Mulla on ollut jo ahdistusta ja masennusta kohta kaksi vuosikymmentä, teini-ikäisestä asti, mutta mä en ole terapioistakaan huolimatta löytänyt mitään varsinaista syytä ahdistukseeni. Olen sillain ihan melkein koko ajan pahasti ahdistunut, kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa.
Kun kävin kognitiivisessa terapiassa niin siellä katseltiin sitä, miten ajatukset vaikuttavat käytökseen ja tunteisiin ja niin edespäin. Huomaan että monet muut jutut menee huonosti kun ahdistuksen tunne on aina päällimmäisenä ja sitten tietysti masennun kun mikään ei luista. Kaikenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä ahdistuksen oireita on. Mutta minun ahdistukseni on ihan vain tunnepohjalla en osaa antaa sille nimeä. Ei niissä terapioissakaan ole koskaan päästy sen juureen että mistä se kaikki juontuu.
Aiemmin minä sain tuon ahdistuksen pahemmaksi, kun syyttelin itseäni siitä eli ymmärrän nykyään kyllä että negatiivisilla ajatuksilla saa olon vaan huonommaksi. Minä en mitenkään aktiivisesti murehdi erityisesti mistään. Itseasiassa oudolla tavalla minulla on aika rentokin elämän asenne, koska en ole niin hirveästi kiinni rahassa sun muissa maallisissa jutuissa.
Onko muilla näin, ettei teillä ole mitää erityisiä pelkotiloja tai erityistä ahdistuksen kohdetta?
Voisikohan tämä johtua fyysisistä asioista? Onko muilla kokemusta? Mulla on ainakin pahoja verensokerin heilahteluja ollut melkein aina. Voisikohan johtua siitä. Lääkäriltä ei saa koskaan mitään holistista kuvaa asioista, kun ne vaan tuuppaa reseptiä käteen. Minä en vain edes pidä lääkkeellä aiheutetusta rentoutumisesta, kun olen tosi unelias.
Inhottavaa olla koko ajan ihan sydän kurkussa, enkä edes tiedä minkä takia. Välillä tulee tietty sellainen olo ettei tätä maailmaa ole mua varten suunniteltu, että jos mulla on joku fundamentaalinen ongelma täällä olemisen kanssa. En tiedä, miten sitä ikinä selvittäisi, mistä tämä tulee.
Kun kävin kognitiivisessa terapiassa niin siellä katseltiin sitä, miten ajatukset vaikuttavat käytökseen ja tunteisiin ja niin edespäin. Huomaan että monet muut jutut menee huonosti kun ahdistuksen tunne on aina päällimmäisenä ja sitten tietysti masennun kun mikään ei luista. Kaikenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä ahdistuksen oireita on. Mutta minun ahdistukseni on ihan vain tunnepohjalla en osaa antaa sille nimeä. Ei niissä terapioissakaan ole koskaan päästy sen juureen että mistä se kaikki juontuu.
Aiemmin minä sain tuon ahdistuksen pahemmaksi, kun syyttelin itseäni siitä eli ymmärrän nykyään kyllä että negatiivisilla ajatuksilla saa olon vaan huonommaksi. Minä en mitenkään aktiivisesti murehdi erityisesti mistään. Itseasiassa oudolla tavalla minulla on aika rentokin elämän asenne, koska en ole niin hirveästi kiinni rahassa sun muissa maallisissa jutuissa.
Onko muilla näin, ettei teillä ole mitää erityisiä pelkotiloja tai erityistä ahdistuksen kohdetta?
Voisikohan tämä johtua fyysisistä asioista? Onko muilla kokemusta? Mulla on ainakin pahoja verensokerin heilahteluja ollut melkein aina. Voisikohan johtua siitä. Lääkäriltä ei saa koskaan mitään holistista kuvaa asioista, kun ne vaan tuuppaa reseptiä käteen. Minä en vain edes pidä lääkkeellä aiheutetusta rentoutumisesta, kun olen tosi unelias.
