Otsikko jo kertookin kysymyksen... Entä miten pitkään olette sairastaneet?
Itse sairastuin 17-vuotiaana ja tätä on kestänyt 9 kuukautta...
Itse sairastuin 17-vuotiaana ja tätä on kestänyt 9 kuukautta...
Minkä ikäisenä sairastuitte anoreksiaan?
amppeli
24419
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
11-vuotiaana, nyt olen kolmetoista. Tiedän, että on 8-vuotiaitakin sairastuneita, mutta jotenkin tuntuu että olen hirveän pieni... En tiedä tarkoitatko sitä ikää missä sairaus "huomattiin" (koska silloin siis olin 12) vai sitä kun alkaa vihata itseään ja laihduttaa...
Mä sairastuin 13 vuotiaana ja nyt tätä on jatkunu melkei 2 vuotta. Enkä ainakaan vielä oo valmis parantumiseen.
Oon aina ollu harrastuksissani, koulussa ja suvussa kaikista pienin pituudeltani ja painoltani. Mut anoreksia mulla alkoi vasta 10-vuotiaana. Katselin naisten lehtiä ja ajattelin että ”HEI!” tollanen mäkin haluan olla. Haluan olla maailman laihin, kaunein ja rikkain. Aloin sitten treenata kuin hullu (lenkkeilyä, cheerleading harjotuksia, omat harjoitukset, baletti, jazz ja street dance harjoitukset. Rajoitin ruokavaliota ihan sairaasti eli yleensä aamupalaks ei mitään, kouluruokaa en syöny, välipalaks söin omenan, päivälliseks salaattia ja iltapalaks 2dl vettä. No seuraavassa koulun terveystarkastuksessa (5.lk) olin reippaasti alipainoinen eli 150cm/30kg sain automaattisesti lähetteen Taysiin lastentauti-osastolle. Oon ollu täällä nyt kolme kuukautta mutta paino ei vaan jostain syystä lähde nousuun vaan laskee. Anoreksiasta on tullu elämän tapa.
13, nyt olen 19. liian monta vuotta menetetty eli turha enää pitkittää. paranen vihdoin!
Sairastuin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, siinä vierähti parisen vuotta. Olin hoidossa erinäisissä paikoissa, viimeisenä päiväosastolla monta kuukautta ja sen jälkeen oli 2-3 ok vuotta välissä. Sit lähti käsistä uudelleen ja tässä nyt on vuos taas vierähtäny.. Terapiaan oon taas vaihteeks menossa, kun edellinen jäi kesken ja näköjään on tarvetta oikeesti käydä se kunnolla läpi.. En mä muuten pääse tästä ikinä eroon, enkä mä haluis aina stressaavan elämäntilanteen tullen vajota tähän kuoppaan. Täältä on niin pelottavaa ja raskasta kiivetä ylös.
Ensimmäisen kerran lievään anoreksiaan sairastuin 15-vuotiaana. Sen aikaisista ongelmista selvisin onneksi vähällä eikä sitä kestänyt kuin puolisen vuotta...uudelleen tähän helvettiin jouduin 18-vuotiaana. Kohta tulee täyteen 20-vuotta eikä loppua sairauden kanssa näy, mietin mitä helvettiä teen elämälläni, anoreksian lisäksi kuvioihin on tullut bulimia ja terapiassa käydään reilun viikon välein....sydän ei enää toimi kunnolla, siinä samalla paskaks on mennyt verenkierto, aineenvaihdunta, koko suolisto ja aivotoiminta, välit katkeilee ystävien kanssa ja eläminen on yhtä helvettiä että joskus sitä miettii oisko helpompi vaan luovuttaa. vituttaa
Jos olisin sairastunut anoreksiaan juuri kun mulle olisi tulossa kasvu pyrähdys kasvaisinko enää jos anoreksia kestäis 3 vuotta
Jaa'a, aika vaikee mennä sanomaan, varmaan aika yksilökohtasta. Kasvu varmaan ainakin hetkellisesti vois loppua siihen. Hyvällä tuurilla se jatkuis sitten, kun ois taas terveemmässä kunnossa.
olen kysynyt tätä jo muutamalla palstalla, saamatta vastausta: onko ystävien huoleen aihetta, kun olen 171cm pitkä ja painan 49.3 kg???
on aihetta huoleen. :( Olet liian laiha. Olen sinua kolme senttiä lyhyempi ja painaessani 50,5 kg minua jo varoiteltiin...
tilanne alkaa käymään hermoille. Jos olen koulussa jonain päivänä hieman hiljaisempi, niin hetki tullaan sanomaan että mun olis helpompi olla jos kertoisin ja puhuisin asioista. Ei ole mitään puhuttavaa! Harrastan urheilua, ja valmentajanikin soitti meille kotiin ja valitti laihuudestani.
