Ainut asia mistä olen varma on se, että olen 23-vuotias. Ollessani 5-vuotias vanhempani erosivat. Ja kun yleensä puhutaan jonkun olevan isän tai äidin tyttö, siitä erosta lähtien minä en ollut enää kummankaan tyttö. En edes muista tunteneeni heitä vanhemmikseni, eihän minulla ollut oikeaa perhettäkään. Kuvioon astui isäpuoli, myöhemmin myöskin puolikkaat sisko ja veli. Siinä se sitten oli, sellainen muka-perhe. Kulissiperhe. Kotona oli jatkuvasti kireä ilmapiiri riitelyn ja erimielisyyksien vuoksi joten viihdyin mielummin yksin omissa oloissani. Heidän lähelläänkin tuli ahdistava olo. Itkin PALJON ja olin täynnä vihaa.
Koulussa ensimmäiseltä luokalta lukioon asti minua kiusattiin ja hyljeksitiin porukasta. En ollut niin suunapäänä kuin muut, joten kiusaamisen seurauksena vetäydyin koulussakin mielummin omiin oloihini. Tunsin itseni rumaksi hiirulaiseksi kun katselin murrosikäisenä muita tyttöjä ja heidän vaatteitaan. Koulunpäivän aikana katsoin peiliin joka välissä kun vain kerkesin, ikäänkuin varmistaakseni miltä näytinkään. Oli minulla silloin ensimmäinen poikaystäväni kolmen vuoden ajan, mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, en tuntenut häneen mitään seksuaalista vetoa vaikka muistan kyllä edelleenkin olleeni hyvin rakastunut häneen ja hänen olleen kuin toinen puoliskoni.
Ympäristö kävi vain niin ahdistavaksi joten vaihdoin maisemia kerralla täytettyäni 18. Muutin synnyinpaikkakunnalleni, aivan kuin olisin tuntenut sen korjaavan kaiken ennalleen niinkuin kaiken piti mennäkin, palaamalla lähtöruutuun. Täällä isossa kaupungissa aloin katsoa muita ihmisiä. Miten kaikki näyttävätkään niin upeilta ja tyylikkäiltä? Minä olen peilistä en kukaan. Olen kahminut kaapit täyteen samanlaisia vaatteita kuin katukuvassa, kenkiä, laukkua ym. monien satojen eurojen edestä. Mutta en käytä niitä, koska jotenkin pääni vain ei sovi samaan peilikuvaan niiden kanssa. Yrittämällä ahtautua naisten vaatteisiin näytän transvestiitilta tai rekkalesbolta, aivan naurettavalta. Vartaloni on jotenkin kummallisen maskuliininen joka kulmasta, ei yhtään siro ja naisellinen. Eräs kehonrakennusta harrastava mies on kerran jopa sanonut, että minulla on jo alla täydellinen kroppa siihen jos vain olisin vielä vähän pidempi.
Tämän vantteruuden vuoksi kaikken upeat vaatteet ovat jääneet kaappiin, ja minä itse sohvalle. Täällä asuttujen vuosieni aikana en ole kyennyt tutustumaan uusiin ihmisiin juuri ollenkaan, en saamaan edes opintojani alkuun ja työpaikkojakin on tullut nähtyä vain kaksi. Ovesta ulos astuminen tämän rumiluksen ruumiissa on helvetillistä. En osaa edes meikata, ja jos yritänkin niin muutun vain rumemmaksi. Olen mielummin yksin omissa oloissani kuin yrittäisin sosialisoida itseäni ihmistenilmoilla tämän näköisenä. Peilikuvani ei vastaa sitä miksi tunnen itseni.
