Olen vasta 15v ja tekisi mieli jäädä auton alle joka päivä.
Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö (en ole saanut diagnoosia ko. asiasta mutta jokaikinen oire täsmää) sekä elinikäinen sairaus joka on kivulias niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Kotona on tapahtunut asioita joita tuskin kauhean moni kestäisi (ei kuitenkaan väkivaltaa). Ilmapiiri on aina sellainen että en haluaisi mennä kotiin.
Koulussa minua kiusattiin vuosia. Se on nyt onneksi loppunut. Pahimmillaan, kun olin niin masentunut kaikesta niin minulla ei ollut yhtään kaveria. Istuin ja tein kaiken yksin.
Miksi? Kiusaamisen ja vanhempieni takia. Koulu oli niin tärkeää että sosiaalista elämää ei voinut olla.
Noh, sitten olin yksin, päivästä toiseen.
Sisarukset ja vanhemmat alkoivat suoraan sanottuna kiusaamaan asiasta. Pakottivat minua aina ulos, yksin.
Noh nyt on onneksi taas kavereita mutta sekään ei kelpaa.
Nyt valittavat siitä että käyn ulkona kavereiden kanssa.
Se että olen jossain vkloppuna ja ehkä joskus pari kertaa arkipäivänä viikossa, on liikaa. Aina keksivät jotain etten voisi lähteä ulos.
En ole kuitenkaan mikään "alisuorittaja" miksi he minua paljolti kutsuvat. KA:ni on melkein 9. Silti mikään ei riitä ja saan aina kuulla olevani luuseri yms.
Eli jos en käy ulkona - alkaa koko perhe siitä kiusaamaan
Jos käyn - sekin on pahasta
Nyt elämänhaluni on poissa. Kotona en haluaisi olla, mitään ei saa tehdä ja aina pitää opiskella.
Sanovat aina että kiitän myöhemmin sitten. En voi oikein kiittää siitä, että olen vihainen, arka, traumatisoitunut, masentunut ja yksinäinen.
Mitä hyvillä numeroilla tai hyvällä työpaikalla tekee, jos haluaa joka päivä tappaa itsensä?
Tiivistettynä:
-epävakaa persoonallisuushäiriö ja elinikäinen sairaus
-lannistavat, liikaa vaativat vanhemmat jotka tekevät elämästäni vaikeaa
-vuosia kestänyt koulukiusaus
-yksinäisyys
-tyttöystäväkin jätti, ei enään vastannut viesteihini tai mihinkään. Epäilen pettämistä mutta ei sillä niin väliä enään
Ehkä unohdin jotain... On jo niin myöhä ettei aivot oikein enää leikkaa.
Kirjoittamisen kautta vaikea kuvailla oikeaa tilannettani mutta en tiedä kuinka kauan enää jaksan. Niin paljon olen kestänyt mutta jokaisella on rajansa.
Kohta varmaan romahdan täysin. En enää kauaa kestä...
Vanhemmille tai kenellekään muulle en kerro.
Alkaisivat varmaan siitäkin v*ittuilemaan ja ettei minulla oikeasti mitään ole. Sanoisivat varmaan että olen oikeasti vaan laiska.
Onneksi kohta on kesä.. Se ainakin piristää vähän.
Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö (en ole saanut diagnoosia ko. asiasta mutta jokaikinen oire täsmää) sekä elinikäinen sairaus joka on kivulias niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Kotona on tapahtunut asioita joita tuskin kauhean moni kestäisi (ei kuitenkaan väkivaltaa). Ilmapiiri on aina sellainen että en haluaisi mennä kotiin.
Koulussa minua kiusattiin vuosia. Se on nyt onneksi loppunut. Pahimmillaan, kun olin niin masentunut kaikesta niin minulla ei ollut yhtään kaveria. Istuin ja tein kaiken yksin.
Miksi? Kiusaamisen ja vanhempieni takia. Koulu oli niin tärkeää että sosiaalista elämää ei voinut olla.
Noh, sitten olin yksin, päivästä toiseen.
Sisarukset ja vanhemmat alkoivat suoraan sanottuna kiusaamaan asiasta. Pakottivat minua aina ulos, yksin.
Noh nyt on onneksi taas kavereita mutta sekään ei kelpaa.
Nyt valittavat siitä että käyn ulkona kavereiden kanssa.
Se että olen jossain vkloppuna ja ehkä joskus pari kertaa arkipäivänä viikossa, on liikaa. Aina keksivät jotain etten voisi lähteä ulos.
En ole kuitenkaan mikään "alisuorittaja" miksi he minua paljolti kutsuvat. KA:ni on melkein 9. Silti mikään ei riitä ja saan aina kuulla olevani luuseri yms.
Eli jos en käy ulkona - alkaa koko perhe siitä kiusaamaan
Jos käyn - sekin on pahasta
Nyt elämänhaluni on poissa. Kotona en haluaisi olla, mitään ei saa tehdä ja aina pitää opiskella.
Sanovat aina että kiitän myöhemmin sitten. En voi oikein kiittää siitä, että olen vihainen, arka, traumatisoitunut, masentunut ja yksinäinen.
Mitä hyvillä numeroilla tai hyvällä työpaikalla tekee, jos haluaa joka päivä tappaa itsensä?
Tiivistettynä:
-epävakaa persoonallisuushäiriö ja elinikäinen sairaus
-lannistavat, liikaa vaativat vanhemmat jotka tekevät elämästäni vaikeaa
-vuosia kestänyt koulukiusaus
-yksinäisyys
-tyttöystäväkin jätti, ei enään vastannut viesteihini tai mihinkään. Epäilen pettämistä mutta ei sillä niin väliä enään
Ehkä unohdin jotain... On jo niin myöhä ettei aivot oikein enää leikkaa.
Kirjoittamisen kautta vaikea kuvailla oikeaa tilannettani mutta en tiedä kuinka kauan enää jaksan. Niin paljon olen kestänyt mutta jokaisella on rajansa.
Kohta varmaan romahdan täysin. En enää kauaa kestä...
Vanhemmille tai kenellekään muulle en kerro.
Alkaisivat varmaan siitäkin v*ittuilemaan ja ettei minulla oikeasti mitään ole. Sanoisivat varmaan että olen oikeasti vaan laiska.
Onneksi kohta on kesä.. Se ainakin piristää vähän.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Älä tee itsellesi ominpäin diagnoosia. Kun sinulla on ollut kovat kotiolot, oireet ja mielesi ailahtelut johtuvat jo siitä. Sinä voit eheytyä ja elää vielä normalin terveen elämää. Hae apua luotettavilta aikuisilta ja asiantuntijoilta. Ihmisen psyyke voi eheytyä kovankin menneisyyden jälkeen.
Kehottaisin sinua menemään koulun terveydenhoitajalle sillä apua selvästi tarvitset.
Siitähän mieki saan kuulla, että olen vaan laiska jos en pysty mennä kouluun, kun makaan sängyssä enkä mene ulos.
Jos sinua yhtään helpottaa, nii et ole yksin paskan perheen (pedofiili-isä, masennuksesta vittuileva pikkusisko, "ota ittees niskasta kiinni"-äiti...) ja masennuksen kanssa. Älä välitä mitä sun vanhempas sanoo, koska jos sulla kuitenki on kavereita joiden seurasta nautit, niin on kaupungille meneminen vanhempien skitsoomisen arvosta. Mie ku antasin mitä vaan jos tästä sosiaalisten tilanteiden pelostani pääsisin.
Mee puhumaan jollekki kouluterveydenhoitajalle, niillä on vaitiolovelvollisuus joten sun perheen ei tartte tietää yhtään mitään.