Se on kyllä kieltämättä ärsyttävää kun toiset puuttuvat pyytämättä omiin asioihin, mutta he ovat vain huolissaan sinusta. Ymmärrän kyllä, että sinua suututtaa (itseänikin suututti silloin kun toiset jankuttivat syömättömyydestäni), mutta ehkä jonain päivänä olet kiitollinen siitä että asiaan puututtiin. Läheisesi näkevät, että olet sairastumassa anoreksiaan, ja yrittävät auttaa ennen kuin on liian myöhäistä. Se on vain välittämistä. Sinusta välitetään. Arvosta sitä.
Noin kaikki sanovat. Sitä on vaan vähän vaikea ymmärtää. En haluaisi puhua kaiken aikaa koulussa siitä, miten oon kuulemma muuttunu. Täs tilantees olis kiva puhuu muustakin. Jos esim särkee päätä, en voi sanoo siitä koulussa kenellekään, kun heti väitetään, että se johtuu mun ruokailusta. Jos sanon et haluan mennä pyörällä tanssiharjoituksiin, niin taas on kaikki kaverit sitä vastaan.
kieltämättä ittellänikin alkaa hermo mennä kavereiden kans. Jos ei syö koulussa ruokaa täyttä lautasellista, alkaa valittamaan. Jos käy ruuan jälkeen vaik vessas nii heti epäillään, et oon menny oksentaa yms. Sit ku jutellaan liikunnasta ja kerron esim. et teen illalla 10 kilsan pyörälenkin nii heti tulee vihasii katseit...
Olisi kyllä niin ihanaa, ettei tarvitsisi kuunnella aina niitä samoja saarnoja!
sitä just!! Menee se vähänenki ruokahalu, kun kaikki tuijottaa sun lautasta... Ja tein ite just perjantaina 10km pyörälenkin ja yks parhaist ystävist melkeenpä suuttu. Ja samoin myös, jos menee vessaan ruuan jälkeen, niin voin olla varma etten sinne saa lähtee yksin, joku aina sanoo et tulee kans käymään vessassa.
Ja jos ne ei sanois teille mitään, niin te itkisitte sitä, että kukaan ei välitä..
Tottakai ne saarnaa ja kyttää ja on vihaisia, koska te olette sairaita, valehtelette ja teette itsellenne pahaa! Ne on turhautuneita, ne ei tiedä mitä tehdä. Se on valitettava totuus, että syömishäiriöinen ei ole luotettava. Sen takia ne kaikki epäilyt. Ette te ole rehellisiä, joten miksi he luottaisivat teihin? Olkaa vaan onnellisia, että teillä on ympärillä ihmisiä, ystäviä, jotka pysyvät siinä tuossakin tilanteessa. Ehkä se nyt tuntuu ahdistavalta, mutta toivon mukaan he pysyvät siinä kuitenkin, koska yksinäisyys on huomattavasti ahdistavampi vaihtoehto. Koittakaa katsoa tilannetta myös heidän näkökulmastaan..
jos meidän käsketään ymmärtää heitä, niin miksi kukaan ei pysty sit asettumaan meijän asemaan. Ja ei nyt mullakaan oo todettu mitään syömishäiriötä.... Enkä myöskään ole ollut epärehellinen, kaikkea ei vaan välttämättä tarvitse kertoa kaikille.
Juuri näin! En ole muille valehdellut, jättänyt asioita kertomatta. Ehkä kertoisin, jos kysyttäisi, mutta arvaukaapa kuinka vaikealta tuntuu jo ajatella menevänsä kaverin luokse ja kertoa: Hei! Vihaan itteeni ja olen läski. Sen olet varmaan jo huomannut! Pudotan painoani vielä muutaman kilon tai enemmän. Ja tiedoksesi vain, että en ole ollut oikeasti iloinen pitkiin aikoihin. Kaikki ne hynyt oli tekaistuja. Oikeasti olen ihan masentunut jatkuvasti jne. Jne.
