Mistä alottaisin? No vaikka siitä että pyydän anteeksi jos tekstistä tulee epäselvä, annan ajatuksen virrata sormieni läpi näppäimistölle.
Aloitan siitä että olen 24 vuotias mies ja olen ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla noin 4 vuotta. Masentunut olen ollut melkein koko ikäni, niin pitkälle kuin muistan. On ollu parempiakin jaksoja joskus mutta tuntuu kuin elämäni olisi ollut vain harmaata mössöä.. Varhais lapsuudesta muistan että kotona asiat eivät olleet kunnossa. Jatkuvaa riitelyä oli vanhempien välillä ja isä uhkasi välillä itsemurhalla. Muistan myös tapauksia jossa äitini lähti ulos ovesta ja huusi ettei koskaan palaa takaisin. Nämä ovat olleet hyvin traumaattisia kokemuksia. Kotona oli hyvin ankara kuri. Myös negatiivisten tunteiden näyttäminen oli kielletty. Muistan monia tapauksia jossa minulle oli sattunut jotain, olin kaatunut pyörällä tai jotain vastaavaa niin vanhemmat hermostuivat ja syyttivät minua tapauksesta. Yleensäkin itku oli kielletty.
Kouluun mennessäni minua alettiin kiusaamaan siellä melkeen heti. Tätä kiusaamista jatkuikin koko peruskoulun ajan. Eikä yhtään asiaa helpottanut se että isoveli jatkoi sitten koulupäivän päätteeksi kiusaamista kotona. Kiusaamisen aiheina oli mm. että olin muka läski (olin enemmänkin roteva) ja kiusattiin "vehkeen" koosta. Näistä traumoista kärsin vieläkin. Noin 5 vuotta sitten olin laihassa kunnossa. Painoin noin 80 kiloa, olen ruumiin rakenteeltani kookas. Silti tunsin olevani läski. Minua on aina hävettänyt kroppani ja asiaa ei auta yhtään että olen lihonnut sen 45 kiloa totaallisen burnoutin myötä. Ja niinhän siinä kävi että "vehkeenikin" jäi alimittaiseksi aikuisiällä enkä kehtaa mennä uimahalleihin saatika kavereitten kanssa saunaan. En edes kehtaa mennä isäni kanssa saunaan tämän takia!
Kävin kauppiksen peruskoulun jälkeen ja hoidin sen rimaa hipoen läpi. Kävin opiskeluaikanani myös töissä ja se oli aika raskasta aikaa. Myös kauppiksessa mua kiusattiin henkisellä väkivallalla koska puolustin kahta kiusattua. Menin kauppiksen jälkeen inttiin jossa olinkin vain sen neljä päivää. Syy oli että minulla oli lapsuuden ajan epilepsia eikä intin lääkäri halunnut ottaa mitään riskiä. Sain c:n paperit. Lyhyen intin jälkeen sain uuden työpaikan. Pikkuhiljaa alkoi painamaan väsymys ja sitten tuli univaikeudet. Muistan lukuisia kertoja jolloin menin töihin vain tunnin nukkuneena. Työpaikassani pukuhuone on alakerrassa ja kun menin rappusia alas ja ylös niin jalat vaan tärisivät, niin väsynyt oli kroppakin. Mietin alan vaihtoa ja päätin että nyt olisi hyvä hetki lähteä toteuttamaan lapsuuden unelma-ammattia, lähteä lukemaan poliisiksi. Noh.. Tämä kuten muutkin asiat elämässäni meni mönkään, minulla todettiin puna-viher värisokeus näkötesteissä joten poliisin hommat sai jäädä. Tämä oli erittäin suuri pettymys minulle. Kaksi ammattiahaavetta oli mennyt mönkään sairauden takia. Poliisi värinäön takia ja olin ajatellut että jäisin inttiin töihin varusmiespalveluksen jälkeen.
Itse varsinaista burnouttia edelsi siis noin melkein vuoden mittainen univaikeus. Sitten tuli se piste i:n päälle, perhekriisi. Elämä oli yhtä painajaista ja aloin saamaan paniikkikohtauksia, varsinkin töissä. Normaaleja paniikkikohtauksia kesti noin kuukauden ja sitten oireiden kuva muuttui. Mua alko huimaamaan ja välillä tuntui että menee taju. En tietoisesti hyperventiloinut mutta useamman tunnin lievä hyperventilointi johti tähän. Ensiksi minua viskottiin tämän huimaus jutun takia sairaalassa asiantunijalta asiantuntijalle noin kaksi kuukautta. Sitten menin psykiatrin pakeille ja hän totesi että nämä olivat paniikkikohtauksia. Hän diagnisoi myös keskivaikean masennuksen ja määräsi parin kuukauden sairausloman.
Tällä parin kuukauden sairauslomalla olen vieläkin. Kärsin nykyään vaikeasta masennuksesta sekä psykoottisista läpilyönneistä. Elämä on yhtä tuskaa.. Jokapäivänen ahdistus vie voimia ja monesti aamuisin ihmettelee että miten sitä jaksaa tämän päivän elää. Olen vain ajatellut että pakko se vaan on porskuttaa eteenpäin. Itsemurhalla leikittelen useasti. Olen muös yrittänyt itsemurhaa oikeen kunnolla kolme kertaa. Sairaalahoidossa olen ollut psykiatrisella osastolla noin 8kk elämästäni. Tällä hetkellä minulla epäillään olevan myös jokin psykoosisairaus.
Että tämmöstä.. Ajattelin näin yön pikkutunteina kirjoitella kun uni ei taaskaan tule. Ihan teidän iloksi ja suruksi.
Yksi kysymys liikkuu mielessäni: olenko teidän mielestäni elänyt karun elämän? Ku jotenki tuntuu että monella on paljon pahempia tapauksia elämässä eivätkä he ole siltikään masentuneet. En osaa oikein perspektisoida tätä oikein. Kiitos vastauksistanne!
Aloitan siitä että olen 24 vuotias mies ja olen ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla noin 4 vuotta. Masentunut olen ollut melkein koko ikäni, niin pitkälle kuin muistan. On ollu parempiakin jaksoja joskus mutta tuntuu kuin elämäni olisi ollut vain harmaata mössöä.. Varhais lapsuudesta muistan että kotona asiat eivät olleet kunnossa. Jatkuvaa riitelyä oli vanhempien välillä ja isä uhkasi välillä itsemurhalla. Muistan myös tapauksia jossa äitini lähti ulos ovesta ja huusi ettei koskaan palaa takaisin. Nämä ovat olleet hyvin traumaattisia kokemuksia. Kotona oli hyvin ankara kuri. Myös negatiivisten tunteiden näyttäminen oli kielletty. Muistan monia tapauksia jossa minulle oli sattunut jotain, olin kaatunut pyörällä tai jotain vastaavaa niin vanhemmat hermostuivat ja syyttivät minua tapauksesta. Yleensäkin itku oli kielletty.
Kouluun mennessäni minua alettiin kiusaamaan siellä melkeen heti. Tätä kiusaamista jatkuikin koko peruskoulun ajan. Eikä yhtään asiaa helpottanut se että isoveli jatkoi sitten koulupäivän päätteeksi kiusaamista kotona. Kiusaamisen aiheina oli mm. että olin muka läski (olin enemmänkin roteva) ja kiusattiin "vehkeen" koosta. Näistä traumoista kärsin vieläkin. Noin 5 vuotta sitten olin laihassa kunnossa. Painoin noin 80 kiloa, olen ruumiin rakenteeltani kookas. Silti tunsin olevani läski. Minua on aina hävettänyt kroppani ja asiaa ei auta yhtään että olen lihonnut sen 45 kiloa totaallisen burnoutin myötä. Ja niinhän siinä kävi että "vehkeenikin" jäi alimittaiseksi aikuisiällä enkä kehtaa mennä uimahalleihin saatika kavereitten kanssa saunaan. En edes kehtaa mennä isäni kanssa saunaan tämän takia!
Kävin kauppiksen peruskoulun jälkeen ja hoidin sen rimaa hipoen läpi. Kävin opiskeluaikanani myös töissä ja se oli aika raskasta aikaa. Myös kauppiksessa mua kiusattiin henkisellä väkivallalla koska puolustin kahta kiusattua. Menin kauppiksen jälkeen inttiin jossa olinkin vain sen neljä päivää. Syy oli että minulla oli lapsuuden ajan epilepsia eikä intin lääkäri halunnut ottaa mitään riskiä. Sain c:n paperit. Lyhyen intin jälkeen sain uuden työpaikan. Pikkuhiljaa alkoi painamaan väsymys ja sitten tuli univaikeudet. Muistan lukuisia kertoja jolloin menin töihin vain tunnin nukkuneena. Työpaikassani pukuhuone on alakerrassa ja kun menin rappusia alas ja ylös niin jalat vaan tärisivät, niin väsynyt oli kroppakin. Mietin alan vaihtoa ja päätin että nyt olisi hyvä hetki lähteä toteuttamaan lapsuuden unelma-ammattia, lähteä lukemaan poliisiksi. Noh.. Tämä kuten muutkin asiat elämässäni meni mönkään, minulla todettiin puna-viher värisokeus näkötesteissä joten poliisin hommat sai jäädä. Tämä oli erittäin suuri pettymys minulle. Kaksi ammattiahaavetta oli mennyt mönkään sairauden takia. Poliisi värinäön takia ja olin ajatellut että jäisin inttiin töihin varusmiespalveluksen jälkeen.
