Kirjoitan tänne teille kaikille, jotka mietitte uskovaisen perheen ja kodin lapsuuden traumoja.
Kerron kolme esim. lapsuuteni perheistä. Ja yhden omastani.
1. Perheessä oli isä ja äiti ( eivät aviossa), siihen aikaan ”susipari”. Heillä oli 3 lasta. Isä ”seurusteli”, eli makasi myös naisensa siskon kanssa, jolle oli 6 lasta. Ja kun heidän van-
hin tyttärensä täytti 10 vuotta, (hän oli koulukaverini, joka kertoi minulle asioistaan.)
makasi samainen ”isä.” myös hänet. Eivät olleet uskomassa. En tiedä heidän myöhäisemmästä elämästään.
2. Tämä on tarinani minun lapsuudestani, miten hienosti voi vanhemmat käyttäytyä jos tahtoa on, oli uskomassa tai ei, siis vanhempani eivät olleet. Äidilläni oli mielenterveysongelmia, joista ei siihen aikaan huudeltu, vain muistot äidin ”hassusta”, mielikuvituksesta on jäänyt mieleeni. Joka on hänellä nyt vanhana, kun isä kuoli, tullut voimakkaasti esiin.
Isäni suojeli aina äidin tekosia ja puhui aina parhain päin, eli korjasi säröjä perheessämme, joita oli. Kesäisin isäni joi ”reippaasti” kun ei ollut kiireistä aikaa maatilan töissä. Mutta oli skarppina taas syksymmällä ja hoiti 9 henkisen perheensä kunnialla. Oli meillä kurinpito välillä kovaa, myös piiskaa ja poikalapsia lyötiin välillä jopa reippaamminkin ja varmaan on traumoja tullut, mutta kaikki olemme työelämämme hoitaneet. Eli tavallisia suomalaisia on tullut. Osa on kouluttautunut, jopa johtotehtäviinkin.
3. Omasta perheestäni voin sanoa, että menimme uskovaisin naimisiin. Ero tuli mieheni ”ei uskovaisen käytöksen, vuoksi. ” miehen elämän ”tyylistä” johtuen, jonka sain tietää vasta oltuani naimisissa n. 6-7 kk, odotin perheemme esikoista. Olimme avioliitossa 7 vuotta ja ero oli pakollinen, taloudellisista ja väkivaltaisista syistä. Menetin silloin uskoni.
Ja lapseni joita on 6, on tullut mitä on tullut osa heistä on ok. osalla heistä menee huonom-
min, osalla paremmin.
Sen vain halusin tällä tarinalla kertoa, että elämässä on niin monta tarinaa, kuin on ihmistä-
kin. Jokainen aikuistuttuaan, ja jo nuorena ottaa vastuun omasta elämästään. Kulkee sitä
tietä jonka valitsee itse. Raamatussa kyllä kehoitetaan valitsemaan elämä, eli uskon tie.
Ei kaikesta voi syyttä vanhempiaan. Jokainen on oman elämänsä herra, jokainen ihminen on vastuussa vain omasta elämästään.
Onko vanhempien kunnioitus tullut vanhanaikaisesi, se on käskyissäkin, käsky johon liittyy
lupaus, että menestyisit ja kauan eläisit maanpäällä.
Aikanaan, jossain vaiheessa mietin myös, että lapsuudestako johtuu elämäni vaikeudet.
Vanhemmiten olen tullut siihen tulokseen, että elämämme on ennalta määrätty ja tie jonka
kuljemme on Jumalan kädessä. Tien suunnan valitsemme itse. Jumalalle vastaamme omista valinnoista. Emme vanhemmista.
Itse sain parannuksen armon, nyt myöhemmin uudelleen.
Kerron kolme esim. lapsuuteni perheistä. Ja yhden omastani.
1. Perheessä oli isä ja äiti ( eivät aviossa), siihen aikaan ”susipari”. Heillä oli 3 lasta. Isä ”seurusteli”, eli makasi myös naisensa siskon kanssa, jolle oli 6 lasta. Ja kun heidän van-
hin tyttärensä täytti 10 vuotta, (hän oli koulukaverini, joka kertoi minulle asioistaan.)
makasi samainen ”isä.” myös hänet. Eivät olleet uskomassa. En tiedä heidän myöhäisemmästä elämästään.
2. Tämä on tarinani minun lapsuudestani, miten hienosti voi vanhemmat käyttäytyä jos tahtoa on, oli uskomassa tai ei, siis vanhempani eivät olleet. Äidilläni oli mielenterveysongelmia, joista ei siihen aikaan huudeltu, vain muistot äidin ”hassusta”, mielikuvituksesta on jäänyt mieleeni. Joka on hänellä nyt vanhana, kun isä kuoli, tullut voimakkaasti esiin.
Isäni suojeli aina äidin tekosia ja puhui aina parhain päin, eli korjasi säröjä perheessämme, joita oli. Kesäisin isäni joi ”reippaasti” kun ei ollut kiireistä aikaa maatilan töissä. Mutta oli skarppina taas syksymmällä ja hoiti 9 henkisen perheensä kunnialla. Oli meillä kurinpito välillä kovaa, myös piiskaa ja poikalapsia lyötiin välillä jopa reippaamminkin ja varmaan on traumoja tullut, mutta kaikki olemme työelämämme hoitaneet. Eli tavallisia suomalaisia on tullut. Osa on kouluttautunut, jopa johtotehtäviinkin.
3. Omasta perheestäni voin sanoa, että menimme uskovaisin naimisiin. Ero tuli mieheni ”ei uskovaisen käytöksen, vuoksi. ” miehen elämän ”tyylistä” johtuen, jonka sain tietää vasta oltuani naimisissa n. 6-7 kk, odotin perheemme esikoista. Olimme avioliitossa 7 vuotta ja ero oli pakollinen, taloudellisista ja väkivaltaisista syistä. Menetin silloin uskoni.
Ja lapseni joita on 6, on tullut mitä on tullut osa heistä on ok. osalla heistä menee huonom-
min, osalla paremmin.
Sen vain halusin tällä tarinalla kertoa, että elämässä on niin monta tarinaa, kuin on ihmistä-
kin. Jokainen aikuistuttuaan, ja jo nuorena ottaa vastuun omasta elämästään. Kulkee sitä
tietä jonka valitsee itse. Raamatussa kyllä kehoitetaan valitsemaan elämä, eli uskon tie.
Ei kaikesta voi syyttä vanhempiaan. Jokainen on oman elämänsä herra, jokainen ihminen on vastuussa vain omasta elämästään.
Onko vanhempien kunnioitus tullut vanhanaikaisesi, se on käskyissäkin, käsky johon liittyy
lupaus, että menestyisit ja kauan eläisit maanpäällä.
Aikanaan, jossain vaiheessa mietin myös, että lapsuudestako johtuu elämäni vaikeudet.
Vanhemmiten olen tullut siihen tulokseen, että elämämme on ennalta määrätty ja tie jonka
kuljemme on Jumalan kädessä. Tien suunnan valitsemme itse. Jumalalle vastaamme omista valinnoista. Emme vanhemmista.
Itse sain parannuksen armon, nyt myöhemmin uudelleen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.