En ole koskaan pystynyt samaistumaan muihin naisiin, en tunne itseäni yhtään naiselliseksi. Heidän kanssaan tekemisissä ollessani huomaan sen joka kerta yhä selvemmin, millaista on oikeasti olla nainen. Heihin verrattuna olen kuvottavan ruma oksetus. Pelkään, että minua luullaan lesboksi, vaikka en pidä naisista millään seksuaalisessa tavalla, muuta muuten ihailen heidän kauneuttaan jota minussa ole ole. Tunnenkin oloni normaalimmaksi miesten kuin naisten seurassa, jolloin tuntuu että he ja minä olemme tosiaan aivan eri planeetalta. Mutta miehetkään eivät saa minua tuntemaan minkäänlaista seksuaalista vetovoimaa, vaikka pystynkin ihastumaan ja myönnän jopa olleeni rakastuneeni pariin miekkoseen. Seksin puuttuminen olikin syy mikä suhteemme aina katkaisi. Aivan kuin minulla olisi aseksuaalin miehen aivot. Olen perso kaikelle kauneudelle ja tyylikkyydelle, ja siksi naisten vaatteet viehättävät minua enemmän ja haluaisin pystyä pukeutumaan niihin, mutta vartalo ja tyhjä naama eivät vain ole minun. En tunne itseäni peilistä. Kasvonikin ovat muodottomat, joten meikkaaminen näyttää aivan typerältä. Vuosi sitten hiukseni alkoivat yhtäkkiä lähteä, ja nyt se on niin ohut hiirenhäntä että tarvitsen pienimmän mahdollisen ponnarin saadakseni muutaman karvat aisoihin.
Joskus vihaan itseäni ja ulkonäköäni niin paljon, että rukoilen kuolevani ja itken.. Viisi vuotta on mennyt kun olen ollut lähes yksin, ja miettinyt miltä oikeasti haluan näyttää. Se, että muut lähtevät aamulla töihin ja vain harjaavat hiuksensa kuulostaa taivaalliselta. Minulla menee joskus seitsemänkin tuntia kun ramppaan vaatekaapin ja peilin väliä saadakseni itseni lähes siedettävän näköiseksi, ja silloinkin kuljen huppu päässä hämärässä mahdollisimman huomaamattomaksi tekeytyen. Olen niin täynnä vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan.. Miksi minusta piti tulla tällainen? Mikä minä edes olen?
Koulussa ensimmäiseltä luokalta lukioon asti minua kiusattiin ja hyljeksitiin porukasta. En ollut niin suunapäänä kuin muut, joten kiusaamisen seurauksena vetäydyin koulussakin mielummin omiin oloihini. Tunsin itseni rumaksi hiirulaiseksi kun katselin murrosikäisenä muita tyttöjä ja heidän vaatteitaan. Koulunpäivän aikana katsoin peiliin joka välissä kun vain kerkesin, ikäänkuin varmistaakseni miltä näytinkään. Oli minulla silloin ensimmäinen poikaystäväni kolmen vuoden ajan, mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, en tuntenut häneen mitään seksuaalista vetoa vaikka muistan kyllä edelleenkin olleeni hyvin rakastunut häneen ja hänen olleen kuin toinen puoliskoni.
Ympäristö kävi vain niin ahdistavaksi joten vaihdoin maisemia kerralla täytettyäni 18. Muutin synnyinpaikkakunnalleni, aivan kuin olisin tuntenut sen korjaavan kaiken ennalleen niinkuin kaiken piti mennäkin, palaamalla lähtöruutuun. Täällä isossa kaupungissa aloin katsoa muita ihmisiä. Miten kaikki näyttävätkään niin upeilta ja tyylikkäiltä? Minä olen peilistä en kukaan. Olen kahminut kaapit täyteen samanlaisia vaatteita kuin katukuvassa, kenkiä, laukkua ym. monien satojen eurojen edestä. Mutta en käytä niitä, koska jotenkin pääni vain ei sovi samaan peilikuvaan niiden kanssa. Yrittämällä ahtautua naisten vaatteisiin näytän transvestiitilta tai rekkalesbolta, aivan naurettavalta. Vartaloni on jotenkin kummallisen maskuliininen joka kulmasta, ei yhtään siro ja naisellinen. Eräs kehonrakennusta harrastava mies on kerran jopa sanonut, että minulla on jo alla täydellinen kroppa siihen jos vain olisin vielä vähän pidempi.
Tämän vantteruuden vuoksi kaikken upeat vaatteet ovat jääneet kaappiin, ja minä itse sohvalle. Täällä asuttujen vuosieni aikana en ole kyennyt tutustumaan uusiin ihmisiin juuri ollenkaan, en saamaan edes opintojani alkuun ja työpaikkojakin on tullut nähtyä vain kaksi. Ovesta ulos astuminen tämän rumiluksen ruumiissa on helvetillistä. En osaa edes meikata, ja jos yritänkin niin muutun vain rumemmaksi. Olen mielummin yksin omissa oloissani kuin yrittäisin sosialisoida itseäni ihmistenilmoilla tämän näköisenä. Peilikuvani ei vastaa sitä miksi tunnen itseni.