Itse varsinaista burnouttia edelsi siis noin melkein vuoden mittainen univaikeus. Sitten tuli se piste i:n päälle, perhekriisi. Elämä oli yhtä painajaista ja aloin saamaan paniikkikohtauksia, varsinkin töissä. Normaaleja paniikkikohtauksia kesti noin kuukauden ja sitten oireiden kuva muuttui. Mua alko huimaamaan ja välillä tuntui että menee taju. En tietoisesti hyperventiloinut mutta useamman tunnin lievä hyperventilointi johti tähän. Ensiksi minua viskottiin tämän huimaus jutun takia sairaalassa asiantunijalta asiantuntijalle noin kaksi kuukautta. Sitten menin psykiatrin pakeille ja hän totesi että nämä olivat paniikkikohtauksia. Hän diagnisoi myös keskivaikean masennuksen ja määräsi parin kuukauden sairausloman.
Tällä parin kuukauden sairauslomalla olen vieläkin. Kärsin nykyään vaikeasta masennuksesta sekä psykoottisista läpilyönneistä. Elämä on yhtä tuskaa.. Jokapäivänen ahdistus vie voimia ja monesti aamuisin ihmettelee että miten sitä jaksaa tämän päivän elää. Olen vain ajatellut että pakko se vaan on porskuttaa eteenpäin. Itsemurhalla leikittelen useasti. Olen muös yrittänyt itsemurhaa oikeen kunnolla kolme kertaa. Sairaalahoidossa olen ollut psykiatrisella osastolla noin 8kk elämästäni. Tällä hetkellä minulla epäillään olevan myös jokin psykoosisairaus.
Että tämmöstä.. Ajattelin näin yön pikkutunteina kirjoitella kun uni ei taaskaan tule. Ihan teidän iloksi ja suruksi.
Yksi kysymys liikkuu mielessäni: olenko teidän mielestäni elänyt karun elämän? Ku jotenki tuntuu että monella on paljon pahempia tapauksia elämässä eivätkä he ole siltikään masentuneet. En osaa oikein perspektisoida tätä oikein. Kiitos vastauksistanne!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Yritän piristää, kun olen vielä hereillä, mikä on karua elämää, se kun murtomiehet tunkeutuvat kotiisi ja lyövät tongilla vertavuotavat haavan suoraan päähäsi?
Vai mikä, mutta jooh.
Kerron jutun mikä joko piristää tai ei: valvoin aika myöhään ja minua kyllä, noh, mutta kun on paljon mukavia tyttöjä kavereina, niin.. piristävät hyvin, mutta nyt asiaan:
Määrään sinulle mukavia unia, joita voit sitten katsella kuin elokuvia.
Jotain seikkailuja missä itse olet mukana unessa.
Mutta en määrää eläviäkävelijä-unia "zombie"-unia.
Vaan määrään mukavia unia, joista on iloista herätä sitten aamulla.
Ihmiset reagoivat asioihin eritavalla.
Itsellä kans todella vaikea tilanne, olen 20v en ole astunut ulko-ovesta ulos 4 vuoteen ja itsari pyörii mielessä 24/7. Päivisin tuntuu siltä että sekoan ja katson vain kelloa että voisi jo mennä nukkumaan. ( Sosiaalista elämää ei ole minkäänlaista)
Kukaan ei tiedä masennuksestani sillä en ole puhunut asiasta kenellekkään koskaan. En halua mennä lääkäriin sillä pelkään että he määräävät minut pakko hoitoon tai jotain. Oma tilanteeni on täysin toivoton.
Sinulle suosittelen että menet takaisin töihin, oletan että sinulla on työpaikka sillä olet sairaslomalla, jos jatkat samaa rataa sinulle voi käydä kuten minulle on käynyt. Itse olisin todella onnellinen jos olisi työpaikka mutta en osaa edes ulko-ovesta astua ulos enään.
Määräänunia: kiitos tsemppauksestasi! Sain kylläkin vasta viiden jälkeen unta ja näin niitä "zombie"-unia..
