Olen 19v Poika, pian 20.
En edes loppujenlopuksi ole varma miksi tänne kirjoitan, mutta kai tämä avatumisesta käy. Masennus-palsta tuntui sopivimmalta, vaikka en tiedä olenko edes masentunut, vai olenko vain yksinkertaisesti sairas mieleltäni.
- Koko mun elämäni olen ollut todella herkkä tunteiltani. Useat päätökseni perustuvat tunteisiin eikä järkeen, vaikka tähän mennessä jo olisi pitänyt oppia, miten asioihin kuuluisi suhtautua ja miten olla.
- Tämänkin illan olen itkenyt pilalle. Tiedän etten saa unta tulevana yönä, siksi päätin tännekkin kirjoittaa:
Minä & elämäni?
- Olen aina ollut melko ylipainoinen, jonka vuoksi minua kiusattiin koulussa vuosia ja tuntuu, että se huomioidaan edelleenkin vahvasti.
- Minut koettiin/ koetaan naisellisena, josta seurasi kiusaamista monta vuotta
- ulkonäköäni yleisesti sekä ääntäni( korkeutta? naisellisuutta?)..-- naurettiin ja kiusattiin ja sitä koen myös edelleen.
- Isoäitini, eli mummini oli paras ystäväni 16-ikävuoteen asti, jota en todellakaan häpeä sillä hetket ja keskustelut hänen kanssaan olivat elämäni tärkeimpiä ja rakkaimpia jotka vien sydämmessäni hautaan asti.
- Nykyiset/entiset ystäväni astuivat elämääni ollessani 16-vuotias, josta seurasi toki upeita ja hauskoja hetkiä, mutta ihmiset ovat yksi kerrallaan kaikonneet elämästäni tavalla tai toisella, oli syy sitten riidat,selkäänpuukottamiset, tai vain unohdus tai muutto toiselle paikkakunnalle.
- rakastuin pari vuotta sitten parhaaseen ystävääni, meillä oli kesän verran jotain juttua, en tiedä oliko sitten rakkautta, mutta edelleen sattuu. Toistamiseen ystävyytemme kariutui, ensimmäisellä kerralla toki oli toiset syyt. Nyt kahden vuoden jälkeen yhteiset ystävämme haluavatkin uudelleen olla hänen ystäviään ja nyt mun olis pakko sitten ystävystyä tämän henkilön kanssa uudelleen vain siksi, että saisin pitää ystäväni.
- olen aina tehnyt päätöksiä tunteiden, en järjen perusteella. esim. edelleenkin teen päätöksiä joita en haluaisi tehdä, vain pitääkseni vähäisetkin ystäväni jollakin tavalla elämässäni, vaikka miten itseeni sattuisi, pelko yksinäisyydestä pelottaa enemmän.
- kaiken tämän keskellä Isoäitini sairastui dementiaan, eikä hän pysty edes kotonaan asumaan enään, että sekin paikka minulta katosi, ja henkilö, kenen luokse pystyin aina pakenemaan.
- en uskalla hakea esim. töitä vaikka olisi pakko, sillä häpeän itseäni niin suunnattoman paljon (ulkonäkö,paino,ääneni)-kaikki nämä syyt saavat minut lamaantumaan, melkein halvaantumaan paikallee, ja itkemään.
- kun mietin tulevaisuutta, en näe sitä. Sisälläni on sellainen tunne, että tiedän kuolevani ennenkuin ehdin edes kunnolla aloittamaan elämää, ehkä siksi en osaa muodostaa kuvaa tulevaisuudestani?
- Asun edelleen kotona, vanhempani ovat vähätuloisia ja hyvin stressaantuneita, ja tuntuu siltä ,että saamattomuuteni ja pelkojeni takia olen heille pahin pettymys,, pelkään heidän pitävän minua virheenä heidän elämässään.
- mua usein sattuu, joko vatsaan, rintaan tai tekee pahaa, ja esim juuri nyt , loputonta itkua.
mä vaan oikeesti haluaisin osata elää, hengittää kuten toisetkin.
olla hetken ilman tätä kipua,stressiä,kyyneleitä. Mä en haluaisi
kuolla. Itsemurhan olisin varmaan vuosia sitten tehnyt ellen
pelkäisi miten se vaikuttaisi vanhempiini.
en tiedä saiko tästä mitään selvää. toivon vain, että ehkä joku lukis tän? jaksais mua edes hetken "kuunnella".
mä oon vaan niin pahoillan.
.
En edes loppujenlopuksi ole varma miksi tänne kirjoitan, mutta kai tämä avatumisesta käy. Masennus-palsta tuntui sopivimmalta, vaikka en tiedä olenko edes masentunut, vai olenko vain yksinkertaisesti sairas mieleltäni.
