vähän erilainen neuvo katkeroituneille.

Kosto elää ja se on suloista. Koin sen myös.

Rikoksista ainakin pitäisi maksaa. Yhteiskunnan pitäisi mennä siinä väliin uhrin puolelle, ettei tarvitse liata käsiään kostoon. Ellei sitten nauti erityisesti kostamisesta. Minä en yleensä. Vaikka sitä olen ajatellut.

Erityisesti kuvittelin vuosia kiroavani yhden jätkän. Ja koin sen helpottavan tuskaani. Nyt vuosien päästä yhä olen katkera tuolle äijälle. Jäin tuohon tunteeseen koukkuun ja aloin kirota mielessäni useita ihmisiä, jotka loukkasi minua tai ystäviäni. Ajattelin intensiivisesti keskittyen ja visualisoiden, että heille tapahtuisi jotain pahaa ihan tahdonvoimalla. Sitten säikähdin, kun toivoin yhden kaverin miehelle, että se kaatuisi portaissa ja katkaisisi jalan ja jo viikon päästä se oli kipsissä kun oli kaatunut portaissa. :O Jalka lisäksi parani todella hitaasti. Sitten menin niin pitkälle, että toivoin että iskällä jumittuisi jalka kaasupolkimelle, mutta estin ajatukseni kaikin voimin, koska oikeasti en halua iskälleni mitään pahaa, vaikka se ukko vituttaa minua yhä vuosien jälkeen lapsuuden traumojen takia... Nyt huomaan, että on parempi olo, kun en kiroa enää ihmisiä. Vaikka tekisi kyllä mieleni usein.. Ihan mukava fantasia, että voisi satuttaa ihmisiä tekemättä mitään rikosta..

Kävelevä aikapommi, Kostaminenko tuottaa mielen rauhan? Voi voi, kaikkea sitä kuulee... sananlasku sanoo...minkä taakseen jättää, sen edestään löytää....nyt sinäkin...