Niin.. Ihmiset tietty kokee eri asiat eri tavalla.. Joo on mulla vielä työpaikka. Mutta musta tuntuu etten kykene ikinä enää töihin. Ei vaan paukut riitä.. Yritin palata työelämään kaksi vuotta sitten työkokeilun kautta mutta erittäin huonolla menestyksellä.. Eikä tilanne ole siitä muuttunut. Päinvastoin tuntuu että se on vaan pahentunut.
Oon monesti aatellu että olen onnekas kun minulla on vielä ystäviä joiden kanssa olla. Kylläkin ne kerrat jolloin jaksan heihin olla yhteydessä vähenee koko ajan.. Sitten mulla on sisaruksia joiden kanssa oon päivittäin tekemisissä. Mutta silti tuntuu että elämä on tosi kurjaa. Tiedän että asiat voisi olla huonomminkin. Tiedän että jos ei olisi näitä sisaruksia ja kavereita niin elämä olisi vielä kurjempaa. Tosin kun sanoin että olen sisarusten kanssa paljon tekemisissä niin tämä tapahtuu aika paljon puhelimitse, en oikein jaksa liikkua mihinkään.
Toisinaan tulee semmosia epätoivon kohtauksia (tai itseasiassa epätoivo vallitsee elämääni melkeen koko ajan) mutta toisinaan pystyn ajattelemaan näin niinku nyt ajattelen että meille kaikille on annettu kortit joilla pitää pelata tää elämä loppuun asti.
Olet tosi sinnikäs ja vahva tyyppi. Olet myös persoonallisuudeltasi rehti ja lahjakas Kaikki nuo alemmuuden tunteet ja ongelmasi johtuvat tuosta hirveästä lapsuudestasi. Sinun perusturvallisuus ja olemassaolosi oikeus on yritetty nujertaa. mutta tuntuu että ihan ei ole pystytty sitä tekemään. On kiva, että sinulla on kakereitakin. Paljon se tuo ihmien kestää - täytyy vain ajatella lukiessa tekstiäsi. Kyllä se vehkeesikin on ihan oikean kokoinen ja mittainen.
Toivottavasti jaksat antaa anteeksi vanhemmillesi. Sitä kokemaasi pahaa ja riistettyä nuoruuttasi ei tarvitse hyväksyä, mutta vanhemmat ovat olleet jostakin syystä voimattomia käsittelemään omaa raadollisuuttaan. Onneksi aikuinen voi työstää ja käsitellä kokemaansa. Ei sinunkaan tarvitse jäädä lapsuutesi vangiksi. Juuri kirjoitteleminen, puhuminen ym. työstämien ja jakaminen toisten samaa kokeneiden kanssa auttaa saamaa uutta potkua ja uskoa että syy ei olekkaan omassa itsessä.
Kiitos "parempaa huomista"-nimimerkille, oikeesti! =) mä olin ihan masiksen vallassa tän illan mutta kirjoituksesi piristi. Ehkä saan tämän ansiosta paremmin tänä yönä unta. :)
No kiva että mielesi piristyi - toivottavasti sait nukuttua. Tosiaankin sinulla on potentiaalia vaikka mihin. Kannattaa jatkossa harkita jotakin keinoa työstää tuota menneisyyden lastia, jos sen rassaa elämää. Järkevänä tyyppinä mieli ja persoonallisuus jäsentyy. Juuri sinunlaisista tulee upeita ihmisä, jotka ymmärtävät elämää ja kanssamatkaajiakin syvällisemmin.
Mäheivaan :kirjoitat hyvin elämästäsi ja karuistakin kokemuksistasi.Omaat aivan selkeän järjenjuoksun ja pystyt myös analysoimaan tilanteeseesi johtaneita asioita.
Kaltaisellesi hyvälle miehelle on varmasti maailmassa varattu vielä monta mukavampaa ajanjaksoa vaikka juuri tällä hetkellä ei siltä vaikuttais.
Kiva,että sinulla elämässäsi kavereita ja sisaruksia.Jaksaisitko joskus heidän kanssa kodin seinien ulkopuolelle vaikka kävelylle,kirjastoon,kyläilemään tms. ?
Olet selviytynyt kiusaajista ja jopa puolustanut toisia kiusattuja,hienoa! oletko kokeillut koskaan vertaistukeen perustuvaa keskusteluapua netissä tai konkreettisissa ryhmässä??Toivon todella,että saisit nukuttua kunnolla,se on niin tärkeetä.Älä misssään tapauksessa mene tekemään mitään lopullista !!! Kirjottele vaan tänne voinnistasi,kyllä varmaan saat vastauksia.Jaksamista ja voimia kevääseen !!!