olin 19v laiska lukiolainen kun aloin odottamaan esikoistamme...keskeytin viimeisen lukiovuoteni ja ryhdyin äidiksi.päätin että minusta tulee hyvä äiti!nyt olen 24v ja meillä on jo 3 lasta.. kaikki lapset tulivat ns.vahingossa, mutta ilolla ne otettiin vastaan.meillä on aina ollut ongelmia jos jonkin moisia... rahaa nyt ei ole ikinä ollut tarpeeksi ja nytkin olemme sossun asiakkaina kun mieheni menetti intonsa työssä käymiseen.olen yksin hoitanut lapset ,ollut kova leipomaan,laittamaan ruokaa,siivoamaan ja pyykkäämään.purrut vain hampaita yhteen ja toiminut kuin kone vaikka patterit ovatkin olleet lopussa.kaikki masennukset,pelkotilat,hulluksi tulemisen pelot,raivokohtauset ja ahdistukset olen sinnitellyt ilman lääkkeitä viinaa tai ammattiauttajaa.aina olen noussut jaloilleni, antanut itselleni anteeksi ja yrittänyt uudelleen.mieheni 24v on aina ollut paljon poissa.. milloin kavereillaan,bändikämpillä, pilvessä,jossain...enkä ole juuri voinut häneen luottaa... joka ikisen petetyn lupauksen olen antanut anteeksi ja antanut uuden mahdollisuuden, sillä rakastan heitä kaikkia niin paljon... ja ymmärrän sen miten ihminen voi erehtyä, niin olen itsekin erehtynyt. onneksi minulla on ollut kuitenkin mummi ja mummo välillä apunani.olen elänyt nyt 5 vuotta sillä periaatteella että minähän jaksan! olen luopunut lähes kaikista haaveistani mitä silloin nuorempana oli.ajattelin että haluan tehdä oikein, enkä oikein ikinä ole kysynyt itseltäni mitä minä itse oikeastaan haluaisin... puran välillä kitaralla soittamiseen ja maalaamiseen, mutta nyt tuntuu ettei ole aikaa juuri sillekkään enää ja olenkin aloittanut kirjoittamaan... nyt täytyy sanoa, etten ole tullut tänne erinomaisuutani ja jaksamistani leuhkimaan, sillä minulla ei ole ollut montaa sellaista päivää josta olisin itse nauttinut ja iloinnut... olen vain tehnyt mitä on ollut tehtävä... ja nyt on tullut kilometrien korkuinen seinä vastaan!hermoni ovat siinä kunnossa että menetän välillä todellisuuden tajuni ja joudun epätoivon valtaan,ainakin kerran päivässä... sisäälläni on hetkittäin vain vihaa kaikkia ihmisiä, itseäni ja koko maailmaa vastaan... luottamukseni jumalaan on häviämässä... en jaksa enää edes rukoilla. (en kuulu mihinkään uskonnolliseen ryhmään)...haluaisin jaksaa!!! , mutta en pysty tämän raivon ja epätoivon ja epätietoisuuden ja pelon vallassa. huudan lapsilleni kaiken. en siedä heidän riehumista yhtään... mieheni vie minulta hermoja kun en voi edelleenkään luottaa häneen, enkä juuri saa häneltä rakkauden osoituksia... en mitään lepertelyjä kaipaa, enkä ruusuja... mutta edes vähän vastuulisuutta,tekoja... olen kyllästynyt niihin valheellisiin puheisiin. sillä rakkaushan ei ole mitään utopiaa vaan kokonaisuus hyviä tekoja... olen niin epätoivoinen ja hulluuden partaalla, että haluan vain kuolla... tiedän, vaadin itseltäni liikaa, mutta en enää tiedä rajojani, en tiedä mitä haluan... olen hukannut itseni kokonaan! haluan tästäkin selvitä mutta en tiedä auttavatko sisukkuuteni tai hampaiden yhteen pureminen enää... olen hukassa kaiken suhteen!
hullu vai yliväsynyt
katti-äiti
81843
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Että kaipaat nyt sääliä.Minä en tunne sääliä sinua kohtaan vaan pieniä lapsiasi kohtaan,jotka eivät pyytäneet syntyä tähän maailmaan,vaan"vahingossa" joutuivat tulemaan ja kuuntelemaan kuinka ruikutat niiden isän perään ja huudat heille.Tässä maailmassa on miljoonia naisia jotka eivät saa miehiltään hellyyttä ja huolen pitoa,mutta silti jaksavat hoitaa ja huolehtia rakkaudella lapsensa.Ole kiltti ja anna ne lapsesi sijoitukseen tai adoptioon,ettet tee niistäkin yhtä kahjoja kuin itse olet:t.neljän bio lapsen ja kolmen sijoituslapsen äiti
arvostan todella sinunkaltaisiasi jaksajia... hauaisin itsekin olla... mutta ei me kaikki kuitenkaan samaan pystytä... ja ehkä minulle tekee hyvääkin pieni perseelle potkaisu! en sääliä kaipaa, vain ehkä jonkun joka ymmärtäis. sillä tiedän... kaikista vähiten haluaisin lapsiani satuttaa... piiskaan itse itseäni syyllisyydellä aivan tarpeeksi ja sentään yritän! vaan onko se sitten turhaa.
