Unessani ihastukseni

Tunturilla... kirjoitti:

Kohdattiin. Pyysit minua hetkeksi juttelemaan, kaikilta piilossa. Juteltiin kaikenlaista. Ajatuksemme juoksi eri tahtia ja se oli hassua. Kuultiinko kaksitahtimoottorin ääni kaukaa, väitit että en osaisi ajaa vespaa, muistin ikäni ihan väärin, arvelit että stressaan liikaa ja minä intin että enkä, jne jne. Kaikkea hassua. Se oli jotenkin liian todellista ja koskettavaa. Katseemme kohdatessa oli hetki hetkeltä vaikeampaa kätkeä tunteita mutta kätkin kuitenkin. Kuuntelin sinua ja tunsin tavallaan suurempaa läheisyyttä kuin ehkä koskaan, vaikka muistaakseni tunteista ei puhuttu. Minussa heräsi siinä eräänlainen suojelun halu, vaikka ei sinua tarvitse miltään suojata, vahva ihminen. Vai tarvitseeko kuitenkin... Kun näin päättäväisyytesi ja säihkyvät silmäsi, toivoin niin, että sitä saisi kokea enemmän. Sitä että hehkut elämää, olet innostunut. Minä sanoin silloin että tarvitsen vain aikaa ja selviän, mutta joka kerta kun olet lähellä unessa tai hereillä, joudun myöntämään. Tunne sinuun ei lopu. Miksi päästin itseni ihastumaan. Miksi menin siitä kertomaan, Unesta heräsin. Aina samoin miettein, kertoisinko sittenkin nykytilanteen sinulle. Että ehkä en jaksakaan tätä enää. Ja sitten häviäisin kuvasta jonnekin jos näkisin, että se pilasi kaiken. Kertominen on niin vaikeaa, tunteista puhuminen, kiintymyksen paljastaminen, miten sen aloittaisi. Vaiko esitän rehellistä, olen niin olevinani rennosti kaveri, ja sydämessäni kannan tätä todellista asiaintilaa salaa. Kuka sen minulle kertoisi, kumman vaihtoehdon kanssa olisi helpompi elää... Voisimpa uskoa, että sinulla olisi kiinnostusta minuun ja ja osaisit ratkaista tämän solmun. Muuten en voi muuta sanoa kuin että ihastuminen really sucks.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä