Lapsen kolmikielisyys

Täällä myös esikoista odottava pari ja meinaamme puhua lapsellemme omaa äidinkieltämme; minä suomea ja mies omaa kieltään. Yhteinen kielemme on englanti. Tosin ei erinomainen, vaan sanoisinko toimiva. Nyt hiukan jopa kauhulla mietin, josko lapsemme oppii tämän meidän kielemme, joka siis on sekoitus englantia, miehen äidinkieltä ja "omia" sanojamme.

Emme ole vielä miettineet niin pitkälle, minne laitamme lapsemme kouluun tai ylipäätänsä missä maassa silloin asumme. Jos Suomeen jäämme, uskon, että mieheni yrittää opiskella suomea ja jos muutamme mieheni kotimaahan, minä jatkan kielenopiskelua siellä.

Mutta turha se on stressiä näistä ottaa, lapsethan sopeutuu aina ja oppii ympäristön kielen aika helposti.

Aloittakaa synnyttämällä vauva

Sitten voitte tehdä siitä kolmikielisen tai viisikielisen

Mutta synnytys pitää tapahtua ensin

Sori, mutta kyllä nuo odottavat mammat ovat hauskoja
Kersa ei ole vielä edes tullut ja nyt jo pitää päättää lapsen harrastuksista, koulusta, aineenvalinnoista jne

Miksi muualle muutettaessa englanti tulisi olemaan koulukieli (kumppanisi ei ole natiivi englannin puhuja joten ette ole ilmeisesti englannin kieliseen maahan muuttamassa)?
Itse asun kaukomailla ulkomaalaisen mieheni kanssa. Puhun mieheni kanssa englantia ja lapsille suomea. Lapset kayvat paikallisessa koulussa ja kayttavat paikallista kielta myos vastatessaan minulle. Jos meille tulisi ajankohtaiseksi muuttaa muualle laittaisin lapseni myos uudessa kotimaassa paikalliseen kouluun. Uuden kielen opiskelu on aina haasteellista, mutta niin on lasten koulunkaynti nykyisessa kotimaassammekin: valtion virallisia kielia on kolme suomi englanti....

Puhun vaimoni kanssa pääasiassa englantia. Osaamme toistemme kielet joten kuten ja pystyisimme kommunikoimaan jommalla kummalla, mutta kun aloitimme seurustelun englanniksi, kieltä on jotenkin vaikea vaihtaa.

Lapsillemme olemme puhuneet kumpikin omalla äidinkielellämme ja he ovat kasvaneet puhumaan kotona kumpaakin. Olemme lukeneet heille paljon, jotta kielitaito kehittyisi. Englantia he eivät ole meiltä oppineet.

Asumme kolmannessa maassa jossa puhutaan neljättä kieltä. Tämän kielen lapset ovat oppineet päiväkodissa. Vanhin lapsi on nyt kuusivuotias ja menee syksyllä kouluun. Hän puhuu sujuvasti kolmea kieltä, tarkottaen että on suurin piirtein ikäisensä tasolla näissä kielissä. Hän on myös erittäin kiinnostunut oppimaan englantia, vaikka olemme häntä yrittäneet siinä asiassa hiukan toppuutella. Kolme kieltä on kuitenkin jo aika paljon noin pienelle. Koskaan ei ole ollut sellaista ongelmaa että hän olisi kieliä sekoittanut. Ainoastaan käsitteellisellä tasolla on jotain mennyt sekaisin, esimerkiksi suomen kielen ankka ja sorsa, jotka ovat yksi sana hänen kahdella muulla kielellään.

Poikamme on kolmikielinen. Me vanhemmat puhuimme hänelle alusta saakka aina vain omia kieliämme, ja keskenämme taas puhuimme kolmatta kieltä. Tätä meidän vanhempien välistä kieltä lapsi ei oppinut emmekä sitä hänelle yrittäneet opettaa, mutta muutimme kyseisen kielen maahan lapsen ollessa kolmivuotias, ja siellä hän oppi sen päiväkodissa ja saavutti toiset lapset kielitaidossa noin puolessa vuodessa.

