Moi. Aattelin kirjottaa tänne kun olen sen verran uusi ihminen täällä. Olen siis 9lk masentunut tyttö, ikää 16v. Masennukseni taisi jo alkaa tossa vuosi sitten kun jouduin olemaan yksin koulussa, ilman kaveriani, koska hän joutui suljetulle osastolle. En kyllä huomannut silloin että olisin ollut alakuloinen. Mutta noin 6kk sitten alkoi koulun terkkareilla ravaaminen päänsärkyjen takia. Laitettiin lähete lastenlääkärille, siellä se lääkäri tutkaili minua, ja kyseli minun huonosta olostani. Pari kertaa ehin siellä sitten käydä joulukuu-tammikuu (2011-2012) aikana. Lääkäri sitten totesi että minulla on masennus. Päänsärystä, anemiasta, väsymyksestä, surusta ja painonlaskusta sen näkee, ei se ollut ihme.
Pari viikkoa ehti kulua, kävin terapiassa, en koulussa. En jaksanut, koulu ahistaa. Kaverit ihmettelivät ja alkoivat lähetellä viestejä miksen tullut kouluun, ja sanoivat että joudun tätä mukaan käymään kymppiluokan. Se ahdisti enemmän. Pari päivää ehdin tänä vuonna käydä koulussa, ahdisti vielä enemmän, masensi kunnolla. Terapeutti ehdotti osastoa, josta kieltäydyin heti. Kaverinikun oli ollut siellä ja tiesin että siellä on kamalaa.
Kerroin kavereilleni masennuksestani. He eivät sanoneet siihen mitään. Kohtelivat minua samoin. Lopetin koulunkäynnin kokonaan. Kaverit suuttuivat ja alkoivat kysellä minulta asioita enemmän. En osannut vastata. Kysyivät että miksen minä kerro mitä minä teen, ja esim. mitä terapiassa tapahtuu. Auttaako se. Viikko ehti kulua ja en vastannut soittoihin, tekstiviesteihin enkä ovikelloon. En jaksanut. En halunnut kertoa heille kuinka paljon minua sattuu ja masentaa. Se ystävyyssuhde loppui siihen. Nyt kuulemma olen säälittävin ihminen mitä he tietävät. Se sattuu vielä enemmän. Yritin viilellä itseäni. En pystynyt, onneksi.
Tänään sitten olisi tunnin päästä taas terapia. Onneksi. Vaikka koko loppupäivä menee täysin itkuksi sen takia, saan kuitenkin juteltua jonkun kanssa. Nyt melkein toivon että hän ehdottaisi minulle osastoa. Pääsisin pois kotoa, saisin muuta ajateltavaa. Sairaalakoulussa voisisin käydä. Sitten ensi syksyllä uusisin 9 lk. Se olisi helpompaa.
Toivottavasti tämä nyt kertoi jotain. En ole hyvä kirjoittamaan/enkä kertomaan tunteistani. Jätän aina jotain pois.
Pari viikkoa ehti kulua, kävin terapiassa, en koulussa. En jaksanut, koulu ahistaa. Kaverit ihmettelivät ja alkoivat lähetellä viestejä miksen tullut kouluun, ja sanoivat että joudun tätä mukaan käymään kymppiluokan. Se ahdisti enemmän. Pari päivää ehdin tänä vuonna käydä koulussa, ahdisti vielä enemmän, masensi kunnolla. Terapeutti ehdotti osastoa, josta kieltäydyin heti. Kaverinikun oli ollut siellä ja tiesin että siellä on kamalaa.
Kerroin kavereilleni masennuksestani. He eivät sanoneet siihen mitään. Kohtelivat minua samoin. Lopetin koulunkäynnin kokonaan. Kaverit suuttuivat ja alkoivat kysellä minulta asioita enemmän. En osannut vastata. Kysyivät että miksen minä kerro mitä minä teen, ja esim. mitä terapiassa tapahtuu. Auttaako se. Viikko ehti kulua ja en vastannut soittoihin, tekstiviesteihin enkä ovikelloon. En jaksanut. En halunnut kertoa heille kuinka paljon minua sattuu ja masentaa. Se ystävyyssuhde loppui siihen. Nyt kuulemma olen säälittävin ihminen mitä he tietävät. Se sattuu vielä enemmän. Yritin viilellä itseäni. En pystynyt, onneksi.
Tänään sitten olisi tunnin päästä taas terapia. Onneksi. Vaikka koko loppupäivä menee täysin itkuksi sen takia, saan kuitenkin juteltua jonkun kanssa. Nyt melkein toivon että hän ehdottaisi minulle osastoa. Pääsisin pois kotoa, saisin muuta ajateltavaa. Sairaalakoulussa voisisin käydä. Sitten ensi syksyllä uusisin 9 lk. Se olisi helpompaa.
Toivottavasti tämä nyt kertoi jotain. En ole hyvä kirjoittamaan/enkä kertomaan tunteistani. Jätän aina jotain pois.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tarvitset miehen.
