Tohtori Seppo Kääriäisen mukaan maalaisliitto ja SDP olivat sotien jälkeen myös Suomen ”realistisen ulkopolitiikan toteuttajia, tekijöitä ja takuumiehiä”.
Kahden puolueen valtakeskittymä tarkoitti käytännössä sitä, ettei kokoomuksella ollut juurikaan asiaa hallitukseen. Kokoomuksen mukaan syy oli presidentti Urho Kekkosen.
Minkälaisia repiviä vaikutuksia punamultayhteistyöllä on ollut?
– Kekkonen teki valtiomiesuransa lopussa työtä kokoomuksen vetämiseksi hallitusvastuuseen, mutta aika loppui kesken.
– Sittenhän se murtui 1987, kokoomus tuli hallitusvallan käyttöön 20 vuoden tauon jälkeen. Pidän sitä tärkeänä askeleena kansanvallan tervehtymisen kannalta.
Kokoomuslaiset aina Sauli Niinistöä myöten ovat kironneet punamultahallitusten jakopolitiikkaa. Mulle ja sulle -politiikan arkkitehdeiksi on kutsuttu Kalevi Sorsaa ja Johannes Virolaista. Kriittisen näkemyksen mukaan punamultajohtajat pitivät itsekkäästi kiinni omien taustaryhmiensä eduista ja loivat löysiä budjetteja vaalien alla pysyäkseen vallassa – virheet korjattiin vasta vaalien jälkeen. Kokoomuksen ex-puoluesihteeri Heikki A. Ollila on jopa arvioinut, että jakopolitiikan karvaita laskuja maksettiin koko 1990-luku. Kääriäinen tyrmää analyysin.
– 90-luvun meno ja 2000-luvun alku oli seurausta Harri Holkerin hallituksen täydellisestä epäonnistumisesta, Kääriäinen viittaa kokoomusjohtoiseen hallitukseen ja lisää:
– Ja myös siitä, että Neuvostoliiton kauppa romahti.
Parjattua jakopolitiikkaa Kääriäinen puolustaa väkevästi.
– Siinähän ratkaistaan, onko yhteiskunta oikeudenmukainen sekä menojen että verotuksen osalta. Miten taakkaa jaetaan? Kenelle annetaan? Keneltä otetaan?
(IL)
Kahden puolueen valtakeskittymä tarkoitti käytännössä sitä, ettei kokoomuksella ollut juurikaan asiaa hallitukseen. Kokoomuksen mukaan syy oli presidentti Urho Kekkosen.
Minkälaisia repiviä vaikutuksia punamultayhteistyöllä on ollut?
– Kekkonen teki valtiomiesuransa lopussa työtä kokoomuksen vetämiseksi hallitusvastuuseen, mutta aika loppui kesken.
– Sittenhän se murtui 1987, kokoomus tuli hallitusvallan käyttöön 20 vuoden tauon jälkeen. Pidän sitä tärkeänä askeleena kansanvallan tervehtymisen kannalta.
Kokoomuslaiset aina Sauli Niinistöä myöten ovat kironneet punamultahallitusten jakopolitiikkaa. Mulle ja sulle -politiikan arkkitehdeiksi on kutsuttu Kalevi Sorsaa ja Johannes Virolaista. Kriittisen näkemyksen mukaan punamultajohtajat pitivät itsekkäästi kiinni omien taustaryhmiensä eduista ja loivat löysiä budjetteja vaalien alla pysyäkseen vallassa – virheet korjattiin vasta vaalien jälkeen. Kokoomuksen ex-puoluesihteeri Heikki A. Ollila on jopa arvioinut, että jakopolitiikan karvaita laskuja maksettiin koko 1990-luku. Kääriäinen tyrmää analyysin.
– 90-luvun meno ja 2000-luvun alku oli seurausta Harri Holkerin hallituksen täydellisestä epäonnistumisesta, Kääriäinen viittaa kokoomusjohtoiseen hallitukseen ja lisää:
– Ja myös siitä, että Neuvostoliiton kauppa romahti.
Parjattua jakopolitiikkaa Kääriäinen puolustaa väkevästi.