Nyt lapsi on 14-vuotias ja osaa näiden kolmen kielen lisäksi hyvin koulussa oppimaansa englantia, joten hän on oikeastaan jo nelikielinen. Monikielisyys on hyvä asia, mutta edellyttää vanhemmilta hieman panostamista asiaan. Tunnen monenmonituisia perheitä, joissa monikielisyys ei ole onnistunut, koska vanhempi ei ole johdonmukaisesti puhunut lapselleen aina omaa kieltään. Tunnen sekä isiä että äitejä, jotka eivät ole kyenneet opettamaan lapselleen omaa kieltään, vaikka olisivat halunneet.

Kielen opetus alkaa todella jo varhain, vauvaiässä, sillä liian pitkälle odoteltuna lapselle voi kehittyä jonkinlainen pelko- tai häpeäkynnys ryhtyä puhumaan sitä toisen vanhemman kieltä, vaikka sitä ymmärtäisikin. Ne ensimmäiset vuodet ovat tärkeimmät, jolloin lapsen kanssa pitäisi pyrkiä olemaan, leikkimään ja loruttelemaan mieluiten hetki joka päivä. Hieman myöhemmin opetuksen tukena voivat toimia lastenohjelmat, musiikkicd:t, sadut, ja toisten samankielisten seura; ne eivät kuitenkaan korvaa sitä vanhemman ja lapsen välistä henkilökohtaista suhdetta, joka on terveen kielenopetuksen pohja. Ei kannata hoputtaa eikä pakottaa, ei näyttää pettyneeltä jos lapsi ei heti vastaakaan sillä toivotulla kielellä, tai ellei hän haluakaan kuunnella toivotun kielistä musiikkia. Rakkautta, yhdessäoloa ja kärsivällisyyttä, niin kyllä se kieli siellä juurtuu ja aikanaan alkaa kasvaa, vaikka hitaastikin.

Meillä lapset ymmärtävät isän kieltä (vietnamia), mutta vastaavat suomeksi, koska suomi tulee niin paljon helpommin. Isä on aina puhunut lapsille vain omaa kieltään, keskenämme puhumme suomea. Lapsilla ensimmäiset sanat ovat olleet tasapuolisesti molempien kieliä, mutta vähitellen suomi on vienyt voiton - sitä kuulee niin paljon enemmän, kun Suomessa asutaan.

Elämän realiteetit iskivät osin toiveita ja suunnitelmia vastaan. Esim. vuorotyötä tekevä ei pysty olemaan lasten kanssa niin paljon kuin haluaisi eikä kaikilla kielillä saati sen murteilla ole saatavilla laadukasta lastenkulttuuria. Myös isänkielinen seura, etenkin lasten seura, on ollut vähissä. Nimen omaan se yhteiskunnassa heikompi kieli tarvitsisi enemmän tukea.

Ehkä olisi alusta pitäen pitänyt "vaatia" lapsia vastaamaan isälle isän kielellä. Toisaalta, lapset kyllä tajusivat jo varhaisessa vaiheessa, etttä isä ymmärtää äidin kieltä ja äiti isän kieltä.

Mutta esikoinen on ainakin pärjännyt koulussa kotikielen opetuksessa, vaikkei paljon puhukaan. Lisäksi hän osaa kirjoittaa kieltä paremmin kuin moni lapsi, jonka kotona puhutaan vain vietnamia. Hän ei taida itsekään käsittää, kuinka paljon jo osaa: vaikka hän ei osaisikaan nimetä jotakin esinettä tai asiaa, hän tunnistaa sen isän puheesta. Suomen kielessä lapsi on aina ollut ikäisiään edellä.

Meidän vanhempien näkökulma on jossain määrin muuttunut. Lapset omaksuvat isän kieltä, minkä omaksuvat, mutta ehkä tärkeintä kuitenkin on yhteys vanhemman ja lapsen välillä - se, että saa käyttää omaa tunnekieltään. Uskon, että kaksi (tai useampi) kieltä perheessä auttaa lasta havaitsemaan, miten kielet rakentuvat ja että kommunikaatio on muutakin kuin sanoja. Kun pohjan saa varhain, sille voi myöhemminkin rakentaa.

Esikoisemme muuten ihmetteli kerran n. 5-vuotiaana: "Tiedätkö äiti, on olemassa sellaisia perheitä, joissa puhutaan vain äidin kieltä! Siis yhtä kieltä!"