En ole koskaan pystynyt samaistumaan muihin naisiin, en tunne itseäni yhtään naiselliseksi. Heidän kanssaan tekemisissä ollessani huomaan sen joka kerta yhä selvemmin, millaista on oikeasti olla nainen. Heihin verrattuna olen kuvottavan ruma oksetus. Pelkään, että minua luullaan lesboksi, vaikka en pidä naisista millään seksuaalisessa tavalla, muuta muuten ihailen heidän kauneuttaan jota minussa ole ole. Tunnenkin oloni normaalimmaksi miesten kuin naisten seurassa, jolloin tuntuu että he ja minä olemme tosiaan aivan eri planeetalta. Mutta miehetkään eivät saa minua tuntemaan minkäänlaista seksuaalista vetovoimaa, vaikka pystynkin ihastumaan ja myönnän jopa olleeni rakastuneeni pariin miekkoseen. Seksin puuttuminen olikin syy mikä suhteemme aina katkaisi. Aivan kuin minulla olisi aseksuaalin miehen aivot. Olen perso kaikelle kauneudelle ja tyylikkyydelle, ja siksi naisten vaatteet viehättävät minua enemmän ja haluaisin pystyä pukeutumaan niihin, mutta vartalo ja tyhjä naama eivät vain ole minun. En tunne itseäni peilistä. Kasvonikin ovat muodottomat, joten meikkaaminen näyttää aivan typerältä. Vuosi sitten hiukseni alkoivat yhtäkkiä lähteä, ja nyt se on niin ohut hiirenhäntä että tarvitsen pienimmän mahdollisen ponnarin saadakseni muutaman karvat aisoihin.
Joskus vihaan itseäni ja ulkonäköäni niin paljon, että rukoilen kuolevani ja itken.. Viisi vuotta on mennyt kun olen ollut lähes yksin, ja miettinyt miltä oikeasti haluan näyttää. Se, että muut lähtevät aamulla töihin ja vain harjaavat hiuksensa kuulostaa taivaalliselta. Minulla menee joskus seitsemänkin tuntia kun ramppaan vaatekaapin ja peilin väliä saadakseni itseni lähes siedettävän näköiseksi, ja silloinkin kuljen huppu päässä hämärässä mahdollisimman huomaamattomaksi tekeytyen. Olen niin täynnä vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan.. Miksi minusta piti tulla tällainen? Mikä minä edes olen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi sinua, luulen että asiat olisivat helpompia jos yrittäisit miellyttää itseäsi ja miettisit millainen tyyli sinua pukee. Maailma on täynnä pinnallisuutta, mutta tekevätkö kauniit vaatteet tai tyylikkyys sinua onneliseksi.
Ole oma itsesi niin löydät varmasti tyylin joka sinua pukee. Ja joka tapauksessa sinä olet se tärkeä osa eivät ne vaatteet tai toisten ajatuksen siitä miten pukeudet.
Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä. Usko minua olet varmasti jollekin miehelle juuri se oikea ja tuolle ihmiselle ratkaisee joka tapauksessa sinun sisimpäsi paljon enemmän kuin ulkokuori.
en tiedä
Mitä jos vaan olisit se kuka olet. Eli lakkaat tuijottamasta hetken peiliin. Älä katso sinne vaikka viikkoon olenkaan. Laita päälle mikä tuntuu mukavalta ja luontaiselta. Älä mieti kokoajan ulkoisia ja ulkokohtaisia asioita, vaan kehitä sisimpääsi. Ajattele vaikka maailman kurjuutta. Kumpi on tärkeämpi asia, saada ruokaa vai se mitä on päällä. Käy vaikka kirjastossa lehtilukusalissa lukemassa lehtiä.
Katso ihmisiä kaupungilla jne. Eivät kaikki ole mannekiinejä. Älä takerru vain kauneuteen vaan huomaa joukossa myös ne jotka eivät niin pukeudu tai laittaudu tms. Meitä on joka junaan! Arvosta vähän itseäsi! Nosta katseesi ja näe myös pinnan alle!! Jaksamista!!
sulje silmäsi, ja kuntele ihmisiä. ohita katseellasi pinta ja tutustu henkisiin puoliin :)