Minulla on masennusta, ahdistuneisuutta ja olen äärimmäisen ujo ja pelkään sosiaalisia tilanteita yli kaiken. En osaa puhua ihmisille menemättä paniikkiin. Jos minun täytyy tehdä jotain, kun muut ihmiset katsovat, tärisen hillittömästi ja tuntuu, että jalat pettää. Lisäksi kärsin paniikkihäiriöistä, eikä minulla ole ketään, jonka kanssa viettää aikaa. Olen asunut tässä kaupungissa kohta kaksi vuotta, ja läheisin ihminen minulle on kaupan kassalla työskentelevät ihmiset. En tunne täältä ketään. En ole läheisissä väleissä edes perheeni kanssa, vaan tunnen itseni ulkopuoliseksi ja riesaksi aina kotona käydessäni.
Tulevaisuuttani ajatellessa minua ahdistaa kamalasti, sillä tuskin tulen ikinä saamaan työpaikkaa, koska minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta selvitä työhaastattelusta. Kukaan tuskin haluaa palkata sellaista ihmistä, joka on puhuteltaessa hermostunut ja vähäsanainen ja osaa hädin tuskin silmiin katsoa.
Minulla on ollut viimeaikoina jopa itsetuhoisia ajatuksia, mutta olen vielä liian pelokas toteuttaakseni niitä. Leikittelen kuitenkin jo ajatuksella viiltää ranteet auki, en vain ole vielä pystynyt painaa terää niin lujaa, että se rikkoisi ihoa.
Minun varmaan pitäisi käydä jossain psykologilla tai terapeutilla, mutta en usko, että siitä olisi apua; enhän pysty puhumaan kunnolla kenellekään. Eikä minusta ole mukavaa näyttää tunteitani tai ajatuksiani kenellekään. Selviän sosiaalisuutta vaativista tilanteista hymyilemällä ja hymähtelemällä ja jälkeenpäin tekisi usein mieli hakata päätä seinään; kuinka tyhmä sitä ihminen voi olla?
Yritän olla sellainen mikä minun oletetaan olevan, mutta sen johdosta en ole mitään. Totta puhuen, en oikeasti edes tunne itseäni, koska olen niin kauan tukahduttanut tunteeni ja omat mielipiteeni. En oikein osaa olla asioista enää mitään mieltä. Päätöksen teko on minulle vaikeaa: joku kysyy "mennäänkö pizzalle vai hampurilaiselle?" ja minä vastaan "mulle käy kumpi vain. päätä sinä". Oikeasti pidän pizzasta paljon enemmän kuin hampurilaisesta, mutta en pysty sanomaan sitä, koska en halua olla vaivaksi muille, koska minulla ei ole väliä.
Mikä ihmisraunio olenkaan.
Tulevaisuuttani ajatellessa minua ahdistaa kamalasti, sillä tuskin tulen ikinä saamaan työpaikkaa, koska minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta selvitä työhaastattelusta. Kukaan tuskin haluaa palkata sellaista ihmistä, joka on puhuteltaessa hermostunut ja vähäsanainen ja osaa hädin tuskin silmiin katsoa.
Minulla on ollut viimeaikoina jopa itsetuhoisia ajatuksia, mutta olen vielä liian pelokas toteuttaakseni niitä. Leikittelen kuitenkin jo ajatuksella viiltää ranteet auki, en vain ole vielä pystynyt painaa terää niin lujaa, että se rikkoisi ihoa.
Minun varmaan pitäisi käydä jossain psykologilla tai terapeutilla, mutta en usko, että siitä olisi apua; enhän pysty puhumaan kunnolla kenellekään. Eikä minusta ole mukavaa näyttää tunteitani tai ajatuksiani kenellekään. Selviän sosiaalisuutta vaativista tilanteista hymyilemällä ja hymähtelemällä ja jälkeenpäin tekisi usein mieli hakata päätä seinään; kuinka tyhmä sitä ihminen voi olla?
Yritän olla sellainen mikä minun oletetaan olevan, mutta sen johdosta en ole mitään. Totta puhuen, en oikeasti edes tunne itseäni, koska olen niin kauan tukahduttanut tunteeni ja omat mielipiteeni. En oikein osaa olla asioista enää mitään mieltä. Päätöksen teko on minulle vaikeaa: joku kysyy "mennäänkö pizzalle vai hampurilaiselle?" ja minä vastaan "mulle käy kumpi vain. päätä sinä". Oikeasti pidän pizzasta paljon enemmän kuin hampurilaisesta, mutta en pysty sanomaan sitä, koska en halua olla vaivaksi muille, koska minulla ei ole väliä.
Mikä ihmisraunio olenkaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Katso valtion rautateiden kotisivuilta milloinkas lähimmällä junaraitellasi kulkee juna ja käytä tietoa hyväksesi, tässä elämässä on kyllä kaikki jo nähty ja kuolleena ei ole mitään merkitystä millään joten on aivan yhdentekevää oletko kuollut vai elossa, kuolleena vain ei tarvitse kantaa kaunaa pahoista asioista.