Olipas tyhmä vastaus. -.-''
Heippa toivoaminulle!
Mullakin masennus alkoi pikkuhiljaa lukiossa, ja se on aina tosi stressaavaa aikaa kun pitäisi tehdä sitä ja tätä mut ei jaksa, etenkin jos kaverit ei tue.
Älä välitä sun kavereiden sanoista, niitä oikeesti vaan harmitti että ne ei enää nähny suo niin paljon, eikä ne tunteneet että olis saanu hyvän syyn sille että sä et käy koulussa ja nää niitä, niin tunsivat varmaan että sä ns. ´´hylkäsit´´ ne. Vaikka asiathan eivät näin oikeasti menneet. Ihmisten on vaan tosi vaikeeta ymmärtää tällasia asioita, niinku masennus, etenkin kun sitä ei ole itse kokenut.
Voin kertoa et viiltely vituttaa jälkeenpäin. Itse alotin liikuntaharrastuksia muutama viikko sitten, ja vituttaa ettei kehtaa kulkea ilman hupparia vaikka tulee hirvee hiki. :-D Ihan oikeesti. Ja esim. uimahallissa ei juurikaan enää kehtaa käydä. Onneks mulla on aika pienet haavat kädessä, et kun nää n. 1,5-2kk vanhat arvet nyt tästä haalenee pois niin uskallan ehkä sitten ottaa taas hupparia pois. Mut siis jälki jää kuiteski että ei voi mitään. En siis suosittele..
Ja hei, älä luovuta. Jos nyt masentaa ja on hirvee fiilis, ota rauhassa. Älä ota turhaa stressiä koulusta, keskity omaan vointiis, se on tärkein. Sulla on kaikki aika maailmassa suorittaa koulut. Kuitenkaa ei oo terveellistä jäädä myöskään vaan istumaan kotiinsa kuukausiks tai vuosiks, sillä jos ulkona ei käy, ei opiskele eikä harrasta mitään, asiat yleensä vaan pahentuu ku hommailee vaan sisällä omissa mietteissään kaiket päivät.
Sinä voist ehdottaa sille psykiatrille sitä sairaalakoulua, jos vaihtoehto tuntuu itsestäsi hyvältä.
Kannattaa rehellisesti ja avoimesti puhua terapeutille kaikesta, mkä mieltä mättää.
No tänään kävin sitten siellä terapeutilla. No, lähetteet menevät sinne osastolle. Huono asia että se on ns. suljettu osasto. Muutenkin kun olen todella valikoiva syömään, ja ja en pysty normaalejä lääkkeitä nielemään ollenkaan.. Se on sitten vähän huono. Katotaan mitäs tässä nyt käy..
miten sie pystyit lopettaa koulun? mien itekkään millään jaksa mennä kouluun, koska muiden seura ahistaa eikä jaksa keskittyä (teinki tästä äsken uuden topicin), mutta äiti ei suostu ymmärtämään miten paha olo miulla oikeesti on. jos lintsaan, se ottaa yhteyttä kaiken maailman henkilökuntaan ja pakottaa mut kouluun (asun asuntolassa)..
Kyllä äitis ja lähellä olevien aikuisten pitäsi ymmärtää että nuorellakin voi olla vaikeata. No, mutsis ei varmaan terveenä osaa sitä tiedostaa. Yritä vain yhä uudelleen perustella, että et jaksa ja tarvitset apua.
Lopetin koulunkäynnin kokonaan koska en vain enää pystynyt käymään siellä. Ahistus ja masennus vain kasvoi. Koulua en siis ole käynyt kuukauteen. Sun pitäis varmaan mennä juttelemaan terveydenhoitajalle/kuraattorille asiasta. Tai menet vain yksinkertaisesti lääkäriin äitisi kanssa. Heidän pitäisi kuunnella sinua. Itse asun oman isäni ja pikkusiskoni kanssa. Iskä on hoputtanut minua kyllä kouluun, mutta eihän se minua sinne pysty pakottamaankaan. Psykiatrin käynnin jälkeen isäni kysyikin että ''mitäs se sano siitä ettet oo käyny koulussa?'' No kerroin sille et ei se oikeestaan siihen mitään sanonu ja että lähetteet menee sinne osastohoitoon. Mutta yritä jaksaa ~!
Ihminen tekee itse valinnat, mutta se mitä hän itse tahtoo rajoittuu pois, sillä ympäristö tarjoaa hänelle ajatuksia siitä mitä hänen tulisi tehdä elämässään.
Esimerkkinä vaikka että isä sanoo pojalleen: "Poika, olisin ylpeä sinusta jos lukisit asianajajaksi kuten minä". Jos poika hyväksyy tuon ajatuksen joka sisältää isän odotukset, vaikka oikeasti tahtoisi jotakin muuta, niin hänen valintansa pohjautuvat tuosta lähtien ulkoiseen ajatukseen.
