Illassa ikävän siivin,
hiljaisuuden sylissä suhisevassa,
Tietokoneen näppäimistön tuntumassa,
ketään kuitenkaan koskettamatta,
lauseita, lauseiden sekaan syötän!
Ajatukseni ajatuksiinsa hukkuen,
tunnistamattomina pätkinä,
yhdentekevälle palstalle putoillen,
kertakäyttöistä luettavaa muodostaen.
”Ei se tiedä kelle soittaa”, nuorempi veljensä tuumaa,
apeana kahta vuosikymmentä vanhemmasta vastuuta kantaen, syntyjä syviä miettien,
kaiken katoavaisuuden tajuten.
Sipulimies ei liene matkalla avantoon, eiköhän kulje kerskaten rappioon,
pimeyden pyörteisiin hetkittäin joutuen, sieltä avuttomana, hukkuvan lailla apua anoen.
Kaikki tämä minusta tunti tunnilta, päivä päivältä kauemmaksi kaikoten,
merkityksensä murusiksi yhä pienemmiksi pirstoen, omaa latuaan kulkee.
Numerot seitsemästä yhteen lakkaavat hiljaa olemasta,
keskellä vanhan miehen lyheneviä askeleita kuulumasta,
nuoremman miehen tippapussien keskeltä näkymästä,
pois pyyhkiytyen,
vanhan naisen katkeria sanoja kuunnellessa,
niitä ei enää ole.
Tajuan hetkittäin:
Virtuaalielämä ei kanna minua seuraavaan päivään,
Se ei säästä minua kissojani hautaamasta tai tajuntaani lonkeroilla nollaamasta.
Moniääninen ikävä, nuorten kisailuun sekoittuen,
ei liene minua varten.
Sormet näppäimistöltä varovasti ylös nostaen,
ikävääni ymmärtämättömistä kauemmaksi hivuttautuen, varjojen joukkoon häilähdyksiksi sulaen
poistun paikaltani – kuin en siinä koskaan olisi ollutkaan.
M
hiljaisuuden sylissä suhisevassa,
Tietokoneen näppäimistön tuntumassa,
ketään kuitenkaan koskettamatta,
lauseita, lauseiden sekaan syötän!
Ajatukseni ajatuksiinsa hukkuen,
tunnistamattomina pätkinä,
yhdentekevälle palstalle putoillen,
kertakäyttöistä luettavaa muodostaen.
”Ei se tiedä kelle soittaa”, nuorempi veljensä tuumaa,
apeana kahta vuosikymmentä vanhemmasta vastuuta kantaen, syntyjä syviä miettien,
kaiken katoavaisuuden tajuten.
Sipulimies ei liene matkalla avantoon, eiköhän kulje kerskaten rappioon,
pimeyden pyörteisiin hetkittäin joutuen, sieltä avuttomana, hukkuvan lailla apua anoen.
Kaikki tämä minusta tunti tunnilta, päivä päivältä kauemmaksi kaikoten,
merkityksensä murusiksi yhä pienemmiksi pirstoen, omaa latuaan kulkee.
Numerot seitsemästä yhteen lakkaavat hiljaa olemasta,
keskellä vanhan miehen lyheneviä askeleita kuulumasta,
nuoremman miehen tippapussien keskeltä näkymästä,
pois pyyhkiytyen,
vanhan naisen katkeria sanoja kuunnellessa,
niitä ei enää ole.
Tajuan hetkittäin:
Virtuaalielämä ei kanna minua seuraavaan päivään,
Se ei säästä minua kissojani hautaamasta tai tajuntaani lonkeroilla nollaamasta.
Moniääninen ikävä, nuorten kisailuun sekoittuen,
ei liene minua varten.
Sormet näppäimistöltä varovasti ylös nostaen,
ikävääni ymmärtämättömistä kauemmaksi hivuttautuen, varjojen joukkoon häilähdyksiksi sulaen
poistun paikaltani – kuin en siinä koskaan olisi ollutkaan.
M
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hienoja tunteita hienosti puettuna sanoiksi.
Kiitos, kiitos! Kynäilin yösydännä.
Kynäilijänä rohkenen kysyä, oletko lukenut Arto Mellerin
elämäkertaa "Romua rakkauden valtatiellä"?
Syvällistä pohditaa tuossa yllä. Herkkää.. kosketti.....
Romunako olen jonkun ihmisen rakkauden valtatiellä, vain esteenä ja tiellä...
Sitä pohdin.