Inhottavaa olla koko ajan ihan sydän kurkussa, enkä edes tiedä minkä takia. Välillä tulee tietty sellainen olo ettei tätä maailmaa ole mua varten suunniteltu, että jos mulla on joku fundamentaalinen ongelma täällä olemisen kanssa. En tiedä, miten sitä ikinä selvittäisi, mistä tämä tulee.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Moi!
Olen 34-v. nainen ja ahdistus/paniikki/masennus alkoivat kun olin 20 v. Jonkinlaisia oireita oli jo nuorempanakin. Olen juossut terapiassa ja eri psykiatreilla, lääkitys on jne..syytä/parannusta ei löydy. Tilanne vaan tuntuu pahenevan ja huonoja päiviä/kausia tulee useammin ja tiuhempaan tahtiin. Olen joten kuten rimaa hipoen työelämässä. Kaikki elämässäni on hyvin, ei mitään hajua mistä johtuu ja se turhauttaa. Ainoa ahdistuksen kohde on tulevaisuus, se ei kauhean valoislata näytä kun jokainen päivä on taistelua olon kanssa. Pöh.
Aina voimme säilyttää optimismin ja uskoa, että elämä helpottaa. Ei tarvitse löysätä ja alistua synkyyteen.
Jos ei parannu niin saa luottaa että voimia annetaan selvitä tämä ajallinen taipaleemme.
Ihmisen psyyke on niin ihmeelline ja joskus pahan olon juuret juontavat jo ennen synytmääkin edeltävään aikaan. Ja ongelma voi olla fyysinen, neurologinen tai aineevaihdunnallinenkin.
Yksi mahdollisuus on myös findamentaalinen. Uskon että me kaikki ollaan Jumalan luomia ja tiettyä tarkoitusta varten. Kyllähän ihmisen maalliseen olemassaoloon sisältyy meille kaikille salattua ja arvoituksellisuutta. Tavallaan jokainen osaa osakseen myös kärsimystä: toinen enemmän ja toinen vähemmän.
Myös uskovaisety kärsivät. Rukoilen että Jumala avaisi jotakin kärsimyksesi syitä.
Vapautua ja parantua voi kyllä vuosikymmenienkin päästä. Olen tavannnut sellaisia.
Moi! Olen kohta 25 vuotias ja kärsin ahdistuksesta ja masennuksesta. Toi alotus oli kuin olisin lukenut omia tän hetkisiä olotiloja. Mulla on sama, ahistaa vaan jatkuvasti enkä tiedä mistä johtuu. Turhauttavaa ku lääkärit ja sairaanhoitajat kyselee et no mikä ahistaa ni ei ikinä osaa sanoa. Elämä vaan ahistaa. Mä oon kyl ehkä löytäny jonkinlaisen syyn. Oon aina niin väsynyt että kaikki mitä pitäisi tehdä (ruoan laittaminen, suihkussa käynti, kaupassa käynti etc.) ahistaa paljon. Mut ei noi pelkästään ahista vaan ahistaa vaan elää. Äh.. Tosi vaikee yhtälö.. Oon nyt kuntoutustuella ollu 3 vuotta ja toivoisin että saisin vakituisen eläkkeen sillä en usko että mä tästä paranen.. Viime aikoina kun on alkanu olee kaikenmaailman psykoottisia oireitaki.. Mut tsemppii teille kahelle ekalle kirjottajalle! Ehkä me tästä selvitään!
Itselläni on ollut ahdistusta koko elämäni eli noin kuusikymmentä vuotta eikä vuosikymmenten terapiakaan ole osnnistunut sitä poistamaan eikä ole mitään syytä, miksi olisin ahdistunut. Toisaalta taas minua eivät huolestuta mitkään yksittäiset asiat, otan arjen hyvin lunkisti enkä pyri täydellisyyteen enkä piittaa pikkuasioista enkä pahemmin isoistakaan siinä mielessä, että olisin huolissani jostain vaikkapa sairastumisesta. Tulee eteen mitä tulee, so what, mitäpä semmoisia miettimään.