Poika valitsee koulun, aiheet, kesätyön, asuinpaikkansa ym edelleenkin, mutta koska kaikki ne valinnat pohjautuvat isältä saamaan ajatukseen, niin jokainen valinta johtaa häntä aina vain pidemmälle omasta tahdosta.
Tämä on yksinkertaistettu esimerkki, sillä olemme oppineet hyvin paljon ulkoisia ajatuksia ja se tapahtui paljon nuorempana kun esimerkin koulupojalla, mutta uskoisin että tämä kuvailee aika hyvin miten ympäristö vaikuttaa ihmisen elämään. Jos tämä on ihmiselämän kehityssuunta, niin on aika helppo ymmärtää että hyvin moni masentuu.
Suosittelen sinulle kirjaa Alkuajatus - Elämän pieni käsikirja, sen avulla noita ulkoisia ajatuksia oppii jäljittämään mielessään, ja sitä mukaan kun mieltä puhdistaa, niin myös masennus häviää. Kirja todella toimii, löysin sen sivulta www.alkuajatus.org
Tsemppiä sinulle!
Kiitos. En kyllä tykkää yhtään lukemisesta, joten jätän ton käsikirjan nyt väliin.
Eipä kestä. Annan neuvon tässä jota voit kokeilla ihan missä tilanteessa tahansa. Yritä nähdä tekosi ja ajatuksesi ikäänkuin ulkopuolelta, jos vaikka olet tilanteessa missä voit huonosti. Jos tekee mieli tehdä jotakin minkä tiedät haitalliseksi sinulle, niin pysähdy ja tarkastele, että mikä ajatus sinua siihen ajaa. Tulet huomaamaan, että ajatus on ikäänkuin ulkoinen asia, ja siten pystyt estämään sen ajatuksen vaikutuksen tai vaikkapa toimimalla täysin sitä vastaan. Sinä olet se joka tarkastelee ajatusta "taustalta".
Tällä tiedolla pääset jo aika pitkälle, jos tosissaan kokeilet. Jos haluat ratkaista koko ongelman, niin tuosta kirjasta löytyy kaikki tarvitsemasi tieto. Se on vähän kuin matikankirja, kirjasta opitaan teoria, mutta käytännössä laskemaan, tai tässä tapauksessa siis laittamaan oma henkilö kuntoon. Ehkä opit tykkäämään lukemisestakin kun tuloksena on se että voit hyvin :)
Itse masennuin myös ensimmäisen kerran teini-iässä. Jälkeenpäin ajateltuna se miksi johtui siitä, että tunsin aina olevani ulkopuolinen ja erilainen kuin muut. Jotenkin koko ympäristö tuntui ihan väärältä.. jos jotain tekisin nyt toisin niin vaihtaisin koulua tavalla tai toisella jos ajassa voisi palata taaksepäin.
Olen nyt 25-vuotias. Myöhemmin elämässä selvisi syykin tähän: olin yksinkertaisesti liian fiksu muihin koulukavereihini nähden. Olin meistä ainoa, joka päätyi lopulta yliopistoon ja valmistuu maisteriksi erinomaisin arvosanoin. ( Ympäristö tuntui olevan jotenkin sellainen, että en saanut vastakaikua tai mielekkyyttä siitä millään tapaa. Joskus masentuneen nuoren kohdalla voi siis olla kyse siitäkin, että oma ympäristö ei vain yksinkertaisesti tue omia lahjakkuuksia tai vahvuuksia. Samoin omat vanhemmat eivät ymmärtäneet sitä, että pärjäsin koulussa ehkä keskitason veroisesti: mutta vain siksi että olin alisuoriutuja, koska kukaan ei ollut kiinnostunut opintojeni suorituksista (kotona oli aivan sama toinko kympin vai nelosen, luinko kokeisiin vai en, olin näkymätön..)
Kun aloitin terapian 15-vuotiaana omasta aloitteestani selvitäkseni vanhempani olivat oikeastaan huolissaan vain siitä, että ovatko he jotenkin viallisia tai tehneet väärin. Eivät niinkään minusta ja siitä miten voin tai jaksoin. 16-vuotiaana jäin omilleni ja siitä asti on tarvottu ja yritetty mennä eteenpäin.
Yhden ainoan vinkin annan vanhempana ja viisaampana: mitä ikinä tapahtuukin, hoida koulut kunnialla ja yritä pitää itsesi pystyssä. Siinä on ainoa tapa millä pystyt kantamaan itseäsi elämässä eteenpäin ja lopulta luomaan ihan kokonaan oman ympäristösi. Masentuneena olo ei tarvitse tarkoittaa, että syrjäydyt! Paljon tsemppiä ajatusten kanssa.
Ja ps. Koulukaverisi ovat lapsia ja sinä olet kypsempi. Unohda ulkopuolisten puheet. Vain sinä olet tärkeä