Olen melko nuori opiskelija ja viime syksynä
rakkauden huumassa tai jossain
määrittelemättömässä mielen häiriössä aloin haluta
lasta todella paljon. Tämä tunne oli minulle aika
outo ja hyvin vahva, en siis ollut ikinä tuntenut
nuorempana mitään vauvakuumeita ym. Olenhan toki
aina pitänyt MUIDEN lapsista ja naapureidenkin
lapsien vakiohoitaja.Kuitenkin tämä vauvakuume sai
minut kärsimättömänä ryhtymään tuumasta toimeen,
oikein itse asiaa tarkemmin mietittynä.Kun
tärppäsi, tulin melko pian toisiin ajatuksiin ja
tajusin, millaisten aisioiden kanssa olen nyt
sähläämässä. Pahoinvointi tuli melko nopeasti
kuviin ja riitelin paljon miesystäväni kanssa.
Pyysin silloin häntä mukaani lääkärille, jotta
voisin ehkä miettiä asiaa uudelleen ja että hän
olisi tukenut minua "asian korjaamisessa", tullut
vaikka hakemaan ja vienyt minut klinikalle. Hän
kielsi minua tekemästä mitään ja olin niin
peloissani, että soitin neuvolaan ja varasin ajan
sinne ja siitä lähtien olen mennyt vain virran
mukana. Kukaan ei ole koskaan ajatellutkaan,
näistä läheisistä, jotka siis asiasta tietävät,
että minä en halua tätä lata sydämestäni. Tunnen,
että elämäni on mennyt pilalle ja opiskeluni ja
tulevaisuudensuunnitelmani on romahtaneet, lisäksi
en halua jatkaa eloani tämän hirviön kanssa, joka
minua on neuvonut VIISAILLA NEUVOILLAAN. En halua
ja jaksa laittaa vauvalle mitää valmiiksi, koska
kaikki tuntuu minusta turhalta, minä kiellän asian
itseltäni, peitän mahaani kaupungilla kävellessä.
Tapasin vahingossa opiskelukaverini kaupassa, joka
ihmetteli, miksi en ole kursseilla ollut. Hän myös
nolona huomasi kuinka kauppakorin ja sateenvarjoni
avulla yritin epätoivoisesti peitellä inhoittavaa
mahaani. Olen monesti miettiniyt itseni
tappamista, mutta en uskalla. Adoptio olisi
minusta oikea ratkaisu, mutta tämä mies kieltää
senkin.
rakkauden huumassa tai jossain
määrittelemättömässä mielen häiriössä aloin haluta
lasta todella paljon. Tämä tunne oli minulle aika
outo ja hyvin vahva, en siis ollut ikinä tuntenut
nuorempana mitään vauvakuumeita ym. Olenhan toki
aina pitänyt MUIDEN lapsista ja naapureidenkin
lapsien vakiohoitaja.Kuitenkin tämä vauvakuume sai
minut kärsimättömänä ryhtymään tuumasta toimeen,
oikein itse asiaa tarkemmin mietittynä.Kun
tärppäsi, tulin melko pian toisiin ajatuksiin ja
tajusin, millaisten aisioiden kanssa olen nyt
sähläämässä. Pahoinvointi tuli melko nopeasti
kuviin ja riitelin paljon miesystäväni kanssa.
Pyysin silloin häntä mukaani lääkärille, jotta
voisin ehkä miettiä asiaa uudelleen ja että hän
olisi tukenut minua "asian korjaamisessa", tullut
vaikka hakemaan ja vienyt minut klinikalle. Hän
kielsi minua tekemästä mitään ja olin niin
peloissani, että soitin neuvolaan ja varasin ajan
sinne ja siitä lähtien olen mennyt vain virran
mukana. Kukaan ei ole koskaan ajatellutkaan,
näistä läheisistä, jotka siis asiasta tietävät,
että minä en halua tätä lata sydämestäni. Tunnen,
että elämäni on mennyt pilalle ja opiskeluni ja
tulevaisuudensuunnitelmani on romahtaneet, lisäksi
en halua jatkaa eloani tämän hirviön kanssa, joka
minua on neuvonut VIISAILLA NEUVOILLAAN. En halua
ja jaksa laittaa vauvalle mitää valmiiksi, koska
kaikki tuntuu minusta turhalta, minä kiellän asian
itseltäni, peitän mahaani kaupungilla kävellessä.