- Koko mun elämäni olen ollut todella herkkä tunteiltani. Useat päätökseni perustuvat tunteisiin eikä järkeen, vaikka tähän mennessä jo olisi pitänyt oppia, miten asioihin kuuluisi suhtautua ja miten olla.
- Tämänkin illan olen itkenyt pilalle. Tiedän etten saa unta tulevana yönä, siksi päätin tännekkin kirjoittaa:
Minä & elämäni?
- Olen aina ollut melko ylipainoinen, jonka vuoksi minua kiusattiin koulussa vuosia ja tuntuu, että se huomioidaan edelleenkin vahvasti.
- Minut koettiin/ koetaan naisellisena, josta seurasi kiusaamista monta vuotta
- ulkonäköäni yleisesti sekä ääntäni( korkeutta? naisellisuutta?)..-- naurettiin ja kiusattiin ja sitä koen myös edelleen.
- Isoäitini, eli mummini oli paras ystäväni 16-ikävuoteen asti, jota en todellakaan häpeä sillä hetket ja keskustelut hänen kanssaan olivat elämäni tärkeimpiä ja rakkaimpia jotka vien sydämmessäni hautaan asti.
- Nykyiset/entiset ystäväni astuivat elämääni ollessani 16-vuotias, josta seurasi toki upeita ja hauskoja hetkiä, mutta ihmiset ovat yksi kerrallaan kaikonneet elämästäni tavalla tai toisella, oli syy sitten riidat,selkäänpuukottamiset, tai vain unohdus tai muutto toiselle paikkakunnalle.
- rakastuin pari vuotta sitten parhaaseen ystävääni, meillä oli kesän verran jotain juttua, en tiedä oliko sitten rakkautta, mutta edelleen sattuu. Toistamiseen ystävyytemme kariutui, ensimmäisellä kerralla toki oli toiset syyt. Nyt kahden vuoden jälkeen yhteiset ystävämme haluavatkin uudelleen olla hänen ystäviään ja nyt mun olis pakko sitten ystävystyä tämän henkilön kanssa uudelleen vain siksi, että saisin pitää ystäväni.
- olen aina tehnyt päätöksiä tunteiden, en järjen perusteella. esim. edelleenkin teen päätöksiä joita en haluaisi tehdä, vain pitääkseni vähäisetkin ystäväni jollakin tavalla elämässäni, vaikka miten itseeni sattuisi, pelko yksinäisyydestä pelottaa enemmän.
- kaiken tämän keskellä Isoäitini sairastui dementiaan, eikä hän pysty edes kotonaan asumaan enään, että sekin paikka minulta katosi, ja henkilö, kenen luokse pystyin aina pakenemaan.
- en uskalla hakea esim. töitä vaikka olisi pakko, sillä häpeän itseäni niin suunnattoman paljon (ulkonäkö,paino,ääneni)-kaikki nämä syyt saavat minut lamaantumaan, melkein halvaantumaan paikallee, ja itkemään.
- kun mietin tulevaisuutta, en näe sitä. Sisälläni on sellainen tunne, että tiedän kuolevani ennenkuin ehdin edes kunnolla aloittamaan elämää, ehkä siksi en osaa muodostaa kuvaa tulevaisuudestani?
- Asun edelleen kotona, vanhempani ovat vähätuloisia ja hyvin stressaantuneita, ja tuntuu siltä ,että saamattomuuteni ja pelkojeni takia olen heille pahin pettymys,, pelkään heidän pitävän minua virheenä heidän elämässään.
- mua usein sattuu, joko vatsaan, rintaan tai tekee pahaa, ja esim juuri nyt , loputonta itkua.
mä vaan oikeesti haluaisin osata elää, hengittää kuten toisetkin.
olla hetken ilman tätä kipua,stressiä,kyyneleitä. Mä en haluaisi
kuolla. Itsemurhan olisin varmaan vuosia sitten tehnyt ellen
pelkäisi miten se vaikuttaisi vanhempiini.
en tiedä saiko tästä mitään selvää. toivon vain, että ehkä joku lukis tän? jaksais mua edes hetken "kuunnella".
mä oon vaan niin pahoillan.
.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja paljon tekstiä tuli, muttei puoliakaan selitä tunteista jotka myllää sisällä...ja kukaan tommosta jaksa lukea
Minä luin kokotekstin.
Vaikutat ihan fiksulta ihmiseltä.
osaat elämääsi ja tuntojasi tuoda esille. Kerrot rankasta ahdistuksestasi. Tk:n kautta pääset lääkäriin joka kirjoittaa sinulle sopivan lääkkeen ahdistukseesi ja jatkossa saat psykologin kanssa keskustella asioista jotka mieltäsi painavat.
Ei sinun tarvitse jäädä yksin ongelmiesi kanssa. Apua kyllä löydät, mutta se kysyy sinun liikkeelle lähtöä.
Vaikka koet, että yhdellekkään ihmiselle et ole arvokas, niin muista, että Jumalalle olet, hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.