...voin ehkä ylimielisyydestäsi päätellä että sinulla on kaikki rahalliset asiat ollut aina kohillaan.varmaan hyvä mies ja sillä lailla... kaikesta emme itse saa aina päättää.pysy vain omissa suurissa saappaissasi, älä yritäkään änkeä niitä toisten saappaisiin, aivan kuin tietäisit millaista on tallata minun saappaissani... mutta silti...paljon jaksamisia toivon sinulle, sillä itse olisin halunnut suurperheen, mutta kyllä raha aika paljon määrää.
Nyt tuli vähän paksua tekstiä minusta!Miksi sitten itse olet tullut tällaiselle palstalle! Päteäksesi,että sinulla on kaikki hyvin!Kuule, voit miettiä kenelle kirjoitat ja mitä, sillä ei onnellisuus ole mikään itsestäänselvyys!
Tuollaiset arvostelijat saisivat mennä takaisin omiin luoliinsa! Tiedän mistä puhut ja voin sanoa että tuo on nyt vain jotain ohimenevää! Olet varmasti ollut lapsistasi ylpeä ja onnellinen vaan tällaisina huonoina aikoina mikään ei tunnu miltään.Keskity nyt itseesi ja lapsiisi ja anna miehesi mennä, se ei siitä muutu! Vaan en minäkään voi täältä ohjeita ladella.Ja tiedoksi vain, ettei liian avoin kannata olla tällaisilla palstoilla. Menet vaikka ammatti-auttajan luokse, se helpottaa!
Hei. Kyllä tilanteesi kuulosti vaikealta. Hyvin olet saanut mietittyä, kun sait kirjoitettua edes tänne, sekin on iso askel otettavaksi.
Oletko kysynyt sossussa käydessäsi, olisiko sinulla mahdollisuutta saada perhetyöntekijää kotiin kanssasi avuksi ja juttelukaveriksi?
Sossu tekee sellaisen tilannekartoituksen ja saisitte sellaista apua, mitä perheenne tarvitsee.( Voipi olla sinulle kotiapua, ja oman ajan antamista= perhetyöntekijä hoitaa lapsia muutaman tunnin, jotta voit vaikka käydä ulkoilemassa, kavereilla tms.)
Kannattaa kysyä, sillä noista tunneista saat paljon voimia itsellesi, ja lapsillesi jaksat taas olla parempi äiti levänneenä.
Kannattaa myös miettiä, miehesi osuutta asioihin, onko hän yhtä sitoutunut perheen hyvinvointiin, kuin sinä, ja pärjäisitkö sinä paremmin, jos saisit miehellesi apua sossun kautta, jos hän pilveileekin useasti. Kannattaa pitää mielessä, että tuo ei ainakaan paranna tilannettanne.
Hae hyvä ihminen itsellesi apua, ihan jo lastesikin takia!!
Koeta muistaa, että apua saa, jos pyytää!!!!
pieni korjaus vain kirjoitukseeni! taisin vähän liioitella itsesäälin ja syyllisyyden vallassa... lapset ovat kärsineet kohta viikon verran korvatulehduksesta ja olen valvonut melkoisia määriä... joten siitä yliherkkyyteni... ja voi rassukoita sitä särkyä ja parua!... soitin tänään perheneuvolaan ja saimme perheterapeutilta ajan! mieheni suostui myös!mieheni aion panna nyt kunnolla ojennukseen... sain voimia jo pelkästä soitosta sille ihanalle terapeutille...kyllä tämä tästä, sanon minä! lapset pääsivät mummolaan nyt että saamme asiat järjestykseen...hyvää jatkoa kaikille.. koitetaan jaksaa vaikka elämä välillä potkii päähän! kyllä apua kannattaa hakea, mutta silti ponnistella myös vähän maalaisjärjellä ja sisulla!
Hullu vai väsynyt - Luin viestejäsi jotka kuvasivat hyvin meidänkin tilannettamme.
Meillä 2 lasta, ensimmäinen todella kova valvottamaan puolitoista vuotiaaksi. viimeiset 2 kk olemme valvoneet korvatulehduskierteiden vuoksi, molemmilla yhtä aikaa!!! Mieheni on tunnollinen perheenisä siinä mielessä että käy päivät töissä, tekee työmatkoja ja rakentaa perheellemme omakotitaloa samanaikaisesti. Häntä ei siis kotona juuri näy, ymmärrettävistä syistä. En syytä häntä, mutta juuri noiden yövalvomisten takia olen koko ajan todella väsynyt ja puran väsymystäni helposti 2,5 v lapseemme hänen kiukunpuuskien ja tahalisten sotkemisten kautta. Kärsin koko ajan huonosta omasta tunnosta ja olen yrittänyt hillitä itseni; mutta turhaan. Toivoisin että hän olisi edes joskus kotona jotta saisin hetken aikaa itselleni - ennen kaikkea nukkumiseen.
Olemme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle mieheni työn perässä, joten minulla ei ole ystäviä saatikaan sukulaisia lähellä.
Rakennusprojektia kestää vielä puoli vuotta, sisulla olen päättänyt jaksaa siihen asti, ehkäpä sitten helpottaa.....