– Siinähän ratkaistaan, onko yhteiskunta oikeudenmukainen sekä menojen että verotuksen osalta. Miten taakkaa jaetaan? Kenelle annetaan? Keneltä otetaan?
(IL)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kokoomusta ei 1970-luvulla pitänyt hallituksen ulkopuolella Urho Kekkonen, vaan sosialidemokraatit, jotka pelkäsivät menettävänsä kannatustaan SKDL:lle, mikäli lähtevät kokoomuksen kanssa hallitukseen. Vasemmistoliiton edeltäjällä SKDL:llä oli tuohon aikaan 36-40 eduskuntapaikkaa. Ammattiyhdistyksissä SDP:n ja SKDL:n voimasuhteet olivat vielä tasaisemmat.
Jostain syystä kokoomuslaiset Urho Kekkosta arvostellessaan unohtavat, että heidän puolueensa pidettiin hallituksen ulkopuolella vuosikausia myös Mauno Koiviston presidenttikaudella. Syy oli sama, SDP ei uskaltanut mennä kokoomuksen kanssa hallitukseen.
Mikäs se Holkerin hallitus oli? Vai meinaatko, että Koiviston astuessa virkaan olisi Väyrysen heti pitänyt vaatia kokoomusta hallitukseen? Elämää ennen kassakaappisopimuksia.
Mauno Koivisto astui virkaansa vuonna 1982, mutta kokoomus pääsi hallitukseen vasta vuonna 1987. Ei siis päässyt jo vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen. Kokoomuksen vaatijana luonnollisin henkilö olisi silloin tietysti ollut suurimman puolueen eli SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, josta tuli myös pääministeri.
Jep. Mutta sitten kun kokoomuksen lähes katkeamattomat hallituskaudet alkoivat, se tapahtui nimenomaan demareiden kanssa. Ja pääministerin paikka annettiin kokoomukselle, vaikkei se ollut edes hallituksen suurin puolue.
Demareilla ei ollut enää riskiä olennaisesta kannatuksenmenetyksestä kommunisteille sen jälkeen, kun SKDL oli vuoden 1983 vaaleissa hävinnyt yhdeksän paikkaa ja vuoden 1987 vaaleissa vielä lisää kymmenen paikkaa (tosin taistolaisten Demokraattinen vaihtoehto sai tuolloin neljä paikkaa). Pääkilpailija oli siis kuihtunut muutamassa vuodessa parikymmenen kansanedustajan verran.
Koska SDP oli voittanut puolueiden välisen sodan työläisten äänistä, se uskalsi mennä hallitukseen kapitalistien kanssa ja vieläpä heidän johdollaan.
Tuolla logiikalla kepun persuille menettämät äänet eivät siis koskaan enää palaa? Okei. Holkerin hallituksen synnyssä oli ehkä jonkin verran kysymys siitä, että puoluejohtajat Väyrynen, Suominen ja Taxel vehkeilivät Presidentin ja Kansan selän takana omia kassakaappisopimuksiaan. Demaripresidentti sitten laittoi kokoomusystävänsä hallitustunnustelijaksi ja Suomi sai 43 vuoteen ensimmäisen kokoomuslaisen pääministerin.
Kyllä tuo SKDL:n vaalitappio jo vuoden 1983 vaaleissa oli sitä luokkaa, että demareiden olisi odottanut uskaltaneen muodostaa hallitus kokoomuksen ja SMP:n kanssa jo silloin. Mutta olet varmaan oikeassa siinä, että pelkäsivät kommunistien menettämien äänien palaavan vielä takaisin.
Ihan neljää vuotta rohkeuden löytämiseen demareilta ei mennyt. Jo kesällä 1986 Kalevi Sorsa eräässä haastattelussa "lonksutteli hallituksen ovia kokoomukselle" (lehdistön käyttämä termi). SKDL:n kannatuksen lasku entisestäänkin näkyi gallupeissa ja kommunistit olivat keskenään kovissa riidoissa. Demokraattinen vaihtoehto perustettiin juuri vuonna 1986.