Ei tätä pysty edes järkevästi muotoilemaan. Ei minullakaa oo mitään anoreksiaa diagnosoiut. Hyvä jos oon ees alipainon ja norminpainon rajoilla. Varmana oon siel jossain ylipainon rajoil pikemminki...
joku sentään ymmärtää! On se niin helppoo men kertoo et miten asiat oikeesti on, jos sanoo jollekin, et vihaan itteeni ni hän 100% varmuudella suuttuu. Mut jatkuva huolenpito ja ruuan tyrkyttäminen ei täsä nyt auta. Entä sitten jos oon nyt pari kiloo laihtunu, ei heti tarvis valmentajien soittaa meille kotiin, ja kavereitten alottaa sitä valitusta. On se niin kiva joka ilta itkee ittensä uneen. Mikään ei vaan mee hyvin.
Vaikka itse olen kuulemma alipainoinen ja olen hulluna liikkumiseen ja vihaan syömistä, niin ei se aina heti ole yhdistettävissä anoreksiaan/muuhun.
no ite oon sua 13.5 cm lyhkäsempi eli pituutta 157.5 cm ja painoo n.45 kg.Eli paljon pudottamisen varaa on... Oli se yhtenä päivänä niin ihanaa ku olin tulossa luokkalaisten kans tunnille ja mietin et jes! 45 saavutettu! Sit yks Santeri sanos et kiva tuulen suoja täs. Et Heidi on liian pieni et sä oot tarpeeks iso... Nii tuli sillee just- fiilis... No nyt on siis tavote kesän aikana jotenki vaivihkaa pudottaa paino sinne 40
aaaargh.. Oikeesti elämä on niin vaikeeta. Ite en ees joudu ajattelemaan, et haluun painoa pois. Sitä vaan lähtee ittellään. Meijän luokkalainen niclas taas sano et lähe mun kans mäkkiin, oot sen tarpeessa. Ei toikaa kovin kivalta tuntunut.
Uskon! No siis lähti mullaki tos viime kesänä yli 7 kiloo ilman mitään. Sit aloin kuuntelee muiden puheita ja huomata niitä katseita... Alko tuntuu, etten enää kelpaa. Tuntuu vieläkin niin. Huoh! Eikö elämässä edes yksi päivä voisi mennä hyvin?? Huomennaki on TET päivä ja pitää syödä ihan varmana jotain roska ruokaa...
Tuli mieleen, et miks noita epäonnistumisia yms. tulee toille niin paljon enemmän kuin toisille??
Vaikka nyt olette innostuneita laihduttamisesta, ettekä pidä sitä ongelmana, niin olen varma että joskus tekin ajattelette että "miksi edes alotin silloin..?!" Viimestään sitten kun alkaa tulla erilaisia fyysisiä oireita aliravitsemuksesta, kuten anemiaa ja sydämen rytmihäiriöitä, niin ehkä sitten tajuatte. Kun haluaisitte lopettaa laihduttamisen, ette enää pysty. Sairaus on jo kerinnyt ottaa vallan. Sanon tämän omasta kokemuksesta, ensin en myöntänyt itsellenikään ongelmaani syömisen suhteen, sanoin että enhän minä toki laihduta, en ole laihtunut, minulla ei ole mitään ongelmaa, älkää puuttuko asioihini. Sitten kun alkoi tulla niitä haittavaikutuksia ihan tosissaan, lopulta sitä sitten itsekin tajusi myöntää olevansa kipeä. Nykyään käyn avohoidossa syömishäiriön, masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten takia. Kaksi jälkimmäistä on seurausta syömishäiriöstä.
Te olette nyt vain tuossa vaiheessa, että apua ei haluta ottaa vastaan. Mutta toivottavasti joku päivä otatte.
Sairastuin 13-14-vuotiaana. Nyt olen 19.
Liian kauan mennyt rämpien samassa suossa, eikä valoa paljoa näy. Olen silti löytänyt haluni parantua... kunhan saan otettua itseäni niskasta kiinni. 5 vuotta on jo hukkaan heitetty elämää.