Toiki tiedän, että on joitain yksittäisiä tilanteita, jotka saattavat ahdistaa tai suoraan sanoen v***tttaa ja niitä vältän. Mutta ne ovat poikkeustapauksia, niitä on varmaan diagnoosittomillakin.
Mutta kun ahdostaa niin ahdistaa, mitäpä siitäkään turhaa murhetta kantamaan, kroonistunut mikä kroonistunut, näillä vaan mennään.
Arvelen kuitenkin, että minua vuosikymmeniä nuoremmat saavat parempaa "alkuhoitoaa" kuin minä aikanaan eli vaara, että ahdistus kroonistuu, on pienempi. Hyvä niin. Ihmsiiä varmaan tutkitaankin tarkemmin ja pystytään toteamaan esimerkiksi neurologiset asiat, jotka saattavat jollain tavoin liittyä ahdistukseen. Minulla esimerkiksi diagnostisoitiin adhd vasta kun olin lähempi kuusikymppinen, sitä ennen on ollut vain se yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja jossain diagnoosissa saattaa olla lisäksi paniikkihäiriökin.
Jos sinnulla on ollut koko ajan adhd niin olet joutunut ponnistelemaan tuon persoonallisuuden piirteesi vuoksi kokoajan: ylivilkkaus, kesittymihäiriöt ym ja se on uuvuttannut. Sinulla on mennyt arjen pyörittämiseen paljon enemmän henkistä energiaa kuin heillä joilla tätä piirrettä ei ole. Nykyään lääkityksellä saadaan usein paljon apua adhd:n oireisiin.
Minulla kokeiltiin adhd-lääkitystä pari vuotta sitten. Kuulemma Ruotsissa saatu siitä hyviä kokemuksia 60-vuotiailla :) Lääkäriäkin huvitti, kun hän kertoi tämän minulle. Lääkkeellä ei kuitenkaan ollut yhtään mitään vaikutusta. Ilmeisesti johtuu siitä, että olen tehnyt ihan muutoin sen, minkä lääke olisi voinut vaikuttaa: juuri ne ponnistelut persoonallisuuteni muuttamiseksi ja sopeuttamiseksi arkeen, josta mainitsit.
Kyllä minulla on mennyt ja menee esimerkiksi työelämässä huomattavasti enemmän energiaa sopeutumiseen sen sääntöihin kuin jos en olisi adhd. Hirveän vaikea keskittyä ja pysyä paikallaan. Aiemmin olin matkatöissä, se sopi minulle. Ja satojen sivujen paperinivaskoita vihaan yli kaiken, en millään jaksaisi lukea. Mutta ei tämän ikäinen enää vaihda työpaikkaa.
Mitään ns. arjen pyöritystä sen sijaan en harjoita lainkaan eli jätän kutakuinkin kaikki kotityöt yms. tekemättä. En kylläkään usko sen johtuvan diagnooseistani, mielenkiintoni vain on suuntautunut muualle kuin neljän seinän sisälle.
Hei, täällä 22v nainen jolla osittain samoja kokemuksia. Kofeiinin käytön lopettaminen auttoi itsellä, ainuttakaan paniikkikohtausta ei ole tullut sen jälkeen. Minulla myös ollut selittämätöntä ahdistusta, ja masennukselle ole myöskään löytynyt syytä. Masennus alkoi,aloitettua energiajuomien juomisen ja lievittyi (join siihen aikaan kahvia) . Suosittelen kokeilemaan pari kk ilman kofeiinia. Cafe hag on kofeiiniton versio kahvista ja jopa hyvää, hinta tosin on suolainen yli 8e paketti. Tosin jäämiä kofeiinista tuossakin saattaa olla, mutta itsellä helpotti kahvista luopumiseen. Ja vaikka en kahvin suurkuluttaja ollutkaan niin silti se ahdisti puhumattakaan energiajuomista :o Suosittelen kaikkia kokeilemaan,joilla ahdistus on nimenomaan selittämätöntä.