Tapasin vahingossa opiskelukaverini kaupassa, joka
ihmetteli, miksi en ole kursseilla ollut. Hän myös
nolona huomasi kuinka kauppakorin ja sateenvarjoni
avulla yritin epätoivoisesti peitellä inhoittavaa
mahaani. Olen monesti miettiniyt itseni
tappamista, mutta en uskalla. Adoptio olisi
minusta oikea ratkaisu, mutta tämä mies kieltää
senkin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kerro neuvolassa ihan avoimesti nyt heti
tuntemuksistasi ja pääset siitä sitten eteenpäin
psykiatrin/psykologin juttusille. Saattaa olla että
sairastat vakavaa masennusta ja tilasi on
hoidettavissa (ei tosin lääkehoitoa vielä
raskausaikana). Mikäli tosiaan olet henkisesti
kykenemätön huolehtimaan lapsesta niin adoptio on
ilmanmuuta oikea ratkaisu, ellei miehesi halua
yksinhuoltajuutta. Suhteennekin kuulostaa olevan
pahasti karilla. Älä hyvä ihminen haudo näin isoja
asioita sisälläsi vaan hae apua ja kerro
ukollesikin suoraan miltä tuntuu. Kyllähän
tuollaiset tuntemukset jossain määrin ovat ihan
normaali ilmiö mutta kohdallasi tilanne on jatkunut
jo niin kauan että kaikki ei tosiaan ole kunnossa.
nyt on, että otat asiat puheeksi neuvolassa.
Siellä ei kukaan paheksu Sinua, vaan saat apua
tilanteeseen. Pääset juttelemaan psykologin
kanssa, jotta jaksat jäljellä olevan raskausajan.
Tämä keskustelu saattaa auttaa Sinua myös
lähentymään lapsesi isää ja siten auttaa Sinuakin.
Ei ole mitenkään epätavallista, että tuleva äiti
raskausaikana suhtautuu lapseensa eri syistä
johtuen vihamielisesti. Synnytksen jälkeenkin nämä
tunteet saattavat vielä pitkään olla
päällimmäisinä. Mutta todennäköisesti et
kuitenkaan halua tehdä pahaa odottamallesi
lapselle ja siksi asioista puhuminen rehellisesti
auttaa Sinua eteenpäin.
Onneksi maailma ei ihan oikeasti kaadu lapsen
saantiin. Opiskelua voi jatkaa odotusaikanakin,
puhumattakaan sitten, kun lapsi on syntynyt.
Kuinka nuori olet? Halusitko lasta alunperin itse
vai painostiko miesystäväsi sinua? Kerro ihmeessä
asiata neuvolassa! Kai sinä siellä käyt
säännöllisesti? Jos mahasi on jo näkyvissä on
reaskautesi aika pitkällä. Miksi et ole jatkanut
opiskelujasi normaalisti vaikka oletkin raskaana?
Ota itseäsi niskasta kiinni! Lapsi on parasta
mitä minulle on tapahtunut!
Minä tulin raskaaksi kesken lukion. Nyt on 2
lasta ja opiskelen insinööriksi. Ei elämä
tosiaankaan kaadu vaikka saakin lapsen! Opiskelu
sujuu ihan hyvin, bailaamaankin pääsee joskus jos
huvittaa jne. Kerro ihmeessä tuntemuksistasi
neuvolassa. Kyllä he sinua auttavat.
Luonto voittaa järjen, haluta lasta ei ole
ainoastaa jotain järkevää haluamista vaan luonto
vaatii omansa. Naisen "tehtävä" on saada lapsia
ja siksi halu on suuri. Eikä siihen aina
järkeilyt auta.
Toivon että pääset sovintoon henkisesti ja
fyysisesti vaikka tilanne on ristiriitainen.
Elämä ei lopu lapseen vaan elämä alkaa juuri
siitä, niin kuin kerran aikoinaan kun sinä ja
minä ilmestyimme tänne.
puhuivat edelliset kirjoittajat. Puhu,
keskustele, älä haudo asioita sisälläsi.
Sen verran lisään että eka vuosi on sairaan
raskasta aikaa, hanki auttajia jos aiot itse
pitää lapsen. En tiedä onko luonnon tarkoitus
että raskas aika liittää äidin ja lapsen
tiiviimmin yhteen mutta kun lapsi täytää vuoden
alkaa helpottaa huomattavasti. Ja sitten saat jo
perspektiiviä, näet miten lapsi kehittyy ja
kasvaa ja jaksat odottaa ehkä vielä toisen vuoden
ja sitten opiskelet ja teet vielä ihan mitä
haluat. Ekana vuonna tuntikin vaan tuntuu niin
pitkältä.
Jos olet pääkaupunkiseudulta niin kerro jos
haluat ottaa yhteyttä, voisin auttaa tai ainakin
yrittää.
t. 31-v. alle 2-vuotiaan tytön äiti