä kotikylästä.
Sekoitus yhteiskunnallista näkökulmaa ja vanhaa perinnettä ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Uskonnolliseksikin elokuvaa voi sanoa (jos haluaa ulottaa sanan myös ei-kristilliselle alueelle), sillä perimmältään siinä on kyse moraalista ja arvoista, joita aletaan todella miettiä vasta sitten kun uskonto ei suoraan anna vastausta. Verkkaisesti elokuva etenee kohti ratkaisua, kuten vanha kulttuuri lähestyy muutosta. Jossakin vaiheessa se on kohdattava…mutta miten?
-----
Katsottuani elokuvan huomasin, että ennen kaikkea Valasratsastaja on erinomainen perhe-elokuva. Mielestäni tällainen kehityssuunta olisi omiaan puhdistamaan ko. genren pelottavaa Lassie yms. elokuvien sille antamaa hömppäleimaa.
-----
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.